Kannattaako lasten takia sinnitellä yhdessä?

Kaksi vuotta sitten avioliittomme joutui kriisiin - miehellä oli suhde, alkoholi kuvioissa, juuri aloitettu iso remppa, kahden kuukauden burn out -sairasloma takana. Kaikki edellytykset avioeroon olivat kasassa, ja enemmänkin. Kahden pienen lapsen äitinä sain kuitenkin hyvän neuvon: ihmisellä on aina valtava kiire ahdistuksesta pois, kun sen läpi kulkeminen voisi tuoda avun moneen asiaan. Niinpä päätimme, yhteisesti, sitoutua uudelleen ja lähteä kivuliaalle tielle katsomaan, josko tästä vielä jotain tulisi.

Täytyy myöntää, että helpompaa olisi ollut lähteä. Mutta kun katson lapsiamme, tiedän että tämä vielä kesken oleva tie kannattaa. Kaikki ei ole kuollut välillämme ja monet asiat olisi kannattanut jättää tekemättä, sen verran isot ovat arvet. Mutta toisaalta, olemme kasvaneet hienosti sekä yksilöinä ja perheenä, ja lapsemme voivat silmin nähden hyvin.

Aina on se mahdollisuus, että tämä tie päättyy vielä eroon. Olen oppinut, ettei mitään kannata pitää itsestään selvänä. Mutta jos niin käy, olemme eron "ansainneet" ja voimme jatkaa teillämme ilman riitoja ja kaunoja.

Taistelkaa avioliittojenne puolesta! Lapset ovat pieniä vain kerran, mutta lapsuuden aikana saadut arvet ovat elinikäisiä.

Hän sanoi, että kaikki hänen kohtaamansa itsemurhan tehneet nuoret tulevat avioerotaustasta, rikkinäisestä kodista.

Itse en hyväksy avioeroa muutoin kuin alkoholismin, pettämisen ja fyysisen ja/tai henkisen väkivallan vuoksi. Rakkauden parisuhteestaan voi löytää aina uudelleen. Mielestäni ihmisten tulisi hakea ensin ongelmiinsa apua esim. kirko perheneuvonnasta tai parisuhdeterapiasta. Useimmiten ongelmat johtuvat aivan muusta, kuin itse parisuhteesta eivätkä ainakaan eroamalla parane. Lapset kärsivät vanhempien avioerosta. Parisuhde ei ole itsestäänselvyys, vaan siitä on pidettävä huolta ja kummankin osapuolen annettava toiselle huomiota ja myönteistä palautetta. On myös parisuhdekursseja ja -leirejä olemassa.

Minulla oli onnellinen lapsuus, koska äitini ymmärsi erota ajoissa väkivaltaisesta isästäni. Mieheni vanhemmat taas sinnittelivät yhdessä vain lasten vuoksi - ja kaikki perheen lapset kärsivät mielenterveysongelmista aikuisina.



Jos ongelmat ovat vakavia, niin eroa on turha pitkittää. Mutta jos on olemassa mahdollisuus, että suhde voisi korjautua, ei sitä kannata jättää kokeilematta.

elämä puolison kanssa hyväksi - vaikkei niin huvittaisikaan.



Lasten takia aikuisten on mentävä itseensä, pakottauduttava kuuntelemaan toista ja uskottava, että toista on kunnioitettava.

...olen itsekseni miettinyt, että yksi parhaita parisuhdeneuvoja, mitä omalle lapselleen voi antaa on, että "älä ota kumppaniksesi sellaista, joka on itse eroperheestä". Tuttavapiirissä ne, jotka ovat itse avioeroperheestä kotoisin, ovat myös itse eronneet tai sitten jo lähtökohtaisesti kykenemättömiä luomaan minkäänlaista pitkäkestoisempaa parisuhdetta.

Me olemme mieheni kanssa tehneet paljon työtä parisuhteen eteen. Muun muassa osallistuneet kolmelle parisuhdeleirille ja yhdelle kursille. Työ on auttanut ja kommunikaatio parantunut, mutta niiden myötä myös se on tullut kirkkaammaksi, että emme kuulu yhteen.



