Muita, jotka ovat menettäneet vanhempansa psyykkiselle sairaudelle?

minä olen, Äitini on hullu kuin pullosta tullut, siis ihan oikeasti

mun äiti tappoi tosin itsensä jo yli vuosikymmen sitten maanisen psykoosin jälkeen. oli "avoihoidossa".

äiti on skitsofreenikko. Ollut aina.

ap

tai no, eihän mulla tietty ole mitään verrokkia, mutta ei mitään ihmeellistä ole tapahtunut. sairastan itsekin bipoa kuten äitini, mutta hyvin asiat ovat sujuneet. en ole kertaakaan ollut osastolla jne. lääkkeet toimii ihan toisella tavalla kuin 80-luvulla :)



t se jonka äiti tappoi itsensä maanisen psykoosin jälkeen.

Välillä myös pelottavaa. Mutta olisin varmasti itse sairaampi ilman lapsia.

-4

Äitini sairastui masennukseen , kun olin 11-vuotias.

Hänelläkin maanis-depressiivisyys. Sairaalassa välillä, välillä kotona maanisena tai masentuneena, joskus viilteli itseään. Maanisena shoppaili kaikenlaista. Sai sähköhoitoa ja lääkkeitä. Olen siis MENETTÄNYT äitini 11-vuotiaana. :-(

On vielä elossa, nyt lisänä parkinson. Liittynevät jotenkin yhteen.

Harmi, kun nyt on oma lapsi minulla, eikä äitini voi mitenkään minua tukea.

sairastan toistuvaa masennusta, epävakaata persoonallisuushäiriötä ja bulimiaa. Lisäksi alkoholi on viimeisinä kymmenenä vuotena tullut enenevässä määrin mukaan. Miehen kanssa päätettiin erota, kun esikoinen alkoi oireilla masennusta - toivottavasti lapseni eivät sairastu takiani pahemmin.



t. hullu äiti



ps. oma isäni oli ilmeisesti myös persoonallisuushäiriöinen ja ainakin alkoholisti ja väkivaltainen, joten oma sairauteni juontunee sieltä. Yritetään nyt oman ex-mieheni kanssa katkaista tämä jatkumo. Esikoinen on terapiassa...

Äidiksi, ja erityiksesti naiseksi, kasvaminen on ollut vaikeaa. Käyn itse terapiassa.

Tai siis menossa siihen suuntaan. On vasta paranoidi ja skitsofreeninen. Vaikeaa oli lapsuus ja ei se aikuiseksi ja naiseksikaan kasvaminenkaan mitään helppoa ole vielä kolmekymppisenäkään. Minulla on yleistynyt ahdistuneisuushäiriö, BED ja syön masennuslääkkeitä lopun ikääni. Terapiassa kävin viitisen vuotta.



On se vaikuttant suhteeseen omiin lapsiin. Minun on vaikea käsittää tunteitani tunteella. Ne on minulle vain asioita. Joten kiintymyksen osoittaminen on outoa ja vierasta. Tiedän rakastavani heitä, vaikka niin en tunnekaan. Joskus se tunne menee läpi kuin leimahdus, mutta sitten häviää jonnekin.



Olen sellainen poissaoleva äiti ja aika usein vetäydyn omiin oloihini. Väsyn ihmisiin todella helposti.