Tuleva yh vain abortin tehnyt?

Olen tämä kyseinen 19 vuotias mies. Halusin itsekkin kirjoittaa tänne jotain, en puolustaakseni itseäni vaan kertomaan oman kantani.

Suhteemme on kärsinyt monenlaisia kolhuja olemme tukeneet toisiamme lähimmäisten kuoltua ym. vaikeiden asioiden, mutta tämä on jotenkin niin uutta ja pelottavaa, joka on vienyt koko elämän raiteiltaan.



Mutta nyt palaan ajassa taakse päin. Kun aloimme seurustella seurustelimme kuin mitkä tahansa muut parit. Samoin makuuhuoneen puolella meni ihan normaalisti ehkäisyä käyttäen. Monesti puhuimme siitä mitä halusimme tulevalta kumpikin halusi opiskella, eikä lasta siihen kuulunut niihin suunnitelmiin ja kumpikin sanoi, että jos vauva tulisi tekisimme abortin, koska elämä on vielä niin auki taloudellisesti ja muutekin.

Olin niin iloinen siitä kun rakkaani kertoi kuinka haluaisi vielä opiskella ja katsoa elämää, koska meillä kummallekin oli ollut vaikeita masennuskausia, jossa elämän halu ja suunta oli kadonnut kokonaan. Niin tämä oli suorastaan ihanaa kuultavaa.

Itsekkin ehdin innostua opiskelusta ja tarkastella elämää vielä rauhassa rakentaa kaikki valmiiksi.

Nyt jotekin tuntuu siltä, että kaikelta tältä suunnitelmilta ja tulevaisuuden rakentamiselta on mennyt pohja. Vaikka elämä ei mene aina kuinka suunnitelee, niin lapsi ei ollut meille kummallekaan vielä toivottua.



Uskoin, niin vahvasti siihen. Pelottaa jo nyt paljon, en osaa ajatella itseäni isänä. Oma isäni sai vasta minut kolmekymppisenä kuin myös äiti. Hekin aina kasvattivat minut siihen, että rakenna ensin elämä ja sitten vasta lapsi.



Kantani on jyrkkä. Haluaisin rakentaa vielä elämääni, koska tunnen, että se on vielä pahasti kesken. Olen vasta nyt alkanut oppimaan rakastamaan itseäni ja todennut, että minullakin on oikeus elää. Ennen vain vedin masennuslääkettä ja mietin mustia aina, koska koulukiusaamiset ja oma herkkyys kasvatti musta murheellisen. Nyt vasta osaan ottaa suuntaa ja tietää mitä tahtoa.

Siksi kai en haluaisi lasta, kaikki on vain niin kesken. Mutta en halua todellakaan myöskään sitä, että minun mielipiteeni vaikuttaa aborttiin. Se ei ole sen arvoinen oman itsekyyteni tähden. Tuntuu pahalta jättää toinen lapsen takia. Pilaan toisen elämän sen takia kun kondomi petti, enkä itse vastaa seuraamuksista. Olisin halunnut, että rakkaani pääsisi tekemää töitä ja opiskella, miten hän muutama viikko rauhassa kenenkään elämää pilaamatta. Mutta taas sössin kaiken valmiiksi. sitten sanoi. Nyt olen vienyt häneltäkin suunnitelmat ja kaikki mönkään. Tuskin tule koskaan antamaan itselleni anteeksi sitä, että jättäisin hänet, mutta tunnen vain vahvasti niin etten ole vielä valmis.

Voinko koskaan saada itsekyyttäni anteeksi taivaassa tai muutenkaan. Olisin vain halunut elää vielä satuttamatta ketään.

