miten kauan olette sinnitelleet ennen eroamista?

Kun luin viestisi, olisin ihan yhtä hyvin voinut itse kirjoittaa tuon tekstin. Olen itse melko lailla samassa tilanteessa ja jo ihan puhki, tämä on vienyt minulta voimia viimeiset kaksi vuotta kun olen miettinyt oikeita ratkaisuja. Minäkin olen onneton ja voin pahoin tässä suhteessa. Meillä ei mitenkään riitaisaa ole, mutta olemme kuin kaksi toisilleen vierasta ihmistiä, joilla yhteiset lapset. Eli isoja kommunikaatioongelmia meillä on ollut aina ja nimenomaan mieheni on nimenomaan sitä sorttia, että jos asioista ei puhu tai niitä ei käsitellä, ne menevät pois. Meillä monta asiaa väärällä tolalla, mutta eniten minuun sattuu hänen välinpitämättömyytensä minua kohtaan. Myös luottamuspula on meidän ongelmamme.

En tiedä miten voisin sun tilannetta helpottaa, voin vaan sanoa sen, että olet itse oman suhteesi asiantuntija, kukaan ei voi päätöstä puolestasi tehdä. Tukea ja neuvoja on kyllä varmasti saatavilla, mutta sinä itse voit tehdä omaa elämääsi koskevat ratkaisut.

Tiedän, että suurin huolen aiheesi on lapset, niin kuin minullakin. TUnnen suurta syyllisyyttä ja epäonnistumista kun ajattelen, että lasten koti täytyy rikkoa oman onnen takia. Sen takia, en ole itsekään vielä viimeistä siirtoa tehdä. Mutta ehkä kannattais ajatella sitä, että millaisen kodin mallin haluat lapsillesi antaa. Mun lapset neljä ja kuus vuotitaita ja ainakin vanhempi jo aistii herkästikin asioita. Ja eihän sun lapset halua,että äiti on onneton. Nämä on suuria asioita ja monen ihmisen elämää ravistavia ratkaisuja, jotka on vain tehtävä..

Voimia sulle ja laita paluuviestiä, millaisin ajatuksin olet liikenteessä...:)

Mulla myös leikki-ikäiset lapset, jotka jo kyllä ymmärtää ettei kaikki nyt ihan hyvinkään ole.

Tuntuu vaan että hakkaa päätä seinään, kun yrittää mennä eteenpäin tässä suhteessa. Mies ei tee mitään työtä avioliiton eteen, joten miksi itse vielä yrittää...

Me ollaan kans kuin kaksi muukalaista, jotka sattuu asumaan saman katon alla. Miten sitä onkin ajautunut tähän??? Hirveä itseinho ja syytös päällä... :(

Kukaan muu kuin sinä, ei voi elää sinun omaa elämääsi.Sinä itse olet oman elämäsi herra ja kuningas, päätät miten sitä haluat jatkaa.

Jos äidille ei elämä hymyile ja voimat loppuvat, niin miten lasten käy? Jos äiti hakkaa päätään seinään ja takkuilee suhteensa kanssa, niin mitä siitä saavat lapset? Minkälaisen esimerkin haluat lapsillesi antaa? Minkälaisen esimerkin mies käytöksellään antaa?

Eihän se hyvä ihminen sinun vikasi missään tapauksessa ole, jos rinnallasi elävä mies ei pitkän päälle osoittaudukaan sinulle oikeaksi. Ei elämässä ole virhe, jos on yrittänyt. Mutta jos yrityksistä huolimatta ei onnistu, niin tosi tyhmää on jatkuvast lyödä päätään seinään.

Koska teillä on jo lapsia ja niiden myötä vastuuta, niin vastuulliseen vanhemmuuteen pitää sisältyä kyky keskustella. Keskustella järkevästi ja rehelllisesti oman miehen kanssa siitä, missä oikeasti mennään. Jos teillä ei ole keskusteluyhteyttä, niin mikä yhteys teillä on? Onko mitään?

Jos ei ole mitään yhteyttä, niin mitä teillä loppujen lopuksi on? Ainakin lapset ovat. Ja ovat jokapäiväisessä elämässä omien vanhempien varassa, heidän esimerkillään varttuvia, heistä omaan elämäänsä joka hetki mallia ottavina.

Jos jotain pitää pelastaa, niin oletko se sinä, lapset vai mies?

Sinun kirjoitus oli kylä ajatuksia herättävä....

Nyt pitää todella miettiä näitä kysymyksiä

miksi kaikki perheeseen liittyvät negatiiviset asiat laitetaan aina miesten syyksi?eikö teissä naisissa ole muka koskaan mitään vikaa??? jos mä saan vaan kysyä...

Tottakai meissä naisissa on vikaa, ihan samanlailla kuin miehissäkin. Joskus (ainakin kerran kuukaudessa hormonikierron mukaan) vielä tuplasti enemmänkin ikäviä piirteitä, kuin keskiverroin miehissä.

MUTTA...