Hyvä keskusteluyhteys on kuitenkin edesauttanut sitä, että asumme yhä yhdessä ja olemme perhe. Teemme tämän lasten takia, koska ainakin tämä yhteiskunta ja ympäristö antaa ymmärtää, että näin kuuluu tehdä. itse en ole täysin vakuuttunut siitä, että lapsille olisi parasta nähdä tällainen "kaveriavioliitto" parisuhteen mallina. Jonkun psykologin mukaan nimenomaan tällainen parisuhde antaa väärin mallin ja lapsi toistaa sitten omassa elämässään saatua mallia.

tukalassa ilmapiirissä asuminen. Sen ilmapiirin kyllä vaistoaa tyhmempikin. Eronkin voi tehdä asiallisesti ja fiksusti (ei halveksuntaa ja panettelua toista vanhempaa kohtaan, tapaamiset sovitaan jne). Siinä tapauksessa lapsi ei taatusti suuremmin kärsi tai tramautisoidu.

...olen itsekseni miettinyt, että yksi parhaita parisuhdeneuvoja, mitä omalle lapselleen voi antaa on, että "älä ota kumppaniksesi sellaista, joka on itse eroperheestä". Tuttavapiirissä ne, jotka ovat itse avioeroperheestä kotoisin, ovat myös itse eronneet tai sitten jo lähtökohtaisesti kykenemättömiä luomaan minkäänlaista pitkäkestoisempaa parisuhdetta.

Minun vanhemmat erosi kun olin 6- vuotta. Se jätti syvän surun minuun,mutta luulen etä etenkin sen takia olen kovasti eroja vastaan ja olen sitä mieltä että itse en eroa ellei tule eteen jotain todella suurta syytä. Minulle tuo vanhempien ero on siis jotenkin vahvistanut sitä tunnetta että itse en ikinä aio erota pikkusyistä.

Nuorempi ei asiasta ymmärtänyt mitään ja vanhemmalla lapsella meni ihan täydestä alussa selitys että isä on vaan töissä kun ei näy. Myöhemmin kun lapsi kasvoi selitin että iskällä on oma koti jne. Nyt muksuista on täysin normaalia ettei isä ja äiti asu yhdessä.



Kuinka ihmeessä voi olla helpompaa kiduttaa kaikkia osapuolia huonossa suhteessa ja sitten kun lapsi on tarpeeksi iso ymmärtääkseen jotain erosta niin tehdä lopullinen päätös?

ympäri. Toimitus olisikin voinut asetella seuraavanlaisen kysymyksen pohdittavaksi: kannattaisiko eron kohdatessa ihan lasten takia ottaa järki, fiksuus ja asiallisuus pikku kätöseen ja tehhä erosta sellainen, että se mahdollisimman vähän ahdistaa lapsia (ei kiristystä, uhkailua, panettelua selkien takan, tapaamisoikeuksien kieltämistä jne). Jos nimittäin yhdessäolokin on ollut yhtä helvettiä. Oletetaan nyt, että vanhemmat eroavat muista syistä kuin väkivalta ja alkoholismi yms.

Mekin olemme kokeneet kaikenlaisia vastoinkäymisiä jotka ovat repineet mieheni ja minut kauas toisistamme. Rakkautta ei enää ole, olemme kuin kavereita. Asumme ulkomailla maassa, joka ei ole miehenikään synnyinmaa. Ero repisi lapset kauas ikuisiksi ajoiksi joko äidiltään tai isältään. Ja sitä en missään tapauksessa halua.

Jos eron syynä on väkivalta, henkinen tai fyysinen, kannattaa aina!



Jos taas "kasvaminen erilleen", ei. Etenkään jos lapset ovat pieniä/vaativia.

Se kun on vain sitä vastamäkeä, jonka aikana tarvitaan tahtoa.

Kyllä lapset sen huomaavat, ja se vaikuttaa heidän kehitykseensä ja käsitykseen esim. ihmissuhteista, ja myöhemmin voi tulla ongelmia. Jos taas kyse on siitä, että ns. kipinä on kadonnut niin ensin sitä kannattaisi viritellä henkiin ja vasta jos mikään ei auta niin erota (ja käyttäytyä erossa kuin aikuinen!). Ja pitää muistaa, että ei pitkä liitto ole ainaista ruusuilla tanssimista.

nimenomaan kannattaa erota.



Huonosta parisuhteesta kärsii kaikki.

kuten väkivaltaa, päihteiden väärinkäyttöä, sellaisia mielenterveyden tai narsistisen persoonallisuuden ongelmia, jotka sairastuttavat lähipiirinkin,

kannattaa mennä sinnillä siihen asti, kun nuorin lapsi on kolme vuotta. Sen jälkeen voi helpommin arvioida, johtuivatko parisuhdeongelmat enemmän elämänvaiheen rankkuudesta, erityisesti univelasta vai onko muita syitä hankaamassa yhteiselämää. Eikä eroa silloinkaan ilman perheneuvojalla käyntejä tai parisuhdeterapiaa.