Tuntuu pahalta: hirveän moni luokkakaverini on jo ehtinyt erota! :(

Olemme vuosimalli 1974. Luokkakokouksessa 10 vuotta sitten useimmilla oli jo pysyvä parisuhde ja lapsista haaveiltiin.



Nyt 10 vuotta myöhemmin lähes kaikilla on lapset, mutta takana näyttää olevan myös avioero.



Ymmärrän täysin, että joskus avioero voi olla viisain ratkaisu ongelmiin. Mutta miksi ihmeessä tästäkin porukasta niin hirveän moni on päätynyt eroon??? He eivät ole päällepäin mitään "ongelmatapauksia" vaan ihan tavallisia, tasapainoisia, koulutettuja ihmisiä.



:(

:)

ollaan sinkkuna tosi pitkään, ja sitten kun kolmekymppiä lähestyy niin tulee pakkomielle löytää joku jonka kanssa perustaa perhe. Ja eihän se niin toimi. Täälläkin huomaa monien jutuissa, että puhutaan miehistä "ukkoina" (mikä mielestäni todella alentavaa ja kertoo paljon), matkustellaan/mies matkustelee jatkuvasti yksin, istutaan baareissa kavereiden kanssa, suhde perustuu pelkästään seksiin... Ei se vaan toimi pidemmän päälle niin, kyllä se suhde on paljon enemmän, jos se on oikeasti toimiakseen lopun elämän. Valitettavasti vaan aika harva sellaisen sielunkumppanin sitten löytää.

Piti naida joku jo taloudellisistakin syistä, ja usein avioliitot olivat enemmän tai vähemmän järjestettyjä.



Nämä avioliitot myös kestivät, vaikka varmasti osa ihmisistä oli niissä onnettomia.



Minusta ongelma ei ole siinä, ettei löydettäisi täydellistä sielunkumppani. Sanoisin ennemmin, että nykyään ei osata elää sen kanssa, joka valitaan - sen, joka on väistämättä vain ihminen vahvuuksineen ja heikkouksineen.

Niin se vain on, että tämä valinnan vapaus ja onnen etsiminen parisuhteessa eivät näyttäisi onnea tuovan. Ihminen on niin hassu, että kuvittelee ruohon olevan jossain vihreämpää. Ollaan kuin karkkikaupassa: pitää maistaa vähän joka makua ja saada mielenkiintoinen, uusi sekoitus.



Luulen, että mummoni ovat olleet onnellisempia liitoissaan. Ei ollut suurta rakkautta, ehkä. Mahdotonta huumaa. Oli kovaa työntekoa. Suurin ero kuitenkin taitaa olla, että kumppania kunnioitettiin.

Piti naida joku jo taloudellisistakin syistä, ja usein avioliitot olivat enemmän tai vähemmän järjestettyjä.

Nämä avioliitot myös kestivät, vaikka varmasti osa ihmisistä oli niissä onnettomia.

Minusta ongelma ei ole siinä, ettei löydettäisi täydellistä sielunkumppani. Sanoisin ennemmin, että nykyään ei osata elää sen kanssa, joka valitaan - sen, joka on väistämättä vain ihminen vahvuuksineen ja heikkouksineen.

Ei kumppanin kanssa, mutta ei yksinkään. Avo/avioiliitoista on tullut kertakäyttökamaa ja uutta haetaan, ennen kuin edellisestä on erottu. Eron jälkeen voi sitten kertoa kaikille, että ero tuli kun se kumppani oli "narsisti". Narsisteja ovat kaikki, jotka eivät tee ja toimi niin kuin itse.

nykyään avioero ei ole enää se juttu, eli sen takia niitä eroja tulee niin paljon. Minä kyllä uskon siihen sielunkumppanuuteen, jos puolisot ovat hyvin erilaisia ihmisinä niin suhde ei voi toimia. Jos toinen tykkää kalasta, toinen lihasta. Toinen tykkää rantalomista, toinen kaupunkilomista. Toinen haluaa asua maalla, toinen kaupungissa. Toinen haluaa viettää koti-iltoja, toinen istua ravintoloissa. Miten se voisi toimia? Ehkä vielä silloin, kun lapset on pieniä, mutta mitä sitten kun lapset kasvaa, ja pitäisikin olla taas kahden? Mitä sitten, jos ei ole mitään yhteistä? Ei se toimi. Kaikista pahinta on se, että seurustellaan joku vuosi, sitten heti tulee lapsi, ei ehditä olemaan kahdestaan missään vaiheessa, ei nähdä sitä, että miten *me kaksi* pärjäämme keskenämme, vaan siihen heti tulee se koko perhe. Ei silloin voi tietää, että miten se yhteiselo oikeasti sujuu, ja onko se toinen kuitenkaan sitten se oikea, kun heti alkaa se lapsiperheen rumba.

Ja ennen muuta: miksi näitä asioita ei selvitetä, ennen kuin aletaan tehtailla lapsia???

että se miehen vaihto voi tosiaankin tehdä onnellisemmaksi. Itsekin luulin löytäneeni "sen oikean", vaikka mies kohteli minua kuin lattiamattoa tai tiskirättiä. Puolustelin suhteen järkevyyttä sillä että molemmilla oli hyvät työt, oli omistusasunto, oli kaikki päällisin puolin kunnossa, lapsia ei onneksi sentään ollut. Monesti ajattelin samoin kuin moni täällä, että ei mies vaihtamalla parane - mutta nyt on mies jo vuosia sitten mennyt vaihtoon ja on uusi mies, jonka kanssa olen ollut itseasiassa jo pidempään kuin tuon eksän kanssa.

