Kun yksi lapsista aiheuttaa ristiriitaisia tunteita äidissä...

Mene hakemaan jo nyt viimeistään, kiiresti apua itsellesi !!

Et voi lapseesi noita tunteita purkaa - et edes alitajuisesti.

Miksi et ole jo mennyt vuosia sitten - kun huomasit tällaista????

En minäkään pitänyt esikoisesta kun hän oli pieni. Vihasin häntä kun hän oli 4v. sitten tajusin että niin ei voi jatkua tai tapahtuu pahoja. Aloin tietoisesti luoda suhdetta. Päätin että minun tehtäväni on osoittaa rakkautta oli lapsi sitten millainen tahansa. Se oli pitkä tie ja lasta on saanut hävetä matkan varrella, mutta nyt hän on 14 v hieno nuori mies. Pidän hänestä kovasti.

Olen itse hakenut apua mutta lopetin sitten terapian kun en saanut sieltä muuta kuin yliannostuksen myötätuntoa. Pakko vaan koittaa arjessa jaksaa ja huomioida kaikkia lapsia tasapuolisesti.

ristiriitaisia tunteita esikoista kohtaan, mutta oletan niiden johtuvan siitä että se on uhmaikäinen. Se on ihan helvetin ärsyttävä, ja kuitenkin aivan mielettömän ihana. Suurimman osan päivästä kaikesta huolimatta toivoisin että lapsi nukkuisi tai olisi muuten vain hiljaa, kun mulla menee siihen hermo...



Kuopusta kohtaan mulla on toistaiseksi ollut pelkästään positiivisia tunteita, ei kertaakaan pientäkään negatiivista pilkahdusta - mutta se on reilusti alle vuoden ikäinen, joten eiköhän sekin asia vielä muutu.

jota äiti ei jaksa.

minä tunnen myös läheisyyttää kuopuosta kohtaan. esikoinen lähinnä säälin kohde.

On varmaan ikävää tuntea noin lasta kohtaan, mutta ainakin olet rehellinen ja tunnistat itsessäsi negatiivisia tuntemuksia.



Kuitenkin lapsellasi on vain yksi äiti ja siksi sinun täytyy löytää lapsessasi taas se jokin, miksi häntä rakastat. Kärsivällisyyttä! Helppoja, kauniita, välillä näkymättömiä ja meille myötämielisiä on helppo rakastaa. Kuitenkin ne, jotka ovat vaikeita rakastaa, tarvitsevat tätä rakkautta enemmän kuin muut. Oma lapsi ei kuitenkaan ole sellainen, jonka voisi jättää (kuten vastenmielisen miehen esimerkikisi), joten ap:n on vain työstettävä tunteitaan.



Onko sinulla esikoisesi kanssa kahdenkeskeistä aikaa? Voisitko järjestää sellaista? Tutustuisit lapseesi tarkemmin ja ehkä alkaisit nähdä noiden ulkoisten piirteiden läpi. Positiivisen vuorovaikutuksen kautta lapsikin varmaan reipastuu ja monet luettelemistasi piirteistä voivat jäädä taka-alalle tai loppua kokonaan. Lapsi voi vaistota tunteesi ja hakee huomiotasi jutuilla, joilla tietää sitä saavansa, olkoonkin ne negatiivisia.

Jotka koskee hankaalaa lasta, jota äiti ei jaksa on kyseessä esikoinen.

Esikoisen osa ei todellakaan ole helppo. Esikoisen kasvatuksessa on tehty eniten virheitä ja ne virheet kostaantuu.

Eikä ole kyse pelkästään siitä. Esikoinen on vanhin ja hänelle on tärkeää olla parempi kuin nuoremmat sisarukset. Esikoista yleensä moititaan eniten, kielletään eniten, vaaditaan enemmän kuin nuoremmilta. Mikä on ihan ymmärrettävää. Mutta esikoinen ei ajattele niin. Hänestä se on epäreilua.

Tämä syö itsetuntoa. Aiheuttaa pahaa oloa ja se purkautuu huonona käytöksenä.

Tuolla käytöksellään esikoinen huutaa, että äiti, isä rakastakaa minuakin yhtä paljon kuin sisaruksiani. Hyväksykää minut.

Tämä oli siis vain mielipiteeni.



Meidänkin esikoinen on se ehdottomasti vaikein lapsistamme.

Olen töissä päiväkodissa ja huomaan miten lapsille kotona puhutaan. Niitä joille koko ajan nalkutetaan, nalkuttavat ja komentavat muita lapsia päiväkodissa



Näetkö omia vikoja lapsessasi? useasti se "inhotuin" oma lapsi on se, jossa näkee omat viat.



