Miten auttaa itseensä ylikriittisesti suhtautuvaa 5,5 v poikaa?

yrittänyt puhua pojalle siitä, että äiti rakastaa häntä sellaisena kuin hän on. Välillä poika siitä huolimatta sanoo huonolla hetkellä itse olevansa ihan kakka poika tms., vaikka ainakaan täällä meillä kotona kukaan ei takuuvarmasti koskaan hänelle ole sellaista sanonut. Samoin hän saattaa jonkun asian mentyä pieleen toistella, että tämä on mun vika, johon me vanhemmat aina ollaan sanottu, ettei tuo pidä paikkaansa.



Mä olen ihan pulassa, miten meidän luonteet saa sovitettua yhteen niin, ettei poika kasva ihan kieroon :(

siis liiallisen itsekriittisyyden. Pedanttiudesta ei kyllä voi syyttää äitiä eikä poikaa. : ) Meillä poika on vähitellen pääsemässä enimmästä itsekriittisyydestä eroon onnistumisten kautta. Häntä on myös aina kehuttu paljon ja kannustettu, mutta kehuihinkin hän suhtautuu epäluuloisesti, vaikka selvästi onkin mielissään.



Pikkusisko on myös auttanut karistamaan liikaa kriittisyyttä. Poika ei esim. suostunut koskaan laulamaan, ennen kuin 3v nuorempi sisko alkoi 1-vuotiaana laulamaan ja lauloi tietenkin ihan pän peetä. Sama piirtämisessä jne, pojalle on tehnyt hyvää huomata, että joku on selvästi huonompi kuin hän (ja silti uskaltaa tehdä).

Luulen että just kehumalla olen saanut tuon kriittisyyden aikaan. Ehkä ei olisi pitänyt olla niin otettu kaikista taidoista jne. Nyt lapsi luulee että se onnistuminen on se kaikkein tavoiteltavin asia.

Minä kun luulin että kehumalla ja kannustamalla saan hyväitsetuntoisen lapsen...?

että olet itse ylikriittinen nipo ja ikävä kyllä sellainen periytyy ihan sosiaalisena perintönäkin. Yritä ottaa itse rennompi asenne kaikkea kohtaan, sekä ympäröivää maailmaa että itseäsi. Relaa ;-)

Minäkin olen aina kovasti kehunut poikaa kaikista onnistumisista. Poika on - kuinka ollakaan - muutenkin luonteeltaan erittäin vaativa ja pikkusisaruksen synnyttyä hän kärsi t-o-d-e-l-l-a kovasta mustasukkaisuudesta, mitä yritimme lievittää sillä, että annoimme pojalle pikkutehtäviä, joiden jälkeen häntä sitten kovasti kehuimme.



Nykyään poika vastaa usein todella ärtyneesti, jos hänelle sanoo, että hienoa. Samoin hän ärsyyntyy siitä, jos hänelle antaa ohjeita sellaisen tehtävän suorittamiseksi, jonka hän olisi jo omin avuin osannut tehdä (neuvoja tulee kuitenkin usein annettua ja ohjeista toistettua, kun poika on myös aika hajamielinen ja muiden mielenkiintoisimpien tehtävien osuessa matkan varrelle unohtaa, mitä pitikään alunperin olla tekemässä).



Tiedän, että siellä syvällä asustaa pieni epävarma poika, mutta välillä tuo äksyily ja tietynlainen ylimielisyyskin saa unohtamaan, että tässä on vastassa aikuinen ja vain 5,5 v pieni poika.



Ihan uskomattoman vaikea asia, kun tätä omaa luonnettaankin on niin kovin vaikea muokata, kun on ennen lapsia koko elämänsä ollut tietynlainen.

Ei käy kieltäminen: minä todella olen ylikriittinen nipo, enkä sitä tässä ole mitenkään pyrkinyt peittelemään.



Meiltä vaadittiin lapsuudenkodissa tosi paljon, ei saanut riehua, ei saanut tuoda kavereita kotiin, jotta nekään eivät olisi riehuneet (vanhemmat yksityisyrittäjiä ja tekivät töitä kotitalossamme), piti saada hyviä numeroita (esim. käytös ja huolellisuus piti olla kympit tai muuten tuli todellakin sanomista), piti olla pitkän tähtäimen suunnitelmia jne. jne. Me kaikki suoritimme yliopistotutkinnot. Itse "ajauduin" allalle, jossa nipo-ominaisuuteni tosiaankin on eduksi ja pääsee kehittymään oikein kukkaan.



