Miten päästä eroon katkeruudesta?

näinhän se on. Mutta on myös normaalia ja sallittua antaa itselle lupa, tuntea niinkuin tuntee. (olen nro 10).

Mutta, tärkeintä on sen hetken jälkeen tavallaan "sysätä" ikävät asiat pois mielestä. Itselläni on auttanut etäisyyden otto äitiini.

Kun pidän etäisyyttä, pystyn suhtautumaan häneen ihan neutraalisti ja ystävällisesti. Jos joutuisinkin asumaan naapurissansa, varmasti lentäisivät ärräpäätkin välillä..

Ja elämässä on paljon kiitoksen aiheita. Omista kokemuksista oppineena, voin luvata pikkusisarelleni kaiken tuen, kun hän aikanaan äidiksi tulee:-)

meidän perheessä on ihan sama juttu.. silloin kun olisin apua tarvinnut, sitä en saanut. Olen yhden ainoan kerran pyytänyt omalta äidiltäni apua, meillä oli siloin pieni lapsi ja toinen tulossa, olin niin väsynyt; olisin pyytänyt saavani hetken nukkua. Hän vastasi sanoen että ei ehdi, koska on ikkunanpesua ja puutarhanhoitoa yms. kai sinä nyt ymmärrät..

ja siinä vasta ne mun silmäni avautuivat hänen suhteensa. Olin elätellyt haavekuvaa isoäidistä lapsilleni ja anopista miehelleni, mutta vasta tuossa vaiheessa kulissit kaatuivat. Siihen asti olin selittelemällä selitellyt ja yrittänyt ymmärtää useita kertoja, niin itselleni kuin miehelleni äitini välinpitämätöntä ja itsekästä käytöstä.. hän on omat lapsensa kasvattanut, ja nyt sitten sitten niittää satoa siitä. valitettavasti.

En osaa sinua paremmin lohduttaa ap, oma tarinani ei taas sinua ja omaa tilannettasi lohduta. voimia kuitenkin kovasti. Joku viisas on sanonut, että jokaiselle ihmiselle annetaaan se määrä taakkaa kannettavaksi,minkä pystyy.

Onnellisia ne, keiden läheiset ihmiset haluavat joskus auttaa kantamisesssa...

Voi että mitä surkuttelua! Ok, surkuttelulle on aikansa, mutta sitten pitää hakea apua muualta, jos ei jaksa. Ei meilläkään isovanhemmista ole hoitoavuksi, ollaan käytetty julkisia palveluita eli kodinhoitajaa tarvittaessa.

että koin ensin paljon vastoinkäymisiä ja pieniä menetyksia ja sitten tuli yksi suuri menetys, joka jostain syystä pyyhkäisi katkeruuden pois? se oli vain niin valtava, että ihan kuin maa olisi poltettu ja siihen piti rakentaa kaikki uudestaan...

mitä haluat elämältäsi vielä ja ala elää niin että saavutat niitä asioita. Älä vertaile muihin, muut elävät omaa elämäänsä ja se ei ole sinulta pois. Elä täydesti! Kuuntele mitä tunteesi kertoo sinulle, mistä olet katkera, miltä se tuntuu ja miksi tunnet ehkä näin. Tee elämästäsi täysipainoisempaa, tee niitä asioita mistä pidät ja kieltäydy tuhlaamasta elämääsi pelkkiin velvollisuuksiin.

Sure suru pois ja käsittele asiat mitkä painaa mieltä. Sillain voit vapautua katkeruudesta.

Kannattaa lopettaa kadehtimasta muita ja vaikuttaa itse aktiivisesti omaan tilanteeseensa.



Mun äiti oli tuollainen kun olin murrosiässä. Mistään ei voinut iloita, kun kuitenkin aina jollain oli paremmin. Siis tyyliin: kaveri pyysi viikonlopuksi mökilleen, niin äitini asenne oli, että hyvähän niillä on kun on kesämökkikin.



En tiedä mitä hän teki, mutta n. 10 vuotta eteenpäin asenne oli täysin muuttunut. Mä luulen, että mun äiti kadehti kälyään ja erästä ystävään. Kun sitten kaikkien lapset kasvoivat ja äitini näki meidän menestyvän ja pärjäävän elämässään, niin asenne jotenkin muuttui.

Olen tehnyt asioille paljonkin, mutta silti on juttuja joille ei mahda mitään vaikka kuinka hakkaa päätä seinään ja tekee kaiken minkä voi ja ylikin. Tyyliin hometalo, lapsettomuus ym.



Olen välillä hakenut ja saanutkin apua, mutta ehkä katkeruuren lonkeroiden nostaessa päätään pitäisi huomata, että apua ei ole vielä osannut hakea riittävästi. Että silti sydämessä on kivinen möykky ja siat tuppaavat kääntymään joko itseinhoksi tai tuoksi katkeruudeksi.

