Kysymys kaikille:Minkä luulet olevan raskainta/ vaikeinta lapsettomuushoidoissa?

mutta veikkaisin sitä, kun aina uudestaan toivoo ja taas pettyy

Pitkä yritys, hitaat julkisen terveydenhuollon rattaat "turhine" tutkimuksineen. Joka kuukausi pettymyshilloviikko, Turhaa toivoa ja viimein kun sain lääkityksen ja tulin raskaaksi, niin keskenmeno. Aaarghhh!

Mutta loppu hyvin ja kaikki hyvin. Nyt on 3v poika.

Se ettei tiedä tuleeko koskaan onnistumaan vaiko ei. Kun ei ole mitään takuuta että kun menette hoitoon niin varmasti onnistutte.



Jos tietäisi että sen lapsen lopulta saa mutta siihen menee 15v niin asiaan voisi suhtautua. Ok, sen aika on sitten - nyt tehdään jotain muuta ja valmistaudutaan asiaan pikkuhiljaa.



Ja jos tietäisi ettei sitä lasta koskaan saa niin siihenkin voisi ruveta suhtautumaan. Ok, me ei lasta hoidoilla saada (ja meille ei adoptio onnistu) joten sitten mietitään mitä muuta elämäämme keksimme. Surutyötä pääsisi aloittamaan heti.



Nyt tein viisi vuotta surutyötä asiaan jota varten ei olisi tarvinnut surra. Sain lapsen hoidoilla. Olisimme jatkaneet hoitoja vielä varmaan toiset 5 vuotta jos ei olisi onnistunut. Ja olisimme surreet siis yhteensä 10 vuotta asiaa joka ei ehkä 10 vuoden kuluttuakaan olisi onnistunut. Jos asian olisi tiennyt heti (että asia olisi ollut niin ettei onnistu) asiaa olisi voinut surra heti täysillä ja uskoisin että suru olisi väistynyt jo vuodessa parissa ja muuttanut muotoaan enemmän kaipaukseksi.

Ja kuivattelu...kun vaan kuivateltiin hormoonipiikeillä...monta kuukautta.No nyt olen onnellinen 5,5 v prinsessan äiti tosin ilman miestä mutta onnellinen (ekasta tärppäs)

* joka kuukautinen toivo - pettymys vuoristorata

* pelko siitä ettei koskaan saa lasta

* muiden vahinkoraskaudet

* muiden valitukset kuinka rankkaa on kun sitä ja tätä kun itse vaan toivoi lasta vaikka se olisi kuinka rankkaa. En siis kiellä etteikö valvottamiset, sairastelukierteen jne olisi rankkaa mutta raskasta oli se kun tuntui että jotkut eivät osaa arvostaa sitä mitä heillä on.



No niin tulipa tuossa viimeisessä kohdassa paljastettua että täälläkin on omaakin kokemusta. Nyt olen 6v prinsessan äiti ja vaikka allergiat yms on käyty läpi ja raskastakin on toki ollut niin joka päivä olen silti onnellinen lapsestani.

lapsettomaksi enkä saa lapsenlapsia. Sitten päätimme, että jos emme saa omaa niin yritämme adoptiota. Se ajatus helpotti.

t: 4, koeputkikaksosten äiti

Suru siitä, että pelkää ettei koskaan saa pidellä omaa lasta. Ja siitä, että tuntee olevansa jotenkin rikkonainen, vajaa.

Tuskaista on myös kuulla kun joku on tullut raskaaksi.

Minä en enää kerro rakkaalle lapselleni jos tiedän jonkun olevan onnellinen odottaja.

En voi sietää raskaana olevia naisia :(

Tottakai hoidot olivat fyysisestikin aika raskaita, mutta raskainta oli ne jatkuvat pettymykset. Se kun toivo nousi vaikka kuinka yritti olla toivomatta liikoja ja sitten kun taas sai todeta, että kaikki se viikkokausien hormonihoidot; nenäsuihkeet, pillerit ja piikit, rahat, työpoissaolojen salailu jne. oli mennyt hukkaan, niin kyllähän se söi naista... aika rankasti...

että raskainta on toivo-epätoivo "vuoristorata".

