Olen parantunut anoreksiasta ja bulimiasta. Haluatko kysyä jotakin..?

ja lapsi saa kommentteja ulkonäöstään joiltakin aikuislta- painokäyrä - 1 ja pituusköyrä -2



eikö tällainen komemntointi altista anoreksialle



lapsi siis 7 v



allergiatausta



ummetuslääkitys

Itse muistan varhaisnuoruudesta muutamat ilkeät kommentit ulkomuodostani, joiden perusteella aloin laihduttaa. En ollut lihava, pikkuisen pullea vain.



Mutta siltikään en usko, että pelkkä ulkonäön mollaaminen aiheuttaa kenelläkään anoreksiaa tai muita syömishäiriöitä. Itselläni esimerkiksi kotona oli vaikeaa, vanhemmat riitelivät jatkuvasti ja minulta vaadittiin hirveän paljon kaikissa asioissa (olemaan "kiltti", pärjäämään koulussa jne.) Olen myös itse ollut kova vaatimaan paljon itseltäni, ns. täydellisyyden tavoittelija.

Anoreksiaa tutkittaessa onkin havaittu, että monella sairastuneella on tietynlainen persoonarakenne ja vaikeat olosuhteet kotona.



Vanhempien hyväksyntä ja itsetunnon vahvistaminen on lapselle/nuorelle hirveän tärkeää. Oma esimerkki syömisten ja oman ulkonäön hyväksymisen suhteen merkitsee myös.

... onnitella sinua, koska syömishäiriöt kuulostavat minusta kovin vaikeilta ongelmilta. En ole itse onneksi ainakaan toistaiseksi sairastunut, mutta ajattelen, että minulla voisi olla mahdollisuus, että joskus sairastuisin.



M

Syömishäiriöt ovat vaikeita ongelmia, mutta olen itse esimerkki siitä, että niistäkin voi parantua. Alttius sairastua uudelleen on kuitenkin mahdollinen, sillä syömishäiriöni oli tietyllä tavalla yritys ratkaista vastaan tulevia ongelmia (tehoton kylläkin). Mielenterveydenhäiriöstä on kysymys ja joissakin suhteissa ehkä rinnastettavissa johonkin toisenlaiseen riippuvuusongelmaan (esim. alkoholismiin).



Olen kuitenkin ollut "terve" jo viisi vuotta. Se on paljon, kun ajattelee, miten syömishäiriö oli osa elämääni 14-vuotiaasta 30-vuotiaaksi.



Omalla kohdallani parantuminen alkoi, kun tapasin mieheni ja varsinkin, kun sain ensimmäisen lapseni. Nyt olen 35-vuotias ja lapsia on kaksi.



Ap

Kun elämä tasaantui, menin naimisiin ja sain lapsen, syömishäiriökin meni pois. Sairastin anoreksiaa ja bulimiaa 16 - 26 v. Ja sitten erosin kolmekymppisenä, ja nyt on tainnut tulla vanhat ongelmat takaisin. Heti kun stressi alkoi käydä liian ahdistavaksi, niin aloin tarkkailla syömistä, ja lopetin aamupalan syömisen, sitten lounaan. Nyt syön vaan kevyen iltaruuan, ja siitäkin olen karsimassa pois. Iltaisin en enää syö mitään.



Liikuntaa olen lisännyt joka päivälle. Sääntöjä tulee vaan lisää, ja jos en tee jotain, niin tulee ahdistus päälle, ja tunnen että epäonnistuin. Painoa on tippunut 15 kg. Liikunnan ansiosta olen kyllä timmimmässä kunnossa kuin varmaan koskaan ennen. Miehet huomaa kyllä, mikä on aika surkuhupaisaa. En ole kyllä mielenterveydeltäni kenellekään mikään ihannepuoliso tällä hetkellä.



En tiedä. En saa mistään otetta enää. Pakko lähteä lääkäriin kai. Kaikki tämä alkoi uniongelmista. Aloin ulkoilemaan enemmän, että uni maistuisi paremmin, ja ennen kuin huomasinkaan vetelin tunnin lenkkejä joka päivä. Väsyttää vaan nyt entistä enemmän, ja masentaa. En tiedä miten jaksan tästä. Hävettää hakea apuakin.

siis kuinka pitkä olet ja mitä painoit sairaimmillasi? Ajatteletko vieläkin painoasi?

Minulla on ollut aina "ongelmia" syömisteni kanssa,hirvee syyllisyys ja oman tunnontuska tulee jos pikkaisen on syönyt normaalisti (2ateriaa pv;ssä,iltapalat yms)!Olen 163,5cm ja painan n.48-49kg ja pelkään koko ajan lihovani,ihan sairasta touhua.Tuntuu että jos lihoisin olisin ruma,kukaan ei halua mua,olisin huonompi kuin muut yms.Joo ja tosiaan olin ala-asteella hiukan pyöreämpi ja sain tosiaan kuulla painostani todella ilkeitä ja kauheita asioita!Raskausajoistani nautin,söin mitä lystäsin ja pidin huolta itsestäni mutta kun olin synnyttänyt niin aloitin aivan liian rajut dieetit (söin joinakin päivinä vaan porkkanaa ja pari näkkileipää ja kävin tosi paljon lenkillä),laihduin n.2kk:ssa 13kg ja loput 3 kg lähti sitten itsestään kuukauden päästä!