No voi voi sentään. Nyt on parempi vaan kantaa vastuusi! Tämä on iso aikuistumisen paikka, mutta lapsi antaa varmasti niin paljon, ettet voi käsittää lapsen synnyttyä miten olet edes voinut ajatella noin. Joskus elämä ei mene ihan suunnitelmien mukaan, on kyse sopeutumisesta ja aikuistumisesta!! Nyt otat itteäsi niskasta kiinni ja olet rakkaasi tukena!! Jos kerran kyseessä on tosiaan RAKAS, niin lopetat murehtimisen ja rupeatte rakentamaan elämää johon kuuluu lapsi. Voi ottaa aikaa sopeutua, mutta abortti voi olla kuule aikamoinen ratkasu, josta ei välttämättä selviä. Sinulla on 9kk aikaa sopeutua tilanteeseen.



Vinkkiä antaa tuleva yksinhuoltaja, jolla tällä hetkellä aika tiukat mielipiteet tästä asiasta. Mies ei myöskään ollut valmis isäksi. On ehkä turhan tiukka mielipide, ja tosiaankin vain yksi kanta. Kukaan muu ei päätöstä voi kuitenkaan tehdä, ja hienoa jos olette menossa johonkin keskustelemaan asiasta! Nyt tsemppiä, kyllä te selviätte!!

Edellinen viesti(30) siis tarkoitettu kyseiselle 19 vuotiaalle miehelle:)

mielipiteeni on, että minä en voisi elää miehen kanssa jonka mileipide on tuollainen. vaihinkoja voi sattua koska vaan ja ainako sinä miehen takia meinaat abortin tehdä.

minä pitäisin lapsen ja kasvattaisin sen sitten vaikka yksin.

että jos nyt jätät tyttöystäväsi vastoin tahtoasi siksi kun hän on raskaana (ja jos hän siis päättäisi lapsen pitää), niin se tyttöystävän jättäminen ei kuitenkaan pyyhi pois sitä lasta joka syntyy. Sinä olet kuitenkin lapsen isä ainiaan ja lapsesi on aina olemassa, vaikka tyttöystäväsi jättäisitkin. Tulikohan epäselvästi?



Kahden lapsen äitinä voin kertoa, että sillä hetkellä kun lapsesi syntyy, tulet rakastamaan sitä pientä nyyttiä niin lujasti, ettet edes tiedä sellaista rakkautta vielä olevan olemassakaan. Se on aivan uskomatonta ja ehdotonta. Hyviä vanhempia teistä tulee jos vaan niin päätätte. Miettikää vielä jokunen viikko ihan rauhassa jos aikaa on, totutelkaa ajatukseen. Ilmeisesti kuitenkin suhteenne muuten on ok ja rakastatte toisianne?

Onneksi tilanne ei kuitenkaan ole pahin mahdollinen joten ei hätää vaikka varmasti nyt onkin kysymyksiä mielessä.. Olet siis pian valmistumassa? Ehtisit valmistua ennen kuin lapsi syntyisi. Itse olisin ehdottomasti noista vaihtoehdoista yksinhuoltajuuden kannalla, se ei ole ollenkaan niin kauheaa tai vaikeaa kuin poikaystäväsi vissiin on antanut sinut ymmärtää. Itseasiassa se ei ole ollenkaan hankalaa kuin itse luulin.



Itse jäin yksin kun omas tyttäreni oli juuri syntynyt, lapsen isä oli mua vähän nuorempi eikä kuulemma valmis isäksi eikä valmis ottamaan vastuuta. (ei tosin kertonut tätä kuin vasta pari päivää ennen lapsen syntymää kun häipyi, kun kerroin raskaudestani oli ehdottomasti sitä mieltä että pidetään lapsi). Aluksi oli ihan varma että se oli maailmanloppu ja pelkäsin kuinka selviäisin. Nyt tuosta on kulunut reilu vuosi ja olen erittäin onnellinen pienen tytön yh-äiti :) En voisi kuvitellakaan muunlaista elämää, ja sulla olisi vielä paremmat edellytykset kun sulla on ammatti jo hankittu. Mä aijon lähteä pian opiskelemaan, mulla ei ammattia vielä ole.