Lapset tietysti tuovat nämä piirteeni ikävästi esille, eikä siis mitenkään myönteisellä tavalla. Olen miettinyt, että pitääkö mun tosissaan vaihtaa kokonaan alaa (mikä käytännössä tarkoittaisi sitä, etten hyödyntäisi yliopistotutkintoani, sillä se oli ammattiin valmistava), heittäytyä pois kärrynpyörästä, muuttaa maalle (mies ei ikinä suostuisi tähän) tms. Mutta en tiedä, mitä sellainen homma olisi, jossa en pyrkisi täydellisyyteen, tai missä en kyllästyisi alta aika-yksikön, sillä toki töissä vaativuus ja haasteet tuovat myös onnistumisen elämyksiä, joita ilman voisi olla vaikea elää.



Mutta nyt on siis tämä yhtälö, että minä olen tällainen ja poika imee tätä puolta minusta. Toki olen ERITTÄIN kiinnostunut kuulemaan, miten joku vastaavanlaisista luonteenominaisuuksista kärsinyt on onnistunut karistamaan näitä ominaisuuksia itsestään. Aika monena iltana ja aamuna olen jo päättänyt, että nyt otan vähän toisenlaisen asenteen, mutta sepä ei tahdo onnistua.

Ap:n kirjoitus oli aivan kuin meiltä. Sillä erolla, että meillä on samanlainen 5-vuotias esikoistyttö. Ja ominaisuus - myönnetään - minulta varmasti peritty :(. Meillä on myös yritetty kaikessa kehua ja kannustaa. Tyttö on lisäksi sanallisesti todella lahjakas, mutta motorisesti hieman hitaammin kehittyvää sorttia (ollaan käyty muutaman kerran toimintaterapiassakin). Hän haluaisi aina ja kaikessa olla silti heti täydellinen.



Suurin kiukun aihe meillä nykyään taitaa olla pukeminen. Tytöllä on erittäin tarkat vaatimukset, mitä ja miten hän haluaisi pukea. Ainahan joka sauma ei osu kohdlleen ja sitten kiukutellaan.. Oma ongelmani on myös se, että minullakaan ei niitä lehmänhermoja ole - vaikka kovasti yritän sellaisia hankkia.

Tämäkin on kuin omaa tekstiäni:

Itse ajauduin allalle, jossa nipo-ominaisuuteni tosiaankin on eduksi ja pääsee kehittymään oikein kukkaan.

Lapset tietysti tuovat nämä piirteeni ikävästi esille, eikä siis mitenkään myönteisellä tavalla. Olen miettinyt, että pitääkö mun tosissaan vaihtaa kokonaan alaa (mikä käytännössä tarkoittaisi sitä, etten hyödyntäisi yliopistotutkintoani, sillä se oli ammattiin valmistava), heittäytyä pois kärrynpyörästä, muuttaa maalle (mies ei ikinä suostuisi tähän) tms. Mutta en tiedä, mitä sellainen homma olisi, jossa en pyrkisi täydellisyyteen, tai missä en kyllästyisi alta aika-yksikön, sillä toki töissä vaativuus ja haasteet tuovat myös onnistumisen elämyksiä, joita ilman voisi olla vaikea elää.

Mutta nyt on siis tämä yhtälö, että minä olen tällainen ja poika imee tätä puolta minusta. Toki olen ERITTÄIN kiinnostunut kuulemaan, miten joku vastaavanlaisista luonteenominaisuuksista kärsinyt on onnistunut karistamaan näitä ominaisuuksia itsestään. Aika monena iltana ja aamuna olen jo päättänyt, että nyt otan vähän toisenlaisen asenteen, mutta sepä ei tahdo onnistua.

Et siis ainakaan ole ainoa, jota asia ahdistaa. Enkä ole minäkään - se on hyvä kuulla.

Meillä sama juttu. 5-vuotiaalla esikoistytöllä on kovat vaatimukset itseään kohtaan, ja hänen on vaikeaa sietää sitä, ettei osaa jotakin heti ja kerrasta. Jos hän häviää pelissä, itku on katkeraa, samaten jos hiihtäminen ei suju kuin Virpi Kuituselta tai kirjaimet kuin peruskoulun opelta... Olin itse lapsena samanlainen. En kuitenkaan ole järjestelmällinen ja kotimme on kuin Pepin huvikumpu toisinaan.



