Meille ei tule enempää lapsia, yksi on. Mikä teitä siinä mättää?

Aina se on harmittanut ja olen sisaruksista haaveillut. Elämäni on toki ollut ihanaa ja antoisaa mutta tuntuu että olen jäänyt paljosta paitsi kun olen jäänyt vaille sisaruksia...



Ymmärrän toki että jokainen vanhempi tekee lapsia juuri sen verran kuin itse parhaakseen kokee mutta jos minulta asiaa kysytään minä aina suosittelen tekemään useamman kuin yhden. Nimenomaan tämän henkilökohtaisen murheen takia...

Että toki voi käydä myös niin että lapsia ei saada kuin 1 kuten minun perheessäni...

Nyt aikuisina emme juurikaan ole yhteyksissä kolmen sisarukseni kanssa, ja minä olen ainoa, joka käy katsomassa vanhaa äitiämme säännöllisesti.

Saman valinnan olen tehnyt eli yksi lapsi riittää.

Meillä nyt yksi lapsi. Enkä tiedä tulisiko lisää. Hän on ollut niin vaikea vauva että tällähetkellä tuntuu riittävän. Toisekseen häntä odotettiin kauan ja yhtään ei ole varmaa saisimmeko enempää.

Fyysiset syyt ovat sen verran painavat että en jaksaisi ruveta leikkimään hengelläni toisen raskauden takia. minusta on loukkaavaa että asiasta huomautellaan, koska en kuitenkaan halua sitä todellista syytä jokaiselle kertoa. Töissä etenkin on rasittavaa se mahan kyttääminen... :(

En ole koskaan kaivannut sisaruksia, en koskaan. Tuskin sinunkaan lapsesi traumatisoituu sisarusten puutteesta.

saman valinnan tehneet, eikö ole älytöntä, että silloin jo, kun lapsi on hädin tuskin puolta vuotta vanha, ihmiset rupeavat huomauttelemaan joko toinen on tulossa!?!

Huhheijjakkaa, minä en kyllä rupea toisen tekoon, ensimmäinen on kohta vuoden, ja hyvän aikaa on kuunneltu tuota huomauttelua. Jos sanoo tyynesti vain, että ei kiitos meille enempää muksuja, alkaa sitten se rasittava " kyllä se vielä teillekin tulee vauvakuume" tai " katsotaan parin vuoden päästä" tai " niinhän te nyt sanotte" . Aaargh. En usko että mieli tulee muuttumaan, kun päätös on tehty jo ennen kuin ensimmäistäkään on alulle saatettu.







ap

Ainokaisista tulee niin kovin helposti sellaisia omaan napaansa tuijottajia, jotka kuvittelevat että maailma pyörii heidän ympärillään ja heitä varten. Tämä on seurausta siitä, kun kaikki vanhempien resurssit on keskitetty siihen maailman ihanimpaan yksinvaltiaaseen, jonka ei koskaan tarvitse jakaa mitään, odottaa vuoroaan jne. Yleistää ei tietenkään saa, mutta ainokaisia löytyy tällaisten narsistien joukosta huomattavasti enemmän kuin suurperheiden kasvatteja.



Lisäksi ainokainen saattaa juu olla yksinäinen lapsena, mutta sitten hän vasta itsensä yksinäiseksi tunteekin kun sinä ja miehesi makaatte dementoituneina sängynpohjalla ja lapsenne saa yksin kantaa huonoa omaatuntoa siitä ettei mitenkään ehdi olla luonanne tarpeeksi usein. Edessä on hautajaiset, asuntonne tyhjennys (ja sitä tyhjennettävää muuten riittää kun elintaso on pysynyt kukoistavana pienen perheen ansiosta), surutyö ja elämä ilman vanhempia - yksin. Siinä kohtaa sopii vaan toivoa että joku on huolinut puolisokseen itsekeskeisen paskiaisenne että on edes joku johon turvata.



Kirjoitan tämän nyt kärjistäen ja herneitä varmaan vedetään syvälle sieraimeen, mutta tämä on ihan todellisuutta muutaman tuntemani henkilön kohdalla (mm. ex-puolisoni). Toivotan ap:lle ja kaltaisilleen kuitenkin onnea valitsemallaan tiellä, kaikki yllämainittu jääköön kohdallanne vain kauhuskenaarioksi.

tottuneet siihen, että sisarusten kanssa on tapeltava ja oltava ilkeämpi ja ovelampi että saisi sen viimeisen suklaapalan.