Saat siis yh:na tukia sen verran että varmasti pärjäätte rahallisesti :) Ja jos sulla on vielä hyvät välit vanhempiisi/sisaruksiisi sekä hyviä ystäviä jotks auttavat tarpeen vaatiessa, en olisi ollenkaan huolissani ettet pärjäisi :)



Tsemppiä minkä ikinä päätöksen teetkin :) Itse tiedän että katuisin abortin tekemistä lopun ikääni.

Päätin kuunnella sydäntäni ja pitää lapsen. Raskausaika henkisesti yksin oli tosi raskasta, mutta selvisin siitä. Nyt vahinkolapsi on kaikkein rakkain ja mieskin hyväksynyt sen.



Ohjeeni on: kuuntele sydäntäsi! Elämä kantaa kyllä!

Tähän on tosi vaikea antaa mielipidettä :(

Mutta mitä ajatuksia sinulla on tullut lapsen kanssa elämisestä mieleen (jos ei huomioida lainkaan miehen osuutta). Eli haaveilitko jo tänä lyhyenä aikana siitä, minkälainen lapsi olisi, olisiko pieni tyttö vai poika? Miten pidät lasta sylissäsi ja miten se ilahduttaa lapsen maailmasta kertomillaan jutuilla? Jos mieleesi on jo tullut näitä ajatuksia, on varmasti todella vaikeaa selvitä kesketyksestä.. Pitkälläkään ajalla. Siltikin jokainen rakentaa oman onnensa. Ainakin teoriassa... Jos koet vielä vahvasti haluavasi rakentaa elämäsi ensin (alkuun ainakin). Se voi olla paras ratkaisu. Muuten et ehkä koskaan koe voivasi antaa lapsellesi parasta (etkä itsellesi), vaikka todellisuudessa elämässänne olisi kaikki hyvin. On ihan kypsää ja luonnollista ajatella, että haluaa lapselleen parasta ja rakentaa elämänsä ensin sellaiseksi, että lapsen on siihen sitten helppo tulla. Mutta elämästä ei koskaan tiedä miten se tulee menemään, vaikka miten suunnittelee ja yrittää.

Eipä tästä vastauksesta mitään apua ollut, mutta ehkä saat uusia näkökulmia päätökseen. Voimia

jos teet abortin, luultavasti eroaisitte kuitenkin jossain vaiheessa, melko piankin. Tai sitten ette, eihän sitä ikinä tiedä.



Jos saat vauvan, se on suuri elämänmuutos, ja yksin tietenkin raskaampi. Mies voi muuttaa mieltään ja innostua vauvasta, kunhan ensishokki menee ohi. Kaksinkin vauvan kanssa pärjäätte.

Valmistun tosiaan toukokuun lopulla, joten ammatti olisi sitten jo. Valmistun sosiaali- ja terveysalalle, joten töitäkin varmasti löytyisi.



Tosiaan jotenkin ajatukset on pysähtyneet, en osaa ajatella, mutta kun mies puhuu abortista koko ajan niin itse rupean sun puolustuskannalle että lapsi pidetään. Haluan tietää, että minulla on vaihtoehtoja ja minua ei pakoteta mihinkään.



Ehkä päällimäisinä ajatuksina on, että olenko tarpeeksi vahva jatkamaan yksin vauvan kanssa? Mies sanoo rakastavansa minua, mutta ei halua lasta elämäänsä. Voiko hänen mielipide muuttua? Hän kyllä sanoo selkeesti, joka kerta että hän ei halua lasta elämäänsä. Miehen kanssa sovittiin että käydään neuvolassa juttelemassa mitä mielissämme liikkuu ja mitä toivomme raskaudelta : keskeytystä vain jatkamista.



- ap -

pystytte miehesi kanssa keskustelemaan asiasta! Älä kuitenkaan anna hänen painostaa sinua vaan tee sellainen päätös jota SINÄ itse haluat. Haluatko sinä lapsen? Äidiksi ehdit kypsyä raskauden aikana. Miehen takia ei aborttia kannata tehdä, jos mies on valmis harrastamaan seksiä kanssasi ( ja kaikkihan tietää ettei mikään ehkäisykeino ole 100% varma) eikä silti ole valmis ottamaan vastuuta raskaudesta, hän ei ole sen arvoinen että kannattaisi aborttia tehdä hänen mielikseen.