Kyllä niitä hyviä miehiä oikeasti on olemassa ja huonon voi ihan oikeesti vaihtaa johonkin parempaan. Minulla on nyt mies joka hyväksyy minut sellaisena kuin on. Meillä on muutenkin enemmän yhteisiä mielenkiinnon kohteita, jutunjuurta ja myös parempi olla keskenämme. Lapsia on kaksi.

Joten minä kyllä ainakin lämpimästi suosittelen huonon "ukon" vaihtoa parempaan! Tosin tietysti eri asia jos ei löydä sitä parhainta miestä, sitten kai ihan sama jos vaihtaa huonon toiseen huonoon.

Kyllä minun tapauksessani ruoho oli vihreämpää aidan toisella puolella myös oikeasti. Nyt ei tarvitse kuunnella haukkumista, vähättelyä ja ties mitä joutui eksän taholta kuulemaan.

Miksi alunperin nait miehen joka kohtelee sinua huonosti? Ihan mielenkiinnosta kysyn, että ilkeilläkseni. Nyt kun on mahdollisuus seurustella pidempään, seksiä voi harrastaa rauhassa ennen avioitumista, tulevan puolison voi "koeajaa" vähän joka asian suhteen.



Muuttuiko miehesi avioliiton solmimisen jälkeen?

seurustellaan joku vuosi, ei välttämättä edes asuta yhdessä. Sitten heti naimisiin, ja eikös heti raskaaksi. Missä vaiheessa sitä ehtii nähdä sen oikean arjen, ja millainen se toinen ihminen ihan oikeasti on? Siinä ostaa vähän sian säkissä, ei ihme että eroja sitten tulee, kun arki tuleekin vastaan oikein rysähtäen. Ja jos joku ei ole 110% tyytyväinen siihen tulevaan puolisoonsa, niin miksi ihmeessä menee sitten sellaisen ihmisen kanssa naimisiin?? Sitä mä en tajua, onko se perheenperustamisen tarve niin kova, että kunhan nyt joku siinä vierellä on? Mä olisin mieluummin yksin kuin sellaisen ihmisen kanssa, jota en 110% rakasta ja kunnioita, ja jonka kanssa olisin ihan erilainen. Puolison pitää olla minulle se tärkein, rakkain, paras ystävä, en ikinä tyytyisi vähempään. Onneksi olen sellaisen jo 21v sitten löytänyt :-). (Me muuten seurusteltiin 5v ennen kuin mentiin naimisiin ja oltiin vielä naimisissa 5v ennenkuin esikoinen syntyi. Ja ihan siis vapaaehtoisesti, ei haluttu lapsia ennen, vaan haluttiin nauttia vaan toisistamme).

nimittäin vastakohdat vetävät toisiaan puoleensa, olen itse hyvä esimerkki tästä, olen kasvissyöjä, mieheni "lihansyöjä", ei ongelmia siitä. minä lomailisin mieluiten kaupunki- ja kulttuurikohteissa, mies rantalomakohteissa, ollaan lomailtu molemmissa ja yhdistetty reissuja. mieheni on urheiluhullu, mua ei vois vähempää kiinnostaa, ei ongelmia siinäkään suhteessa. minä olen ennemmin koti-ihminen, mies tykkää välillä käydä kavereiden kanssa baareissa, ei ongelmaa siinäkään suhteessa..



ollaan ehkä ulkopuolisen silmin todella erilaisia, mutta sovitaan täydellisesti yhteen, kaikki on kiinni siitä että kumpikin on valmis tekemään kompromissejä ja töitä suhteen eteen =)



myös ystäväpiirissäni on näitä yö/päivä pariskuntia ja hyvin menee.. on kyse keskinäisestä kunnioituksesta ja rakkaudesta sekä siitä että hyväksyy toisen erilaisuuden eikä ala toista väkisin muuttamaan.. ja minä olen sellainen ihminen joka tarvitsee myös parisuhteessa omaa aikaa ja tekemistä, tulisin hulluksi jos meillä olisi mieheni kanssa kaikki harrastukset ja menot yhteisiä, tiedän että joillain on ja se toimii, mutta minulle sopii paremmin näin..

Minusta ongelma ei ole siinä, ettei löydettäisi täydellistä sielunkumppani. Sanoisin ennemmin, että nykyään ei osata elää sen kanssa, joka valitaan - sen, joka on väistämättä vain ihminen vahvuuksineen ja heikkouksineen.

erilainen ja on valmis tinkimään niistä omista jutuistaan sitten sen vuoksi. Jos toinen haluaa vaikka löhöämään Mallorcalle viikoksi uima-altaalle, niin toinen lähtee sinne löhöämään seuraksi vaikka ei siitä tykkääkään. Mutta, useinhan se menee niin, että se toinen ei lähde sinne mukaan, vaan lähtee sitten jonkun kaverinsa kanssa Lontooseen kiertelemään jotain kirjakauppoja. Ja silloin ollaan jo vähän vikateillä.