epätietoisuus siitä saammeko koskaan lasta vai emme. Olisin ollut valmis odottamaan kärsivällisesti pitkäänkin, jos olisin tiennyt että varmasti se lapsi joskus tulee. Oli kauhean haikea olo ihan vaikkapa automarketeissa ruokaostoksilla perjantaisin kun tuntui että kaikkien muiden kärryissä istui lapsi tai kaksi mukana. Olo helpottui aivan valtavasti kun jäimme adoptiojonoon; tiesin että nyt meille tulee lapsi aivan varmasti, vaikkakin vasta pitkän odotuksen jälkeen. Lapsi tosin tulikin sitten yllättävän nopeasti. ;)

Moniko vastasi ap:n kysymykseen..? Moniko vastasi "mikä meille oli raskainta" -kysymykseen..?

Mulle pahinta oli - samoin kuin niin monille muille - toivon ja epätoivon vaihtelu, epätietoisuus siitä, saako ikinä omaa lasta sekä kateus lapsellisia kanssaihmisiä kohtaan ja siitä seurannut vaikeus olla heidän kanssaan tekemisissä.

En siis ole itse käynyt hoidoissa, lapsi tuli kahden vuoden yrittämisen jälkeen luomuna. Kuitenkin joka kuukausi toiveet olivat korkealla, vaikka kuinka yritti pitää jalat maassa. Mies ei ollut niin tietoinen kierrosta, mutta itse tarkkailin kehoani ja tuntemuksiani ja syvä suru valtasi heti, kun tunsin nipistyksen vatsassani, jonka tunnistin kuukautisten alkamiseksi.



Lisäksi tuttavapiiriin syntyvät lapset olivat liikaa. En pystynyt iloitsemaan muiden lapsista. Suurin osa ystävyyssuhteistani loppuikin tuona aikana, koska olin itse ollut se yhteydepitäjä ja puuhanainen, joka järjesti piknikit, risteilyt, hemmotteluillat, vappujuhlat... Meitä ei myöskään koskaan kutsuttu tuttavien lasten synttäreille tms., koska ne olivat vain perheellisille.

lapsettomuushoidoissa mutta monia vuosia elin lapsettomaksi jäämisen pelossa. Silloin pahinta oli juuri se pelko että tähän sitä jäädään ikuisesti.



Ei muuten adoptiokaan ole kaikille varma polku.

kuulla ihmisiltä "mitäs minä sanoin, kyllä olisi kannattanut hankkia lapset jo ajat sitten" ja "jos on normaali seksielämä niin pitäisi jo tulla" tai "kyllä se tulee sitten, kun ette stressaa". Siskoni joutuu kuulemaan näitä.

Moniko vastasi ap:n kysymykseen..? Moniko vastasi "mikä meille oli raskainta" -kysymykseen..?

No on aika mahdotonta vastata "minkä luulet olevan" -kysymykseen, jos on itse ollut siinä tilanteessa ja tietää mikä itsestä oli pahinta. Totta kai sitä olettaa että se sama asia tuntuisi muistakin sille pahimmalle, mikä itsestä tuntui.

Koko elämämme oli liki kymmenen vuotta jatkuvasti ihan vaakalaudalla. Ja se oli raskainta. Mikään ei olut varmaa eikä mihinkään voinut luottaa. Tulevaisuutta ei voinut suunnitellla. Ei ollut mitään järkeä rakentaa unelmien taloa, kun ei osattu ennustaa perheen kokoa.

Ei osattu tehdä mitään muitakaan isoja ratkaisuja. Ei ollut mitään tavoitteita. Huonekalut jäivät ostamatta. Edes naimisiin ei viitsitty mennä koska olisimme ehkä eronneet ellei lasta olisi tullut.

Toisaalta matkustelimme ja nautimme elämästämme muuten. En ole katkera varsinkin kun vihdoin saimme aivan ihanan lapsen.

Samoin kun joku muu iloitsi raskaudestaan tai vauvastaan pystyin tuntemaan vain järjetöntä kateutta. Turha oli yrittää ajatella että ei se ole minulta pois jos joku muu saa lapsen, ko. tunnetta voi ymmärtää vain saman tuskat läpikäynyt.



Nyt onneksi kahden äiti :)

Siis se, että käydään hoitoja läpi, toivotaan kovasti mutta sitten joutuukin pettymään.