Yritän rohkaista ja kannustaa lasta silloin, kun hän on pettynyt itseensä. Korostamme, että harjoitteleminen ja yrittäminen on tärkeintä eikä suorituksen täydellisyys. Vaikeiden asioiden harjoittelussa ollaan käytetty tarrasysteemiä, eli kun on saanut vaikka 5 polkupyöräilytarraa, niin pääsee tiettyyn mieluisaan paikkaan, kuten jätskibaariin tai Hoplopiin.



Yritän välttää sitä, että näyttäisin oman hermostuneisuuteni, kun lapsi alkaa raivota. Jos lapsi on pettynyt omiin taitoihinsa, niin siihen tunteeseen ei tule vastata vihalla tai kiukulla, vaan lohdutuksella ja rohkaisulla. Aina se ei onnistu, mutta harjoitus tekee mestarin niin äidistä kuin lapsestakin ;)

ja nyt yritettiin pelata muistipeliä. Poika hermostui siitä, että kortit laitettiin siisteihin riveihin eikä sikinsokin, sillä tällä tavalla äitikin muistaa korttien sijainnin hieman paremmin. Kun sitten poika huomasi, että äidille oli kertynyt jo kolme paria ja hänelle itselleen vain yksi, taas hermostuttiin ja levitettiin kortit sikinsokin ja ruvettiin itkemään, kun äiti oli tehnyt pelin liian helpoksi. Sanoin sitten, että poika voi kerätä pelin kasaan ja keksiä itselleen tekemistä (olimme siis tätä ennen jo kinastelleet tuon tehtäväkirjan kanssa), kun kaikki äidin keksimät tekemiset johtavat tällaiseen kädenvääntöön. Ulvominen jatkui, jolloin mulla sitten paloi pinna ja ajoin pojan huoneeseensa leikkimään omia leikkejään.



Ja tällaista on meillä pojan kanssa suurimman osan ajasta. Mun pitäisi olla ihan lehmänhermo hänen kanssaan, mutta kun en ole. En jaksa!!!!!!!!!!

Minulla ei ole pedantteja lapsia, päinvastoin, äitiinsä tulleita huithapeleita. Mutta olen tuttavapiirissä huomannut, että ylikriittisyys liittyy usein juuri äidin ylikriittisyyteen. Onko sitten geenit vai malli, tiedä häntä. Ainoa vinkki minkä minä keksisin olisi se, että juttelet äitisi kanssa ja kyselet, olitko sinä aikoinaan samanlainen lapsi ja mitä äitisi teki.

Ja minä itse olen ollut samanlainen lapsi, nuori ja aikuinen. Minusta on tullut alisuoriutuja. Eli omilta vanhemmiltani ei kannata kysyä miten minua on kasvatettu.Pieleen on menny. Enkä edes itse muista miten minun epäonnistumisen pelkoon on reagoitu.



Ideoita minäkin kaipaan ettei alisuoriutuminen siirtyisi seuraavaan sukupolveen.

Oma äitini on suurpiirteisyyden huippu. Isä oli ankara itseään ja kaikkia muita kohtaan ja taisin olla enempi isin tyttö. Muistan myös, että enolleni oli tosi tärkeää, että maton hapsut on jämptisti suorassa. Lapsena haaveammattini oli siivooja...



Voi apua, en halua siirtää tätä ominaisuutta omille lapsilleni! Tosin kuopus onkin elämään rennommin suhtautuvat, minkä vuoksi epäilenkin noiden geenien vahvaa vaikutusta, vaikken toki esimerkistä oppimisen merkitystäkään epäile. Oma elämäni on usein tämän pedanttisuuteni takia ollut aikasmoisen työlästä ja stressaavaa. Mitähän tässä nyt tosissaan kannattaisi tehdä? Kuinkahan pahaa jälkeä olen jo ehtinyt saada aikaan? Eikö kellään ole ollut vastaavaa? Onko joku käynyt juttelemassa tällaisesta vaikka jonkun asiantuntijan kanssa ja saanut joitain vinkkejä?

Tosiaan, meilläkin kuopus eri maata. Luulenpa, että olen tiedostamatta halunnut esikoisen kanssa "onnistua" äitinä ja siirtänyt paineita hänelle. Kuopuksen kanssa olen ottanut rennommin.