Jos elämä mättää, niin ei se auta, että vain toteaa olevansa kypsymätön, itskekeskeinen, keskustelutaidoton tms. Silloin kun tuntuu pahalta, niin pitää laitaa hihat heilumaan ja yrittää kaikin tavoin korjata tilanne.

Miehet usein valitettavasti vain jäävät märehtimään, kun naiset ovat jo seuraavalla portaalla aloittamassa parempaa tuelvaisuutta. Ehkä se on naisten selviytymiskeino ja kyky pitää päänsä kasassa. Jos me naiset emme jaksa, niin koko luomakunta romahtaa.

pöh vaan.



yli 30 vuoden kokemuksella voin melko varmasti sanoa, että harvemmin miehet puhuu pahasta olostaan missään keskustelupalstalla. ja jos sellainen on,

laita toki linkki siitä tähän niin käyn katsomassa sieltä.

näissä tapauksissa, mitä tänne on kirjoitettu on suurimpana syynä ollut mies.

jos nainen tekee itse perhe-elämästään vaikeaa, tuskin hän sitä täällä valittaa.



on minussakin vikaa, paljonkin. mutta mies se oli joka teki mitä halusi kyselemättä muilta. petti, joi ja käytti kaikki rahat.

mitä mulle jäi? ei mitään.



ei vedetä näihin keskusteluihin mies vs. nainen-kisaa.

Kurjaa tietysti meidän kaikkien kannalta, mutta toisinaan tuntuu, että kaikki muut avioliitot ovat onnellisia, tai vastaavasti sellaisia, joissa toinen käyttäytyy suorastaan sikamaisesti pettäen ja ryypäten ja luuhaten omilla teillään. Meillä on vain se tilanne, että yhteiselo on niin raskasta, ajoittain myös ihan mukavaa, mutta niin julmetun työteliästä ja raastavaa vähintään puolet ajasta.



Meillä on juuri sellainen "riitaisa avioliitto". Juuri luin (jokin aika sitten julkaistusta) tutkimuksesta, kuinka huono avioliitto voi "särkeä naisen sydämen", eli se on terveysuhka naiselle, erityisesti sydänsairauksien suhteen. Tuntuu niin "mukavalta", kun elää itse selvästi tällaisessa huonossa avioliitossa. Vaihtoehdot vain eivät houkuta nekään, eikä sinkkuus.



Koskaan tämä meidän suhde ei ole ollut helppo; on selvästi menty yhteen liian nuorina ja kokemattomina, väärät ihmiset keskenään. Näyttää vain siltä, että meidän suhde luisuu aina ala-arvoiselle tasolle tasaisin väliajoin. Terapiassa on käyty ja se auttoi. Mieheni on niin loistava ottamaan oppia, kun joku ulkopuolinen taho vähän kertoo, että olet hyvä mies jos teet näin. Hän ajattelee, että PIM, minähän olen toki hyvä mies, erittäin hyvä, ellen täydellinen! Ja toimii vähän aikaa kuten on neuvottu, mutta koska sellainen miellyttävä ja ystävällinen käytös on hänen luonteensa vastaista, se loppuu sangen pian. Sen jälkeen minun on turha sanoa mistään, häneen tehoaa vasta "käsistä lähtevä" riita, jolloin itken ja karjun ja kerron haluavani hänestä eroon. On ihan raivostuttavaa, kun tietää, että tarpeeksi kovat keinot tepsivät, mutta herra ei suvaitse korjata käytöstään ystävällisillä pyynnöillä. Sen jättiläismäisen riidan jälkeen hän käyttäytyy ystävällisesti ehkä jopa päivän, ja sitten unohtaa taas täysin.



Meillä on ongelmana lähinnä se, etten enää kestä miehen käytöstä ja toimintatapoja. Hän ei kuule lasten tarpeita, asettaa omat tarpeensa normaalisti aina etusijalle, tiuskii ja äksähtää pienimmästäkin asiasta, vaikuttaa jatkuvasti rasittuneelta mutta väittää, ettei ole, ei voi puhua kotitöistä ilman suuttumista, on jatkuvasti pahantuulinen.

Kaikenlisäksi hän tukahduttaa minua kieltämällä puhumasta jostain minulle tärkeistä asioista, jotka saattavat kiihdyttää tunteitani jne. Hänellä on paljon narsistisia piirteitä, mutta ei hän persoonallisuushäiriöinen ole.



En useinkaan enää kykene näkemään syitä rakastaa häntä, vaikka kuinka haluaisin.

Ikävä kyllä tunnen usein nauttivani elämästäni eniten silloin, kun olen tekemisissä muiden aikuisten kanssa ja mieheni ei ole paikalla :( Enkä nyt tarkoita toisia miehiä, vaan ketä tahansa tervejärkistä ihmistä, joka ei ole yhtä huonotuulinen, tiukkapipoinen ja ahdistuneen oloinen.



Enpä tiedä pääsenkö tästä liitosta koskaan eroon, toisaalta pidän rikkautena yhteistä menneisyyttämme, toisaalta uneksin siitä, että joku rakastettava mies vain kävelisi eteeni ja veisi mennessään :-I

Voi, kun oppisi tulemaan toimeen oman miehensä kanssa.

