Irti vihasta? Onko kokemusta miten tästä kuluttavasta vihaamisesta pääsisi eroon?

Olen suvusta jossa on aina osattu vihata pitkään ja hartaasti ja se on aiheuttanut munkin elämääni paljon hankaluuksia. Lainasin kirjastosta kirjan; uskalla antaa anteeksi" - luin sitä, keräsin kaiken rohkeuteni ja pyysin anteeksi kahdelta ihmiseltä suvussani. Tunsin heitä kohtaan vihaa, koska he olivat mielestäni loukanneet minua syvästi ja vielä kun pyysin anteeksikin sain kuulla aivan pöyristyttäviä kommentteja. Mutta pyysin anteeksi sitä että olin loukannut heitä (vaikka mielestäni olin oikeassa- ja olen edelleen) ja toivoin että he voisivat olla kanssani tekemisissä (ja tämä oli todella vaikeaa ja tuntui vääryydeltä itseäni kohtaan) mutta kun sain sen tehtyä olin todella tyytyväinen itseeni.ö Aloin ymmärtää että hehän eivät oikeasti parempaan pysty- sen sijaan minä pystyn! Ja siitä on seurannut mulle itselleni paljon hyvää. Lisäksi koen, että joidenkin ihmisten silmissä arvoni on noussut todella paljon, ja olen oppinut suhtautumaan anteeksiantavasti itseänikin kohtaan. Siitä taas on seurannut se, että arvostan itseäni enemmän kuin ennen. No- on olemassa vielä muutama ongelmallinen juttu, jossa pitäisi toimia samoin, mutta en ole vielä kyennyt. Suosittelen sulle ehdottomasti anteeksi pyytämistä. Voit silti olla vihainen itseesi kohdistuvista loukkauksista, ei tarvitse hyväksyä- ja itseään on hyvä osata puolustaakin- sitä varten viha on. Mutta älä vihaa ihmistä- se tosiaan vahongoittaa sua itseäsi. Rohkeutta toivotan!

Mutta olen päättänyt, ettei mun tarvitse elämässä tuhlata aikaani miettimällä ihmisiä, jotka ovat raivostuttavia. Olkoot ja minä keskityn parempaan. Kaikista ei tarvitse pitää, mutta kaikille voi olla kiva. Sillä ei menetä yhtään mitään. Suurin nautintoni (sairasta tiedän :D) on olla todella ystävällinen ihmisille, jotka ovat inhottavia. En anna heille mitään aihetta huonoon käytökseen. Olkoot sitten vihaisia itseksensä.



Yleensäkin elämä on helpompaa, kun hymyilee kaikille ja muistaa olla kohteilias välillä. Olen kuitenkin rehellinen, enkä kohteliaisuuksissa ala valehtelemaan. Kun on kiva ja iloinen ihmisille, saa useimmiten todella mukavaa käytöstä takaisinkin. Näin omakin itsetunto kohenee, kun saa hyvää kohtelua osakseen.

kaikiin tyhmyyksiin reagoida. Mutta asia on eri jos on kysymys läheisistä ihmisistä ja perustavaa laatua olevista loukkauksista. Niistäkin selviää yleensä paremmin jos on tasapainoinen ja hyvä itsetunto, mutta usein juuri ongelmat menevät suvuissa. Silloin saa jo lapsuudenkodistaan huonoja malleja ja itsetunnon- helposti valitsee kumppanin hieman samantyyppisestä suvusta ja sitten on pakko olla tekemisissä ja keskellä kaikenlaisia vihanpitoja. Tai sitten joku voi tehdä joku ulkopuolinen ihminen sellaista mistä saat paljon harmia elämääsi- silloin vihan käsittely on jo paljon vaikeampaa.





terv. 2

En vaan jaksa ottaa heistä itseeni. Louskuttakoon leukojaan. Välillä kun sanotaan törkeästi niin kyllä minultakin salamat sinkoilee. Osaan kyllä pyytää omaa käytöstäni anteeksi. Jos toinen ei osaa, niin se on oma häpeä. Omakin anoppi on pikkasen erikoinen ja sanoo kärkkäästi. Olen vain päättänyt, että hänen kanssaan en ota yhteen, koska on kuitenkin mieheni isä. Välillä olen hiljentynyt typeristä kommenteista ja kerran mennyt vessaan, koska ei huvittanut kuunnella.



t:3

Vierailija:

Olen tavallaan jopa riippuvainen vihaamisestani. Tuntuu, että annan periksi vihaamalleni ihmiselle, jos lakkaan vihaamasta häntä. Kaikkein eniten tietysti vihasta kärsin minä, koska minä ryven näissä kielteisissä tunteissa.

Vihan kohteeni on anoppi, joka on ollut minulle inhottava aikoinaan ja joka on ihmisenä aivan erilainen kuin minä, arvot kymät ja muutenkin mielestäni lähes kauhein mahdollinen ihminen. Tietysti mieheni on äitinsä kanssa yhteydessä ja anoppi haluaa tavata ainoaa lapsenlastaan. Eli tulen kärsimään aina, jos pidän tätä inhoa yllä. enkä halua lapseni kärsivän vihasta. Hän on vielä vauva, joten hän ei vielä huomaa vihaamista paitsi ehkä ilmapiiristä.

Jos jollain oliis rakentavaa kommenttia, niin kiva. " Lakkaa vihaamasta, sehän on miehesi äiti" -tason kommentit eivät auta, mutta jos joku olisi oikeasti päässyt vihasta eroon, niin kuulisin mielelläni hänen tarinansa.

Osaatko eritellä, miksi vihaat anoppia? onko suuttumuksesi kohtuutonta anopin tekoihin nähden?

että tätä menoa hän myrkyttää sielunsa ja itsensä. Hän on suoraan sanottuna täysin seonnut, täynnä mustaa vihaa ja kaunaa. :-(



Mistään asioista ei tule mitään. Niin, ja yhteisiä lapsiakin on. :-( Kaikkein kauheinta olisi se, että tuollainen elämänasenne siirtyisi lapselle perintönä.

Sinä myrkytät ainoastaan itsesi tuolla vihallasi. Mieti nyt, annat anoppisi pilata elämäsi ilman että anoppisi välttämättä edes tajuaa asiaa.



Minä olen päättänyt, etten anna kenenkään vähemmän miellyttävän tuttavani myrkyttää minun omaa elämääni omalla vihallani. Ei ole sen arvoista, voin vakuuttaa sen!



Toisaalta tunteille ei voi mitään. Päätä nyt kuitenkin, ettet anna vihan myrkyttää elämääsi kokonaan.

Ja ole itsellesi armollinen. Kun hyväksyy tunteensa ja sen ettei ole niin hieno ja hyvä ihminen kuin haluaisi on helpompi sietää toistenkin tyhmyyksiä:)