Olen huono äiti kun hermot menee uhmaikäisen kanssa. Meneekö muilla?

Esikoinen todella uhmakas 3v.



Mutta ei se lapsi rikki mene huutamisesta.

sitä pinna kestää kiukuttelua paaaaljon enemmän, kun sitä kuulee vaan pari tuntia päivässä

silti huudan itsekkin

Kun nyt jotenkin pysyt kasassa ettei aivan överiksi mene. Muista, että olette aina samalla puolella, vaikka toinen uhmisteleekin.

Meillä on kaksi alle 4- vuotiasta lasta. Ollaan menty uhmasta toiseen. Kun toisella lakkaa, toisella kohta alkaa. Se vaan on näin.



Olen kovaääninen. Se on osa minua, ollu ennen lapsia. Siis ei se ettäskitsoan, vaan se että korotan ääneni jos tarve vaatii. Eikä se ole huono asia. Se on huono MITÄ sanoo ja tekee.



Musta sun kannattaa miettiä asiaa ihan ulkopuolelta: jos kuvittelet miltä tilanne näyttää ulkopuoliselle. Miksi käyttäydyt niinkun käyttäydyt?



Musta anteeksi pyytäminen on aina hyvä. Vanhemmalta varsinkin! Mutta sekin voi kokea inflaation: itse olen eroperheestä ja kokenut ihan riittävästi vanhemmiltani pettymyksiä ja sitä kun pyydetään anteeksi, anteeksi ja taas anteeksi.

Mitä järkeä antaa lapselle pettymyksiä? Siis vaikka lupaa asioita joita ei toteuta. Tai hermoaa lapselle -vaikka lapsessa ei olisi vikaa.



Lapsen työ on leikki. Ja siinä sinä aikuinen muserrat lapsen mieltä -ja pyydät anteeksi. Sun lapsi on viaton ja antaa sulle anteeksi -vaikka ei todellakaan kuulu. Sun ei kuulu heittäytyä lapsen asteelle kiukussa, vaan olla turvallinen aikuinen.

Tee riittävästi tota; huomaat miten olet nakertanut lapsesi luottamuksen.

Ajattelisin tota eri kulmasta!



Oletko itse yhdistänyt perheen ja työn? Vai ajatteletko että työelämä on joku leposija?

Tuntuu, että töihin patistaa juuri kotiäidit.



Itselläni työ ja lapset tekee sen että 3- vuorotyöläisen tarttee olla kellokorttia vinguttamassa aina ajallaan. Taot on 2x10 minsaa ja 20 minsaa. Työ on raskasta, kiirettä riittää.



Kaipaa lapsia, ei se jokunen tunti päivässä lapsien kanssa ole luksusta kun siihen päälle kuuluu kotityöt. Sama määrä pyykkiä, siivoa, kaikki perheessä syö ruokaa, leikkii..

Useimmiten jaksan rauhallisesti ja huumorillakin juonia ja jekuttaa uhmiksen " pois" kohtauksestaan, mutta välillä minullakin kiehahtaa ja lujaa. Sitten on vain mentävä hetkeksi aikaa pois tilanteesta (riehuva uhmis ei sitä välttämättä edes tajua mielestäni, vaikka sanotaankin että uhmista ei saa jättää yksin kiukkunsa kanssa...). Kun oma kiukku on laskenut, niin palaan " taistoon" takaisin. En osaa muita keinoja rauhoittaa itseäni.

Vierailija:

Meillä on kaksi alle 4- vuotiasta lasta. Ollaan menty uhmasta toiseen. Kun toisella lakkaa, toisella kohta alkaa. Se vaan on näin.

Olen kovaääninen. Se on osa minua, ollu ennen lapsia. Siis ei se ettäskitsoan, vaan se että korotan ääneni jos tarve vaatii. Eikä se ole huono asia. Se on huono MITÄ sanoo ja tekee.

Musta sun kannattaa miettiä asiaa ihan ulkopuolelta: jos kuvittelet miltä tilanne näyttää ulkopuoliselle. Miksi käyttäydyt niinkun käyttäydyt?

Musta anteeksi pyytäminen on aina hyvä. Vanhemmalta varsinkin! Mutta sekin voi kokea inflaation: itse olen eroperheestä ja kokenut ihan riittävästi vanhemmiltani pettymyksiä ja sitä kun pyydetään anteeksi, anteeksi ja taas anteeksi.

Mitä järkeä antaa lapselle pettymyksiä? Siis vaikka lupaa asioita joita ei toteuta. Tai hermoaa lapselle -vaikka lapsessa ei olisi vikaa.

Lapsen työ on leikki. Ja siinä sinä aikuinen muserrat lapsen mieltä -ja pyydät anteeksi. Sun lapsi on viaton ja antaa sulle anteeksi -vaikka ei todellakaan kuulu. Sun ei kuulu heittäytyä lapsen asteelle kiukussa, vaan olla turvallinen aikuinen.

Tee riittävästi tota; huomaat miten olet nakertanut lapsesi luottamuksen.

Ongelmani on se, että olen kontrollifriikki ja haluan, että asiat menee kuten pitää mennä. Ja hermostun, kun uhmaikäinen ei tee kuten käsken .

Ahdistaa, jos aiheutan traumoja tms. lapselle huudollani ja sanoillani. Miten oma rakas lapsi voikaan ärsyttää välillä niin. Onneksi osaan myös rakastaa ja näyttää sen.

On tämä vaikeaa:/

Ap