Meilläkin päivittäin vääntöä siitä, että kaikkea ei tarvitse osata heti ja ensi yrittämällä. Meillä poika luovuttaa eikä edes yritä, paitsi joskus älyttömän väännön tuloksena. Sitten, kun asian hallitsee, nauraa hän itsekin siitä, miten alussa hän ei osannut yhtään ja nyt on näin hyvä. Poika on 7-v.



En osaa antaa neuvoja. Luulenpa, että ainoa keino, on vaan jatkuvasti antaa lapselle sellaista palautetta, että hän on arvokas sellaisenaan. Häntä ei rakasteta enempää eikä vähempää jonkun taidon takia.

Olin eilen ihan rikki ja tunsin itseni maailman huonoimmaksi äidiksi.



Lähdettiin noiden kinojen jälkeen pojan kanssa elokuviin ja oli mukavaa. Matkalla kerroin hänelle, että se piirtääkö, kirjoittaako, tai mitä tahansa, huonosti tai hyvin ei merkkaa äidille mitään, vaan sekä isi että äiti rakastavat häntä joka tapauksessa.



Tänään hän halusi jälleen tehdä tehtäväkirjan tehtäviä. Kehuin häntä siitä, ettei hän anna eilisten kinojen vaikuttaa, vaan jatkaa harjoittelua reippain mielin. Hän yritti myös eilen liian vaikeina pitämiään tehtäviä ja kävi innoissaan esittelemässä kättensä jälkiä. Tenttailin siinä sivussa, että tajusihan hän, mistä hänelle eilen kihahdin (halusin varmistaa, ettei hän luule sen johtuneen, siitä ettei hän - mukamas - osannut tehdä tehtäviä oikein). Hän vastasi, että siksi, kun hän ei yrittänyt.



Illalla ennen nukkumaanmenoa kysyin vielä, että onko hänen mielestään hermostuminen huono asia. Hän vastasi, että ei. Sitten kysyin, että no mikäs hermostumisessa sitten on huonoa, johon hän totesi, että se jos alkaa hajottaa tavaroita. Hän kiitti, että kiva, kun äiti ostit mulle sen kivan tehtäväkirjan. Ja sitten halittiin ja pusittiin.



Olen niin iloinen, että hän ei ainakaan näyttäisi ymmärtäneen hermostumistani väärin. Tällaista tämä äitiys on - aallonpohjasta aallonharjaan, edestakaisin!

Kävin äsken katsomassa, että lapset nukkuvat hyvin. Nukkuvalla pojalla oli se paljonpuhuttu tehtäväkirja tiukasti nyrkissä :)

Olin eilen ihan rikki ja tunsin itseni maailman huonoimmaksi äidiksi.



Lähdettiin noiden kinojen jälkeen pojan kanssa elokuviin ja oli mukavaa. Matkalla kerroin hänelle, että se piirtääkö, kirjoittaako, tai mitä tahansa, huonosti tai hyvin ei merkkaa äidille mitään, vaan sekä isi että äiti rakastavat häntä joka tapauksessa.



Tänään hän halusi jälleen tehdä tehtäväkirjan tehtäviä. Kehuin häntä siitä, ettei hän anna eilisten kinojen vaikuttaa, vaan jatkaa harjoittelua reippain mielin. Hän yritti myös eilen liian vaikeina pitämiään tehtäviä ja kävi innoissaan esittelemässä kättensä jälkiä. Tenttailin siinä sivussa, että tajusihan hän, mistä hänelle eilen kihahdin (halusin varmistaa, ettei hän luule sen johtuneen, siitä ettei hän - mukamas - osannut tehdä tehtäviä oikein). Hän vastasi, että siksi, kun hän ei yrittänyt.



Illalla ennen nukkumaanmenoa kysyin vielä, että onko hänen mielestään hermostuminen huono asia. Hän vastasi, että ei. Sitten kysyin, että no mikäs hermostumisessa sitten on huonoa, johon hän totesi, että se jos alkaa hajottaa tavaroita. Hän kiitti, että kiva, kun äiti ostit mulle sen kivan tehtäväkirjan. Ja sitten halittiin ja pusittiin.



Olen niin iloinen, että hän ei ainakaan näyttäisi ymmärtäneen hermostumistani väärin. Tällaista tämä äitiys on - aallonpohjasta aallonharjaan, edestakaisin!