MEILLÄKIN VAAN yksi lapsi. Ja tuota samaa juputusta olen kuunnellut jo monta vuotta! Ketuttaa välillä tosi rankasti.

Itselläni on kaksi sisarusta. Riidoissa ollaan. Ei edes puheväleissä. Et se siitä ihanuudesta.

hyviä pointteja sulla, nuo vanhempien vanheneminen, kenties sairastuminen, kuolemakin aikanaan, asunnon tyhjennys ja muut. Ihan tosi asioitahan ne ovat.

Mutta onhan sitä sitten taas useamman perheen ongelmatkin kärjistäen (kuten itsekin teit) esim. perinnöstä tappeleminen, sisarusten riidat, ym. mahdolliset.



Onneksi kuitenkin on aika paljon vanhemmista kiinni, millaisen lapsen kasvattaa, oli sitten yksi tai useampia. Viitaten tuohon itsekeskeisyyteen, narsismiin jne.





ap

Viisasteltiin miten olisi sitten sitä samanikäistä leikkiseuraa kun olisi jo pulla uunissa. Oma kuukautiskiertokin palautui vasta kun lapsi oli 1.5 -vuotias joten raskautuminen olisi ollut aika epätodennäköistä vaikka miten oltaisiin yritetty.



Kyllähän se sisarus varmasti kiva olisi, jos olisi. Monet tappelevat pää veressä koko lapsuutensa. Samoin itsekeskeisin tuntemani ihminen on monilapsisesta perheestä, joten muistelen aina häntä kun puhutaan miten pitäisi tehdä lisää lapsia että niistä sitten tulisi empaattisia jne jne...

No ei ole vielä yhtään lasta, mutta jos lapsia joskus tulee niin haluan ehdottomasti enemmän kuin yhden. Itse kasvoin pienessä perheessä (äiti ja yksi sisarus) ja voi kuinka kaipasinkaan isompaa perhettä, ei meidän perhe mielestäni oikein edes ollut varsinainen perhe... kaipasin lisää sisaruksia, joiden kanssa jakaa arkea.



Pelkään myös sitä, että jos joku lapsista kuolee tai toinen vanhemmista. Kamala kohtalo jäädä vanhempien ilman lasta tai että lapsi joutuu jäämään kahdestaan toisen vanhemman kanssa. Toki voi koko perhe tai suuri osa siitä kuolla (esim. tsunamissa meni monelta koko perhe), mutta varmasti jokainen tietää tai tuntee edes jonkun, jolta on kuollut yksi lapsi tai perhe, jossa alaikäisiä lapsia ja toinen vanhempi kuollut. Harvempi sen sijaan tuntee perhettä, josta olisi kuollut useampi perheenjäsen. Ei muut lapset korvaa kuollutta lasta, mutta on se elämänjatkaminen huomattavasti helpompaa jos on vielä muita lapsia, joista pitää huolta.



Lisäksi jos on useampi lapsi niin saa todennäköisemmin enemmän lapsenlapsia ja on joku lapsi huolehtimassa kun on itse vanha. Ainoilla lapsilla on myös suurempi kynnys lähteä vaikkapa ulkomailla töihin, kun vanhemmat jäävät yksin Suomeen. Jos on useampi sisarus niin luultavasti esim. ulkomailla lähtö on helpompaa kun ei vanhemmat jää kotimaahan ilman lapsia.



Kaikki ainokaiset joita tunnen ovat harmitelleet sisarusten puutetta.

Eipä tarvitse tapella niiden kanssa. Kauhulla katselin joskus kouluiässä kuinka kavereiden kotona sisarukset pahoinpiteli toisiaan, ja omassa suvussa on niin verisiä perintö- ynnä muita riitoja sisarusten kesken että en kadehdi yhtään.

Monesti oon sivusta kattonu kateellisena kun sisaruksilla on keskenään kivaa ( siis aikuisena :) ). Ja miehelläni oli pikkuveli, joka jäi auton alle n 8 vuotiaana. Mieheni kaipaa häntä kovasti ja puhuu, että meidän lapsella täytyy olla sisaruksia, mieluummin paljon.



Mutta tietenkin jokainen pari saa ja täytyykin päättää lapsimääränsä itse. Siihen ei kenelläkään ole mitään oikeutta puuttua.