Jos SINÄ haluat lapsen, pidä lapsi, en epäile hetkeäkään ettet pärjäisi lapsen kanssa kahdestaan, tietysti se alussa pelottaa, itse olin kauhusta kankea. Mies joko tottuu ajatukseen lapsesta ja tajuaa että rakastaa sinua oikeasti eikä ole valmis sinusta luopumaan, tai sitten hän häipyy elämästäsi ja löydät sellaisen,paremman miehen joka rakastaa sekä sinua että lastasi :)

Tulin itse muutama vuosi sitten vahingossa raskaaksi enkä kyennyt edes itselleni sitä myöntämään ja toivoin "ongelman" häviävän, kun en sitä ajattelisi. Ymmärrän siis hämmennyksesi, sen olotilan kun ei tiedä mitä tekisi. Siinä hämmennyksessä en kyennyt ainakaan päättämään abortista ja ajattelin, että annan lapsen adoptoitavaksi, jos en loppuraskauden aikana kasva kohti äitiyttä. Luonnollisesti kasvoin, mutta lapsen antaminen pientä ihmettä odottavalle lapsettomallekin on yksi vaihtoehtoa; ei varmasti helpoin, mutta ajattelemisen arvoinen ehkä kuitenkin?



Itselleni oli tärkeää, että minulla on perhettä ja ystäviä, jotka auttavat minua tarvittaessa. Ja toistaiseksi sen tietäminen on ollut tärkeämpää jaksamisen kannalta kuin todellisuudessa lapsenhoidon tarve (toki niitäkin kertoja on ollut; pitäähän sitä käydä paikoissa, jonne lasta ei voi ottaa mukaan kuten kampaajalla, hammaslääkärissä jne). On myös hyvä, että voi jakaa kokemuksia lapsen kehityksestä ystävien, omien vanhempien ja sisarusten tai äitiysaikana tutuiksi tulleiden muiden äitien kanssa.



Olen sinua vanhempi ja jo työelämässä eli siinä mielessä toki eri tilanteessa. Mutta sen voin sanoa, että elämänarvoni ovat muuttuneet ja lapsi on ihmeellisintä, ihaninta ja rakkainta mitä voin kenelläkään toivoa. Onkin sääli, ettei lapsen isä halua olla lapsen kanssa tekemisissä ja ainoa murheeni onkin kuinka tämä kerrotaan aikanaan lapselle, ellei isän mieli muutu.



Nämä ovat kovin henkilökohtaisia asioita eikä yhtä oikeaa ratkaisua ole, mutta haluan antaa sinulle uskoa siitä, että elämä kahdestaan lapsen kanssa voi olla todella antoisaa ja aikalailla helppoakin (=tai siis yhtä raskasta kuin ydinperheessäkin).

kannattaa tosiaan varautua siihen ettei hänestä apua ole lapsen kanssa.

Miten muut tukiverkkosi?

sinulla paitsi, että sekä minä että mies olimme jo kolmikymppisiä, Silti mies sanoi, ettei ole kypsä isäksi ja sanoi jättävänsä minut ja lapset 100% yksin eikä auttavan mitenkään jos pidän lapsen. En voinut tehdä aborttia, raskasuaika oli todella yksinäistä ja raskasta aikaa mutta nyt siis ihan lapsi.

jotka hylkää lapsenssa. Ainakin minun lapsen isä on näin tehnyt.

itse olin 17v ja mies19v. Tulin raskaaksi(ei ollut vahinko) Miehelle meni pupu pöksyyn. Erosimme melkeen heti ja elin yksin raskausajan. se olit odella kamalaa aikaa.