Mielestäni tarvitset ammattiauttajan apua ja lapsesi saattaa jo kärsiä. Miten voi inhota omaa lastaan???

Hae herran tähden apua ja nopeasti! Pilaat lapsesi elämän, sillä hän kyllä vaistoaa, ettet siedä häntä. Vahingoitat lastasi koko ajan. Jos hänestä joskus tulee vaikkapa rikollinen, on se sinun syytäsi.



Ja mitä luulet niinden kahden muun lapsen sinusta ajattelevan kun he kasvavat ja alkavat ymmärtää asioita? Varaudu yksinäiseen vanhuuteen, jos et saa tuota päätäsi kuntoon.



Toivon todella, että tämä oli jonkun elämäänsä kyllästyneen koriäidin kirjoittama trolli!

vastaan vänkyttäjä ja joka asiasta kiukkuaja.



Itselläni noin, ja koko homma lähti liikkeelle vauva-ajasta, kun lapsi oli todella tyytymätön jatkuvasti. Sitten kun iki-itku loppui, niin olin vain onnellinen, että lapsi oli edes joskus parkumatta. Siinä tyytyväisyydessä unohtui, että sitä pitäisi jo alkaa kasvattamaankin.



Sitten jotain kolmevuotiaana tajusin, että eihän näin voi jatkua, että lapsi vaan räyhää ja kiukkuaa, eikä edes syö juuri mitään kuin jauhelihakeittoa. Siinä sitten sisuunnuin niin, että aloin oikeasti kasvattamaankin lasta. Ja alussa meillä tuli lapsen kanssa aikamoisia yhteentörmäyksiä ja sain pinnistää mielikuvitukseni äärimmilleen, että keksin keinot, joilla saan lapsen suostumaan edes potalle ja pukeisiin.



Mutta kun otin tiukan linjan, niin kummasti se vaan rauhoitti lasta. Ensinnäkin ne hankalimmat ja työläimmät jutut alkoivat sujumaan arjessa paremmin. Ja sen myötä minulle jäi enemmän voimia yleiseen kasvatustyöhön. Asia kerrallaan laitettiin kuntoon, ja nyt meillä on jo varsin kiltti ja osaavainen lapsi. Kyllä tuota jo on usein ihan helppokin rakastaa ja kehumisen aihettakin on usein.



Minulla ärsytti juuri se lapsen kiukuttelu ja vaikeus. Mutta kun laittoi kovan kovaa vastaan, niin siitä se kiukuttelukin väheni. Kuka sellaista huutajaa ja raivoajaa jaksaakaan rakastaa, kun se ei ole vain satunnaista vaan jatkuvaa. Mutta kannattaa katsoa myös peiliin, että olisiko jotain tehtävissä, jotta lapsen käytöksen saisi rakastettavammaksi. Se tietysti riippuu myös paljon lapsen iästä.

Kohtelen joka ainoaa lastani aivan samalla tavalla: pidän sylissä kun lapsi on surullinen ja komennan kun aihetta on. Rankaisen lapsia samoin keinoin ja samoista syistä. Väitän, että yksikään ei tiedä, etten pidä jokaisesta ihan yhtä paljon. Tunteet ovat aivan eri asioita kuin teot. Muistakaa se. Ellei lapsi ole meedio, hän ei koskaan saa tietää asioiden todellista laitaa kun sitä ei käytännössä osoita.

Ja seuraavien kanssa osaakin jo olla paljon rennompi ja tietää, miten missäkin ikävaiheessa toimitaan. Esikoisraukka saa olla tienraivaaja ja vanhempiensa harjoituskappale. Monesti esikoinen kiukkuaa huomiota, jota ei muuten osaa pyytää. Turha siihen on hakea syytä muusta kuin itsestään. Tietysti henkilökemiatkin vaikuttavat, mutta mielestäni syy on sisaruusasemassa ja vanhempien kokemattomuudessa.

"tyypillinen" kotiäidin osa eli hoidan lapsia useimmiten itse. Enkä nalkuta lapselle, komennan vain kun on oikeaa aihetta. Huudettua kyllä tulee nykyään, melkein päivittäin kun kaikki toiminta jo ärsyttää tai no ei nyt normaali leikki yms. Itseäkin jo huutaminen kyllästyttää, ja tiedän, että se pitäisi lopettaa. Juuh. Eipä minunkaan äitini minusta ole koskaan pitänyt kummemmin, mutta enpä ole rikollinen enkä mikään haihattelija, ihan tavallinen kotiäiskä joka koettaa hoitaa kodin ja lapset niin hyvin kuin kykenee. Aina en valitettavasti huippuhyviin tuloksiin pääse ja kykene.