Ne ei tapahdu just mulle, koska olen huono/ epäonninen jne.

En minäkään mikään Pollyanna ole, mut osan katkeruudesta voi jättää pois tajuamalla oman vastuunsa ratkaisuista, tyyliin tein tämän ratkaisun, koska en silloin muuta osannut/ymmärtänyt tehdä ja sain elämääni tämän huonon ja tämän hyvän asian.

Itselleen kannattaa oppia olemaan myös armollinen.

Olen katkeroitunut "läheisille" ihmisille, joiden todellinen luonne ja empatiakyky on tullut esiin kun meille tuli surua ja vaikeuksia. Olen aika herkkätunteinen, minut on lapsesta asti koulittu niin, että ensin otetaan huomioon toiset ihmiset. Sitten aikuisena huomaa, ettei muuten edes se opettaja ja kovin vaatija eli oma äiti elä noitten oppien mukaan, todellakaan. Meillä esim. isovanhemmat on valmiita nauttimaan ainoista lapsenlapsistaan "juhlapäivinä", vaikka olis elämässä mikä tilanne, niin omat teatteri-, urheilu- ym. jutut menee aina edelle. On kiva vetää isoäitiroolia jossain tuttavapiirissä, lapsenlapset on ihan kuin joku esine, statussymboli tietyllä tavalla, kiva pitää valokuvaa työpöydällä ja sit kutsua kolme kertaa vuodessa kylään ja tarjota pelkkää makaronia ja ketsuppia plus jäätelöä, niin tekee anoppi. Kyseessä ihan "nuoret" isovanhemmat. No, eivätpä ole omasta ainoasta lapsestakaan kauheesti vaivaa nähneet aikoinaan, mieheni on tämän mamma aika pitkälle hoitanut. Miehen kanssa aina vitsaillaankin, että kuinka on näin onneton tuuri voinut sattua isovanhempien suhteen. Kuten huomaa, mulla tää katkeruuden käsitteleminen edelleen aika pahasti kesken! Ja harmittaa, että olen antanu entisen iloisen ja myönteisen minäni muuttua huonoon suuntaan. Tekee jatkuva väsymyskin osansa, ja se, että aina pitää jaksaa selvitä yksin, ilman sitä tukiverkkoa. Meillä on vaan näyttelyverkko. Ollaan mietitty, että mikä on meidän reaktio sitten, kun alkavat tarvita vanhentuessaan apua. Ehkä voidaan heitellä takas niitä kommentteja, joita ollaan ite tässä vuosien saatossa kuultu... Sori, en osaa muuta kannustavaa sanoa kuin sen, että onhan se jo hyvä, että tunnistaa ittessään katkeroitumisen, sitten voi sitä asiaa auttaa ja koittaa kasvattaa itteään parempaan suuntaan. Kateus on sitten taas mun mielestä eri asia, en kadehdi toisten omaisuutta tms., olisin vaan niin kipeesti kaivannu tukea ja huolenpitoa ja kun sitä ei ole ollu, katkeroitunu, että kuinka jotkut voi tehdä tollai.

jos asiat joillakin menee vielä huonommin.. Vai lohduttaako?

Yleensä huomaan että olen katkera sellaisista asioista mistä ei tarvitsisi olla ollenkaan - päinvastoin. Esim. on harmittanut vietävästi etten ole pystynyt lapsiani ilman kipulääkkeitä synnyttämään ja yksi tuli sektiolla. Vaikka oikeesti sillä ei ole mitään merkitystä! En tiedä miltä tämä kommentti kuulostaa, mutta kaikesta siis voi olla katkera. Eli tuohon mun kommenttiin että miten olen mielestäni epäonnistunut niin sanot että no joo, on edes lapsia. Ja sitten joku sanoo sinun tilanteeseesi että no hyvä, et sentään kuole puolen vuoden sisällä (ainakaan niin että tiedät kuolevasi) syöpään. Kaikki on suhteellista. Aina on ihmisiä joilla menee paremmin ja aina ihmisiä joilla menee huonommin. Tärkeintä on löytää ne asiat joista itse AIDOSTI iloitsee ja mihin pistää vapaa-aikansa. Sillä "ihminen on kauneimmillaan kun tekee omintaan" -mitä se sitten kenelläkin on.. :)

Huomasin esim. piikin sydämessä, kun erään päiväkodin öisen tuhopolton jälkeen perheille ja työntekijöille tarjottiin ammattilaisten kriisiapua, kun lapsilta oli saattaneet jäädä palaneeseen päiväkotiin piirustukset tms. Mietin, että olisinkin tosi onnellinen jos homeen sijasta kotimme olisi vallannut tuli. Paitsi että olisimme saaneet vakuutuksesta edes jotain (toisin kuin siis nyt) olisi myös yhteiskunnallisesti tunnustettua ja hyväksyttyä surra kyseistä menetystä. Nyt olemme joutuneet luopumaan kodistamme ja kaikesta irtaimistostamme, koska se haisee tai on terveudelle vaarallista, ja ilman ensimmäisenkään euron korvausta tai kriisiapua, mutta eipä ole yksikään viranomainen tai kovin moni läheinenkään ilmaissut sanaakaan myötätuntoa tilanteemme johdosta.



