Korkea elintaso avain onneen?

Linnan juhlien pukuloistoa katsoessa tuli taas mieleen tämä elintasokysymys.



Itse olemme miehen kanssa vielä nuoria, esikoinen syntyi reilu vuosi sitten. Mies on keskipalkkaisessa työssä, kuten minäkin olin ennen hoitovapaalle jäämistäni.



Lapsen saaminen oli minulle mullistava kokemus, se pisti koko elämänkatsomuksen ja maalliset arvot uuteen järjestykseen. Nyt hoidan kotona lastamme, mies käy edelleen työssään, jossa viihtyy. Itse en sen sijaan halua enää palata työpaikkaani kaupan alalle.



Tällä hetkellä tärkeintä elämässämme on esikoisemme, sekä yhdessä perheen kesken vietetty aika. Kuukausitulomme on kuitenkin hoitovapaalle jäämiseni myötä pienentynyt reilulla kolmanneksella. Menoja on kuitenkin entistä enemmän, pienelle ihmiselle on ostettava vaatetta, ja ruokaakin on oltava säännöllisesti pöydässä. Matkailua emme voi enää edes harkita, emmekä hemmotella lasta hienoilla tavaroilla.



Asumme tällä hetkellä kohtalaisen mukavasti, 80 neliön kt-kolmiossa. Vanhempi autokin löytyy, vaikka rattailla liikutan paljon. Materiaa perheessämme ei ole ylpeällä asti, tarvittavat huonekalut, kauniisti sisustettu asunto, välttämättömät astiat, lelut ja vaatteet. Uutta ostetaan vasta kun on pakko, silloinkin tarkan harkinnan jälkeen tai kirpputorilta.



Olen ollut varsin tyytyväinen ratkaisuumme elää näin vaatimattomasti: minä saan nähdä lapseni kasvavan, ja hän saa kasvaa äitinsä kanssa. Isän työ ei ole liian vaativaa, ylitöitä ei juurikaan tehdä. Illat ja viikonloput meillä on hyvää aikaa viettää perheen kanssa, ilman että työt tulisi kotiin perässä. Itseasiassa olen ollut niin onnellinen viime kuukausina lapsen kanssa kotona, että olemme vakavasti miettineet, että jäisin vanhanaikaisesti "kotirouvaksi".



Kuitenkin, sitä miettii, että entäs sitten 10 vuoden päästä, kun lapset ovat isompia? Jos minä todella jään kotiin, ei meille ole realistista haaveilla 200 neliön omakotialosta koskaan, ulkomaanmatkoista, omasta ponista tms... Osaako lapsi arvostaa sitä, että minä olen hoitanut hänet kotona, vai kokeeko hän jäävänsä jostain paitsi, kun kavereilla on aina hienommat kodit, lelut ja vaatteet? Aivan varmasti näistä asioista tulisi keskustelua... Uskon kuitenkin, että vaikka se ponin puuttuminen harmittaa, perheen kiireetön yhdessäolo vetää pidemmän korren.



Minulla on ollut oma kantani tähän arvo-keskusteluun selvillä jo jonkin aikaa, mutta hieman se kuitenkin ravisteli, kun tässä taannoin viereilimme samanikäisen tuttavaperheen luona, jotka juuri ovat rakentaneet hulppean omakotitalon, ja talosta löytyy kaikki lelut, vaatteet, tavarat mitä olla voi. Ei perhe ole sen kovatuloisempi kuin mekään, mutta vanhemmat tekevät paljon töitä. Ylityöt ovat sääntö eikä poikkeus, ja äidin on palattava töihin heti vanhempainvapaan jälkeen. Siltikin lainasta lyhenee korkojen lisäksi vain muutama kymppi kuukaudessa, ja jomman kumman työttömyys olisi katastrofi. Hoitotädit ovat tulleet perheen lapsille tutuiksi, mutta niin myös aurinkorannat ja hienot lelut.



Tämän perheen äidin kanssa kävimme keskustelua, ihan ystävälliseen sävyyn, erilaisista näkemyksistämme onnellisesta perhe-elämästä. Heille tilava talo lasten leikkiä oli onnen kulmakivi, meille (pienessäkin) kodissa yhdessä vietetty aika.



Meille tämä "köyhyys" on kuitenkin valinta, ansaitsisimme enemmän, jos palaisin töihin, etenkin, jos kouluttautuisin uuteen ammattiin, kuten olen toisinaan miettinyt. Kaikille se ei sitä ole, ja pienet tulot ja vaatimaton asunto on häpeä. Sitä häpeää sitten lapset kantavat. Toivon, että saisin välitettyä lapsillemme viestin, että onnellisuus ei tulo materiasta vaan rakkaudesta, perheestä. Toki on tehtävä töitä, jotta elämän perusasiat ovat kunnossa, eikä siksi monellakaan yksinhuoltajalla varmasti ole minkäänlaista mahdollisuutta jäädä kotiin hoitamaan lastaan, vaikka kuinka haluaisi. Se ei ole reilua.



Kotiäiti -se on ammatti, johon tunnen tällä hetkellä suurta kutsumusta. Kuitenkaan sitä ei hyväksytä ammatiksi, virallisesti ainakaan. Tunnen suurta ylpeyttä ja kiitollisuutta siitä, että saan hoitaa lapseni kotona niin halutessani... mutta samalla tunnen hieman syyllisyyttä siitä, että jos kaikki naiset tekisivät samoin, suomen bruttokansantuote romahtaisi ja taantuisimme takaisin vuosisadan alkuun, aikaan, jolloin miehet hallitsivat maailmaa. Olenko siis tekopyhä? Ehkä. Itsekäs? Todennäköisesti.



Mitä muut ovat mieltä? Onko se raha joka tuo onnen, vai ne pehmeämmät arvot? En todellakaan sano, että rikkaat olisivat automaattisesti onnettomia, en suinkaan! Uskon, että olisin varmasti hyvin onnellinen, jos minulla olisi perintö tms rahoja tai varsin rikas mies. Mutta suurimmalla osalla meistä tavallisista äideistä ja isistä se ei ole todellisuutta, vaan raha on joko ansaittava työllä ja tuskalla, tai sitten tyydyttävä elemään "köyhänä" jos haluaa jäädä kotiin.



T. Tuleva kotirouva vm. -83