Saimme kumminkin riidat sovittua juuri ennen lapsen syntymää. Isä oli synnytyksessä mukana ja silloin tajusi kuinka tyhmästi hän oli käyttäytynyt. Nyt n 10 vuoden kuluttua. Olemme naimisissa ja lapsia 2.

Eli voi olla että miehesi muuttaa vielä mielensä. Mutta ei se tietenkään varmaa ole. Mutta harva isä varmaan omaa lastaan hylkää. Lullen että viimeistään siinä vaiheessa kun hän saa lapsen ensimmäistä kertaa syliin hän katuu että on koskaan sinulle aborttia ehdottanut.

Sinuna en tekisi aborttia. Sitä että pidät lapsen et tule katumaan mutta aborttia tulet.

En voi tietysti tarjota kuin oman kantani. Minä pitäisin lapsen. Ihan siltä kantilta ettei elämä todellakaan siihen lopu. lapsi on kuitenki pieni niin vähän aikaa ja se on ihan vanhemmista kiinni jääkö neljän seinän sisälle vai elääkö elämää. Jos tähän asti se elämän suola on ollut joku baarissa humppaaminen niin sen voi vaihtaa johonkin paljon sisältörikkaampaan. Näkökulmia asiaan on monia mutta minä ainakin katuisin jos miehen takia luopuisin lapsesta.

Ennen ei ollut mitenkään erikoista että lapsia tehtiin jo ennen 20 ikävuotta nyt 25 on liian nuori saamaan lapsia. Katson asiaa siltä kantilta että itse on vielä nuori kun lapsi jo kokeilee siipiä maailmalla.



Noista miehistä ei koskaan tiedä. Omani 30 kymppisenä vonkasi lapsia ja kun minä suostuin niin ukko päättikin alkaa viettämään teinielämää kun vastuu ei kiinnostanutkaan ja elämää ei muka ollut tullutkaan elettyä ennen lasta.



Sula on vaikea ratkaisu edessä, mutta luulen että päädyt teidän ja SINUN kannalta oikeaan päätökseen. Tsemppiä ap!

Tuttu juttu... Siitä yhdestä ainoasta kerrasta tulin minäkin raskaaksi 14-vuotiaana, meille molemmille oli ihan selvää että aborttia ei tehtäis... Miehen vanhemmat toki järkyttyivät, mutta onneksi mulla suuri suku ja tukiverkko ja yhdessä ollaan ja elellään edelleen,naimisissakin! Lapset kohta 8v,3v, ja 3kk...

Mies oli tuolloin 16-kesäinen, mielettömän fiksu ikäisekseen, onnekas olen ollut hänen kanssaan =)

Asiolla on tapana järjestyä,mä sanon että älä tee aborttia.. Olen sitä mieltä,että jos teet abortin eroatte kuitenkin jossain vaiheessa, kun syyttäisit siitä kuitenkin miestäsi... EHKÄ! Voimia sulle päätöksentekoon,mitä päätätkin se vaikuttaa koko loppuelämääsi...

jos ap sinulla on esim. omat vanhemmat (tai toinen heistä) suhteellisen lähellä ja helposti "käytettävissä" - tai joku muu läheinen, kuten sisar, niin pärjäät varmasti lapsen kanssa yksinkin. Jos itse lapsen haluat. Isä ehkä pysyy elämässänne mukana tavalla tai toisella; voihan olla, että vaikka mies nyt häippäsee kuvasta niin jossakin vaiheessa hän ehkä haluaa olla osa lapsen elämää.



Mieti sitäkin mahdollisuutta jo valmiiksi; onko sinusta siihen, että annat miehen tavata lasta jos kerran hän on teidät hylännyt (tosin yksinhuoltajuuden saat varmasti ja ehkä mieheltä vaaditaan oikeustoimia, ennenkuin hän saa mitään "lupaa" tavata lasta jos et siihen itse suostu).



Yksinhuoltajana pärjää kyllä, jos on edes joku johon turvautua hädän hetkellä.

Älä tee aborttia vain sen takia, että lapsen isä alkujärkytyksessä niin vaatii.