Lapsettomuudellekaan on pahan tehdä enempää kuin yrittää aikansa itse ja juosta sen jälkeen kaikissa hoidoissa mihin rahat riittää - nyt on evakkoasumista ja koko omaisuuden uusimisesta tullut rajoitetta noihin hoihin käytettävissä oleviin varoihin. Ja koska ei ole rahaa, emme saa hoitoja, ja jäämme ilman lasta...



Tuntuu että välillä pistää melkein vihaksi kun porukka tälläkin palstalla valitta ties mistä, teillä on sentään perheet ja kodit. Toki on minullakin mies, hyvä ammatti yms, mitä ei ehkä kaikilla, mutta silti sattuu niin paljon.. Ja katkeruus saa virtaa. Mikä tähän auttaisi?



Ap

Minä olen kahden pienen lapsen yh. Mies jätti 14 vuoden jälkeen ilman ennakkovaroitusta - vaihtoi nuorempaan naiseen ja aloitti uuden elämän, johon lapset kuuluu enää hyvin vähän.



No en ole katkera. Kaikella on tarkoituksensa. Vaikka sydän oli palasina ja elämä meni rikki, tuli taloudellinen ahdinko yms. Yritän nähdä asioiden valoisat puolet. Sillä ei katkeroidu. Sitte voi hakee perspektiiviä: sentään kukaan ei kuollu, lapset on terveet jne.

Mulle läheiset ystävät on tullu takas elämään. Tuli myös uusi ihastus. Lähti kymmenen kiloa veke jne. Tolla yhellä kirjoittajalla on sentään mies: ei tartte selvitä aivan yksin kuitenkaan. Hankkiutukaa semmosista ihmissuhteista eroon, jotka tuottavat mielipahaa jatkuvasti. Pääsee henkisesti helpommalla. Joo kateus on ihan toinen juttu kuin katkeruus.

meidän perheessä on ihan sama juttu.. silloin kun olisin apua tarvinnut, sitä en saanut. Olen yhden ainoan kerran pyytänyt omalta äidiltäni apua, meillä oli siloin pieni lapsi ja toinen tulossa, olin niin väsynyt; olisin pyytänyt saavani hetken nukkua. Hän vastasi sanoen että ei ehdi, koska on ikkunanpesua ja puutarhanhoitoa yms. kai sinä nyt ymmärrät..

ja siinä vasta ne mun silmäni avautuivat hänen suhteensa. Olin elätellyt haavekuvaa isoäidistä lapsilleni ja anopista miehelleni, mutta vasta tuossa vaiheessa kulissit kaatuivat. Siihen asti olin selittelemällä selitellyt ja yrittänyt ymmärtää useita kertoja, niin itselleni kuin miehelleni äitini välinpitämätöntä ja itsekästä käytöstä.. hän on omat lapsensa kasvattanut, ja nyt sitten sitten niittää satoa siitä. valitettavasti.

En osaa sinua paremmin lohduttaa ap, oma tarinani ei taas sinua ja omaa tilannettasi lohduta. voimia kuitenkin kovasti. Joku viisas on sanonut, että jokaiselle ihmiselle annetaaan se määrä taakkaa kannettavaksi,minkä pystyy.

Onnellisia ne, keiden läheiset ihmiset haluavat joskus auttaa kantamisesssa...

sepä se just on katkeroittanut, että kun olis toisia ihmisiä kaivannu, ei niitä olekaan. Sinä ymmärsit mitä tarkoitin, kun olet itse kokenut samaa. Lähetän myötätuntoa sinne... Ei elämä meitäkään ihan kevyellä kädellä aina ole taputellu, mm. odottamamme vauva ollaan yhdessä hautaan kannettu. Se on hyvä, jos osaa aina olla noin reipas kuin tuo ei-katkeroitunut yksinhuoltaja, hienoa! Mutta kyllä mua tosiaan ap:n tavoin vaivaa ajatus juuri siittä, että olen katkeroitunut ämmä nykyään. Ja ap:n vaikeudet ovat erilaisia kuin omani, mutta tunnen kyllä suurta myötätuntoa, eipä ole helpoista asioista kyse. Surut elämässä ovat ehkä opettaneet myös sitä, etten voi mennä toisen asioista arvioimaan, mikä on oikea tai väärä tapa kokea asioita tai mitata vastoinkäymisiä. Toiset selviävät katkeroitumatta, ja kyllä minuakin suru sinänsä on jossain määrin jalostanut, en ole itse siitä asiasta katkera, vaan muitten ihmisten tavasta kohdella toisia. Vaikea kuitenkaan katkaista välejä täysin, tällä luonteella, vaikka paha mieli usein tuleekin. Haluaisin pikemminkin juuri oppia sitä hällä väliä -asennetta.