Eivätkä kaikki ainokaiset ole hemmoteltuja ja itsekäitä kusipäitä.

Kyllä minäkin ennen raskautta mietin haluavani ison perheen ja jauhoin tuota lapset tarvii sisaruksia- irttä. Mutta raskausajan, synnytyksen ja vauva-ajan jälkeen muuttui mieli. Meille ei enempää lapsia tule. Vaikka munkaan odotusaika ei mikään helvetillinen ollut (ei myrkytyksiä tms.), mutta rankka kuitenkin. Se on niin helppo puhua ennen kun niitä lapsia edes on..

varsinkin nuorempana olen ollut todella hankala omaan napaan tuijottaja, jota ei toisten ihmisten asiat ja murheet ole liikuttaneet pätkääkään niin kauan kuin itsellä on mennyt hyvin. Elämänkokemus ja varsinkin äitiys ovat tuoneet vähän empaattisuutta, mutta edelleen olen varmaan keskivertoa itsekkäämpi ihminen. Sisaruksieni kanssa en ole riidoissa, mutta eivät he minulle kovin läheisiäkään ole. Parhaat ystäväni olen saanut lapsuudenperheeni ulkopuolelta. Minulla itselläni on yksi lapsi, eikä toista tule. Hän on maailman ihanin ja rakastetuin, mutta ei mikään pikkutyranni, vaan reipas ja sosiaalinen. Tuttavapiirissäni on paljon perheitä, joissa nämä leikkikavereiksi toisilleen tarkoitetut sisarukset ovat jatkuvasti sotajalalla ja vanhempien pinnaa kiristämässä (esim. lapseni paras ystävä on parhaillaan kotiarestissa, koska puri " leikkikaverisiskoaan" käteen niin, että veri lensi...), vaikka toki on myös niitä perheitä, joissa sisarukset oikeasti ovat toistensa ylimmät ystävät. Mikään ei kuitenkaan takaa sitä, että sisarukset tekisivät lapsen autuaaksi, enkä itse voi olla varma siitä, että jaksaisin olla hyvä ja rakastava äiti kahdelle verissäpäin tappelevalle lapselle.

Olen vielä hyvin nuori, että aikaa, mutta ajattelin aina (vauvakuume ollut AINA:) että haluan paljon pienellä ikäerolla lapsia...mutta kuinkas kävikään... vauva-aika oli todella vaikea, lapsi valvotti kaksi ekaa vuotta käytännössä kokonaan ja pari suhde kariutui puoli vuotta sitten. Nyt elelemme kahdestaan ihanaa arkea:)



Olen aina hyvin kateellinen, kun kuulen, että joku on saanut toisen lapsen, mikä tuntuu itsestäni todella pahalle. Olen itse päiväkodissa töissä, ja nään, miten sisaruksilla oikeasti on vain riitoja tai he eivät edes huomaa toisiansa päiväkotipäivän aikana, ja näin oikeasti lähes kaikkien kohdalla! Varmasti sitten kotona on seuraa, en tiedä.



Itselläni on paljon minua nuorempi sisko, ja hän on hyvin hyvin rakas, mutta voin sanoa, että minulle on ainakin ollut hänestä niin paljon surua ja huolta (se isosiskon rooli;( että välillä toivoisin, että jos ei olisi sisaruksia, ei olisi heistä huoltakaan... vaikka en tietenkään toivo että minulla ei olisi siskoa, kun nyt olen hänet saanut:)



Mutta uskon, että se sisarusten määrä ei vaikuta siihen, millainen lapsi on tai miten onnellinen hänen elämänsä on/tulee olemaan, vaan se, että millaiset vahemmat ym. hänellä on:)



Mutta nykyään tuntuu, että lähes kaikki tekevät tenavat samaan syssyyn, koska niin on lapsille parempi (?), välillä tekisi mieli sanoa, että kannattaisiko oottaa hetki ja miettiä, että lapset eivät pysy pieninä koko ajan, vaan kohta on uhmat ja murrosiät, ja sitten valitetaan...



T:toivottavasti joskus kuitenkin lisää lapsia;)

puhutaan että pitää olla SITÄ TOISTAKIN SUKUPUOLTA. Ei niinkään että tehkää toinen lapsi vaan tehkää toista sukupuolta oleva (sitten vasta perheenne on täydellinen). Missähän sekin luvataan että jos eka on tyttö niin toinen on poika?