Syysnasu, Tämä voisi olla täydellisesti minun kirjoitustani. meillä tilanne jatkunut jo 2,5 vuotta ja huonommaksi muuttuu koko ajan...

Hei!



Tutulta kuulostaa,valitettavasti.



Meilläkin on ollut myrskyisä liitto,oikeastaan jo enne lapsia,mutta vasta nyt olen havahtunut,kuinka vääränlaisen miehen kanssa menin namisiin.



Mies on äkkipikainen,kimpaantuu,jos asiat lasten kanssa eivät suju kuten hän on suunnitellut,ei siedä juurikaan lasten kiukuttelua,uhmakohtauksia.Huutoa,kiukuttelua,huonotuulisuutta arjessa ja lomillakin.

Itse toivoisin mieheltäni enemmän empaattisuutta ja ymmärrystä pienten leikki-ikäisten lasten suhteen,mutta vuosienkeskustelunkaan jälkeen käytöksessä ei näytä tullevan muutosta.Minun vain pitäisi olla onnellinen hänen kanssaan,siis sekin minun tehtäväni,ei missään nimessä hänen.Valitusta seksin puutteesta (meillä siis myös pieni vauva)...

En tiedä onko ero oikea ratkaisu,ainakin siloin se tuntuisi oikealta kun tuittuilut kohdistuvat lapsiin....yksinhultajuus vtoisaalta mietityttää kovastikin.

jos tilanne on todella huono esim. lasten/lapsen kannalta ei kannata jäädä suhteeseen vain toivomaan parasta. Itse olen eronnut 2-v lapseni isästä reilu vuosi sitten suhteen ollessa jo karrella alkuraskauden aikoihin. Itse keskityin odottamiseen ja samalla yritin vaalia suhdetta mieheen, joka ei alunperin ollut lapsesta innoissaan vaan aivan toista mieltä. Aikasessa vaiheessahan tulis raskaaksi (suhdetta kesti 3 vuotta siihen asti), mutta päätin pitää lapsen. Alussa olimme töissä molemmat sitten kun jäin itse mammalomalle jäi mihenikin samalla omasta työstään. kuukauden päivät siinä oltiin ennen h- hetkeä ja huomasin että miehestäni alkoi muodotua toinen vauva. viimeisilläni sain tehdä kaiken kotona, hoitaa asiat ulkomaailmassa sms...Alin väsyä. Lopulta menetin täysin kiinnostuksen häneen henk.koht. Ja varsinkin muutamia kuukausia syntymän jälkeen tajusin että en rakasta häntä ja mietin muuttoa. Suhteemme oli ollut riitaisa jo vuosi ennen kun edes tulin raskaaksi. Ja mitä kauemmin suhde eteni aloin huomata tulevan samankaltaiseksi kuin mieheni, itserakkaaksi,huomionkipeäksi,riidanhaluiseksi. Sen takia koska en saanut mitä halusin häneltä; rakkautta, huomioita, välittämistä. Sen kerrnakun pyysin hänen tekevän jonkin asian, hän käänsi sen aina jotenkin kysymykseksi minulle. Sitten kun sitä tarpeeksi kauan kesti aloin huomata että lapsemme kärsii joka ikisestä riidasta/huudoista yms. Puoli vuotta kesti, kun lähdin. en ole katunut päivääkään vaikka alku omaan elämään oli hankala.

Itselläni on vastaavanlainen tilanne nyt ja tyttäreni isän kanssa olimme naimisissa vaikka suhde oli tuhoon tuomittu. Tyttären isän kanssa elimme vuosia on-off suhteessa, kumpikaan ei osannut päästää irti. Siinä tuli kummallakkin sairastumiset vakavaan masennukseen ym ym. Nyt poikani isän kanssa suhde ollu taistelua ja vääntöä minkä kerkiää :/. Hän jäi juuri kiinni viestittelystä exien kanssa (joita aina haukkuu) ja tais siellä olla uusikin typy. Netissä on 24/7 jos kotona...ja aina muka auto juttuja pälyilemässä. Olen menettänyt luottamuksen täysin mutta en tiedä kuinka erotakkaan...Meidän poika 4kk vasta. Lupaa että ei enää tee niin ja näin mutta ei oo kauaa kun katselin tarkemmin netin tietoja missä käynnyt ni johan se oli live chatissä käynny....Huvittava oli selitys. Tyttäreni isä satutti minua muinoin oikein kunnolla jolloin minusta tuli kylmä ja kova(sisältä pehmeä) nyt pelkään että käy samoin...Miksi naiselle on vaikeaa lähteä suhteesta joka ei toimi? Ja tuskin se lapsen edun mukaistakaan on että vanhemmat vain tappelevat...Mutta voimia sinulle ja toivottavasti löydät/löysit ratkaisun

että äidillä ja isällä on paremmin jaksamista hoitaa itseään ja lapsiaan.