Oliko sulla ap tälläisiä fiiliksiä?Mikä avuksi?

Olen 160 cm pitkä nyt. Alimmillani painoin vain 25 kg. Tiedän, että sitä on vaikea uskoa, mutta niin se vain oli.



Tiedostan myös ne fiilikset täysin, joista edelliset kirjoittajat kirjoititte. Totta puhuakseni minullakin alkaa aina syömisten rajoittamiset, kun tapahtuu jotain stressaavaa elämässä. Tähän asti olen selvinnyt noista ajatuksista tahdonvoimalla - tosin paino aina välillä tippuu, mutta se on pysynyt normaalin rajoissa.



Pahin pelkoni on kyllä se, että jos tapahtuisi jotakin sellaista, että en enää pystyisi lopettamaan laihduttamista. Se alkaa aina niin viattomasti ja painon putoaminen antaa voiman tunnetta. Jossakin vaiheessa se muuttuu niin, ettei enää pystykään syömään mitään eikä kenenkään seurassa. Olen kokenut näitä takapakkeja montakin vuosikausien sairasteluhistoriassani.



Älä häpeä hakea apua sinä, joka kirjoitit syömishäiriön palanneen! Syli-palstalta löytyy vertaistukea (www.syomishairioliitto.fi)...



Myöskin sinua, joka kerroit syömisen aiheuttamasta syyllisyydestä, kehottaisin hakemaan apua ennen kuin ongelma pahenee. Itsekin olin salaa tyytyväinen, kun imetysaikana raskauskilot lähtivät nopeasti, mutta siinä taas oli vaihe, jolloin olisin voinut vaipua syvemmälle...



Itseäni auttaa nimenomaan tämä oman perheen arki, yhteiset syömishetket ja se, että koen tulevani hyväksytyksi juuri sellaisena kuin olen. Lapsilleni, varsinkin tytölleni, haluan antaa tietoisesti mallin äidistä, joka syö "kaikkea" eikä koskaan moiti omaa tai muiden ulkonäköä, tai edes kiinnitä ulkonäköön korostunutta huomiota (vaikkei tämä nyt niin todenmukaista olekaan, painohan vaivaa minua edelleen, joskus enemmän, joskus vähemmän...)

Oksentanut en ole viiteen vuoteen ja pidän ehdottomana sääntönä itselleni, että sitä en enää koskaan tee!



Parantumisessa minua on auttanut myös se, että olen äitinä ja vaimona olon lisäksi saanut toteuttaa itseäni työssäni ja opinnoissa; niiden kautta olen saanut varmuutta, että olen ihan hyvä ihminen ja hyväksytty ilman muita ehtoja.



Vaikeaa tosin on yrittää hyväksyä itseään tässä ulkonäkökeskeisessä maailmassa... Rehellisesti sanottuna en ole tyytyväinen painooni, muotoihini jne., mutta yritän olla ajattelematta sitä enkä koskaan antaudu kenenkään kanssa keskusteluihin laihduttamisesta tms. Tosiasiallista syytä minulla ei ole laihduttaa (bmi 22).

Olet siis saanut lapsen. Yksi monista asioista, joka haittaa anorektikkoystäväni kuntoutumista on ajatus siitä, ettei hän voisi saada enää lapsia (lääkärin mukaan todennäköistä). Onko sinulle ennusteltu missään vaiheessa lapsettomuutta? Entäpä onko sairaus jättänyt sinulle muita fyysisiä vaivoja (osteoporoosi, sydämen vajaatoiminta jne.). Ystävälläni kun on nämä kaikki.



Tosi epätoivoinen olo ystävänä, kun yrittää auttaa ja tukea ja lopulta saa kuitenkin todeta, että auttamisyritykset valuvat hukkaan, koska sairas ajattelu on niin vahva ja päihittää kirkkaan järjen. Mikä voisi olla se kipinä, joka saisi aikaan oikean muutoksen?



Olen tosi onnellinen puolestasi. Anoreksia on hirvittävin sairaus, johon olen elämässäni törmännyt, ja monenlaista on jo tullut vastaan. Hienoa, että olet selvinnyt.

Mulla ongelmana ahmimiskohtaukset. Syön ihan hirveen määrän kaikkea herkkua, tätä tapahtuu ihan päivittäin. Ensin se tuntuu hyvältä, mutta lopulta saattaa oksettaa, päätä särkee jne. kauhea olo tulee. En oksenna, enkä halua oksentaa, joten ei kai ole bulimiaakaan. Vastapainona on sitten paastoaminen, esim. aamulla (ihan kun se jotain auttaisi...). Ja illalla älytön mättäminen jatkuu. Ylipainoa on tullut paljon. Millä mä saan nää kohtaukset loppumaan? Tuntuu, että tää pahenee vaan. Yritän peitellä mieheltä ja lapsilta asiaa, mutta kyllähän ne sen huomaa. Varsinkin tuo vanhempi lapsi, 3v, kun on koko ajan siinä vieressä. :(



Olen käynyt terapiassakin masennuksen takia, ja yritin avautua asiasta, mutta käskettiin vaan ottamaan niskasta kiinni. Olen niin yksin asian kanssa. Tulee sellainen olo, että en ole edes "oikea" syömishäiriöinen, kun ei ole kyse anoreksiasta, eikä edes bulimiasta.

Miksi lopetit?

virstanpylväs