terveisin nro 7

7 ja 10 täällä oikein mässäilevät ja ruokkivat toistensa katkeruutta. Onnea valitsemallenne tielle, mutta ei tuo kyllä yhtään edistä pyrkimystänne eroon katkeruudesta.



Vai olisiko niin, että itsesäälissä piehtaroiminen onkin oikeasti vain liian kivaa?

Itsestä ainakin tuntuu, että mitä enemmän sisulla puskee läpi harmaan kiven ja kieltää ne vaikeat ja kipeät tunteensa sitä varmemmin juuri katkeruus hyökkää puun takaa.



Ap

Asia mitä joskus pidin aivan huuhaana on opetella positiivistä ajattelua.



Tiedosta ja hyväksy omat tunteet anna niille tila ja hyväksyy ne. Sitten mietii tilanteesta jotain positiivista, jotain mikä on vielä hyvää ja tallella, jotain minkä/kenen kanssa voi yhdessä kulkea raskaankin tien se antaa toivoa ja voimaa elää. Näe hyvä ja pue se sanoiksi, haali ympäriltäsi voimia antavia asioita ja yritä nauttia niistä. Kun jokin asia helpottaa /ratkeaa/ saat hoidettua eteenpäin muista vähän kehuskella ja ottaa siitäkin pienet positiiviset rippeet irti.





Toiset kokevat hyvänä kirjoittaa kirje kaikkine tunteineen vihoineen, vääryyksineen jne. Kirjeen voi sitten polttaa kun siltä tuntuu ja itse on siihen valmis.



Ammattiapua kannatta hakea ajoissa, jos homma ei edisty.

ja tänään juuri luki lehdessä että kovin ovat käyneet vähiin sen alan taitajat. Eli meidän muiden on kierrettävä ne kivet.

Eikä niitä katkeria tunteitaan pidä kieltää ne on käytävä läpi.



Minulle kävi samoin kuin monelle muullekin mies vaihtoi lennosta toiseen ja minä ja lapset jäätiin tyhjän päälle, itse olin jäänyt vielä pari kuukautta aikaisemmin työttömäksi. Sillä hetkellä tuntui, että maailma romahtaa, mutta kuitenkin tiesin sisälläni että kyllä tästä vielä noustaan.



Tuossakin tilanteessa oli jännä nähdä, että osa niistä ihmisistä, joita piti hyvinä ystävinä olivatkin ystäviä vain koska ex- mies on hyvässä asemassa, monesti olen ihmetellyt, etten nähnyt miten pinnallisia nämä "ystävät" olivat.



Muistan aina kun itkin eteisen lattialla kun lapset olivat ensi kertaa isänsä uuden perheen luona, päätin että perkele ainakaan en katkeraksi akaksi ala.

Suren suruni ja jatkan elämää, niin olen tehnytkin.

Ja mulla kyllä auttaa se, että mietin, miten paljon huonommin jollain muilla on asiat. Toiset ne ovat sattuneet syntymään toiseen maahan ja vaikkapa joutuneet näkemään kun oma äiti tapetaan silmien edessä. Tai kuinka oma lapsi toisensa jälkeen on kuollut sairauksiin ja nälkään. Kun oikeasti pysähdyn miettimään, että kaikesta paskasta huolimatta mun elämässä ON kuitenkin tosi moni asia hyvin, niin se auttaa taistelussa katkeruutta vastaan.



En nimittäin usko, että katkeruudesta on mitään hyötyä, päinvastoin. Negatiiviset asiat ovat negatiivista energiaa ja me kaikki tarvitsemme ympärillemme positiivista energiaa. Uskon voimakkaasti, että yksi tehtäviämme eläessämme on oppia elämään niin kuin viimeistä päivää. Tehdä jokaisesta päivästä hyvä. On niin paljon asioita, joihin voimme elämässämme vaikuttaa. Pitää oppia nauttimaan niistä asioista jotka ovat hyvin ja muuttamaan ne huonot asiat, jotka voimme muuttaa.