Eikä ole aikomustakaan mihinkään kallonkutistajalle mennä. Nykyään otetaan lapsia vähemmästäkin huostaan. Perusasiat on kuitenkin kunnossa. Yritän halia ja pusitella, leikkiäkin joskus, luen, laittelen "hellästi" nukkumaan, vaikka en sydänpohjia myöten rakastakaan.



Hmm, vaikeaa tämä on... ap

niin kyllä se vuotaa läpi nonverbaliikassa onko aidosti iloinen lapsestaan ja myötätuntoinen vai ei

Kohtelen joka ainoaa lastani aivan samalla tavalla: pidän sylissä kun lapsi on surullinen ja komennan kun aihetta on. Rankaisen lapsia samoin keinoin ja samoista syistä. Väitän, että yksikään ei tiedä, etten pidä jokaisesta ihan yhtä paljon. Tunteet ovat aivan eri asioita kuin teot. Muistakaa se. Ellei lapsi ole meedio, hän ei koskaan saa tietää asioiden todellista laitaa kun sitä ei käytännössä osoita.

Miksei se muka riitä että välittää ja huolehtii? Liekö uhrautuva äidinrakkaus joku nykyajan haihatus johon maatalousyhteiskunnan äideillä ei ollut varaa? Aina kun joku mukuloista kuoli pelkkiin sairauksiin.

sillä luulen, että kussakin perheessä se musta lammas on joko tai. Meillä se olin minä, kuopus.

Ennen kuolemaansa äiti kertoi, että minua odottaessaan isälläni oli suhde toiseen naiseen ja että hän aina ajattelee minua katsellessaan isääni. Eikä siedä nähdä minussa isäni kaltaisuutta.

Ei ollut helppoa äidille tuo raskausaika. Mutta ei ole ollut minullakaan helppoa suositun esikoisen rinnalla joka käytti suosituimmuuttaan hyväkseen.

AP:lle sanoisin: hae apua tilanteeseen, ennen kaikkea lapsesi tarvitsee apua ja hyväksyntää ja lämpöä toisaalta, jos ei voi sitä sinulta saada. Hänellä on pitkä elämä edessään. Olisi surullista, jos hänen lapsuudessaan aistima rakkaudettomauus pilaa sen.

Voimia sinulle, että jaksat etsiä ja löytää apua, sillä uskon, että on vaikea hyväksyä itsessään tuo rakkaudeton piirre. Mutta samalla kiitos lapsen puolesta, jos sen teet

Jotka koskee hankaalaa lasta, jota äiti ei jaksa on kyseessä esikoinen.

Esikoisen osa ei todellakaan ole helppo. Esikoisen kasvatuksessa on tehty eniten virheitä ja ne virheet kostaantuu.

Eikä ole kyse pelkästään siitä. Esikoinen on vanhin ja hänelle on tärkeää olla parempi kuin nuoremmat sisarukset. Esikoista yleensä moititaan eniten, kielletään eniten, vaaditaan enemmän kuin nuoremmilta. Mikä on ihan ymmärrettävää. Mutta esikoinen ei ajattele niin. Hänestä se on epäreilua.

Tämä syö itsetuntoa. Aiheuttaa pahaa oloa ja se purkautuu huonona käytöksenä.

Tuolla käytöksellään esikoinen huutaa, että äiti, isä rakastakaa minuakin yhtä paljon kuin sisaruksiani. Hyväksykää minut.

Tämä oli siis vain mielipiteeni.

Meidänkin esikoinen on se ehdottomasti vaikein lapsistamme.

Osaan kyllä rakastaa lasta, olla kannustava ja antaa hellyyttä. mutta silti tuntuu että olen liian vihainen lapselle ja mull aon huono omatunto siitä. Oma elämä menee alamäkeä ja mä purkaan sen lapseen :(

ap harvinaisen rehellinen.

on paljon äitejä/ihmisiä, jotka ei koskaan myönnä kielteisiä tunteitaan. kateus, mustasukkaisuus, se, että välittää toisesta laspesta enemmän.



kun myöntää ja huomaa tällaisen asian, ollaan jo pitkälllä.



moni porskuttaa täysillä, eik koskaan myöntäisi saati pohtisi tällaista.

Esikoisen pannaan virikehoitoon alle 2 vuotiaana kun toinen syntyy. Kakkosen kanssa ollaan kahden kotona 3 vuotiaaksi asti ja nautitaan siitä kun osataan jo hoitaa lasta ja saa olla sen kanssa kahden.



Esikoinen kokee itsensä hylätyksi ja kiukuttelee. Hän vaistoaa sen, että hänet on työnnetty pois kakkosen tieltä. Se lisää taas kierrettä. Äiti ajattelee, että olisipa esikoinen aina pois kun elämä on helpompaa kuopuksen kanssa.



Kierre on valmis.