Lue keskustelun säännöt.
Miten voi koiran kuolema ottaa näin lujalta
27.03.2008 |
Pakko purkautua jonnekin, kun lähipiiriltä ei juurikaan ymmärtämystä riitä. Eli meillä oli ihana 8v cavalierkingcharlesinspanieli, jolla oli todettu sydänvika 4 vuotiaana. Tiedän toisaalta olleeni onnekas sillä sydän olisi voinut pettää jo paljon enemmin. Silti tuntuu niin kamalan pahalta. Vanhin poikamme löysi koiran huoneestaan kuolleena tiistaina. Olemme hyvin eläinrakas perhe ulkoilemme ja harrastamme yhdessä esim. agilityä, pojat lisäksi urheilevat ja koira oli se sitkein treenikaveri. Meillä on 17, 15, 4 ja 1 vuotiaat lapset. Myös lasten kovaa surua tuntuu niin pahalta katsoa, vain yksi vuotiaamme on oma iloinen itsensä. Miten ihmeessä piristäisin vähän edes lapsia.
Minäkin 35 vuotias perheenäiti sain kyyneleet silmiin kaupassa kun hain pienimmälle vellijauhetta ja sen hyllyn vastapäätä on koiranruuat, tulipa siinäkin mieleen, että niitä ei meille enää tarvitse ostaa. Kamalinta lienee se, että koti on niin hiljainen, kun tullaan sisälle. Koirallamme oli tapana istua sohvan selkänojalla ja odottaa talonväkeä. Hän osasi jopa mennä oikeaan aikaan odottelemaan vanhempia lapsia koulusta. Vanhin poikamme jolle koira kai oli kaikkein läheisin hoiti virkaa unirievusta terapeuttiin. sanoikin, että on niin surullista kun vastassa on vain tyhjä ikkuna eikä Elvis enää istu odottamassa. 4 vuotias tyttö pakkaa reppuaan ja on lähdössä hakemaan koiraa kotiin, vaikka olen yrittänyt selittää ettei se enää ole mahdollista, kun otan hänet ovelta kiinni ryntää omaan sänkyyn itkemään
Ihana äitini kävi eilen ja totesi omaan ärsyttävään kaikkitietävään tapaansa, että ryhdistäytykää, hyvä kun siitä pääsitte sairaasta koirasta, eipä enää tule likaa ja karvoja. Eipä paljon ilahduttanut, kun meistä menetimme tärkeän perheenjäsenen eikä mitään pahaista rakkia
En tiedä jaksoiko kukaan lukea saatikka ymmärtää, mutta jotenkin on vain pakko koettaa aina jossain itselle tunnustaa, ettei koiraa enää ole, jospa sen sanominen joku päivä tuntuu helpommalle
Kommentit (8)
Meillä kuoli kissa kuukausi sitten, oli jo 16v ja ollut meillä pennusta lähtien. Alkuun minäkin meinasin kaupassa aina purskahtaa itkuun kun näin jotain kinkkua tms, mikä oli kissan suurta herkkua. Tai grillattu broileri, en vieläkään pysty sitä ostamaan :(. Nyt on suurin tuska mennyt, mutta kyllä viimeksi eilen taas itkin kun muistot tuli mieleen. Jos radiosta tulee joku surullisempi kappale, niin en voi mitään, että itkettää. Ensimmäinen viikko meni rehellisesti sanoen täysin itkiessä, olin aivan loppu, todellakin perheenjäsen kuoli. Onneksi silloin sattui olemaan loma, eli pystyi suremaan ja itkemään ihan rauhassa, en olisi töissä kyllä selvinnyt. Ihmiset, joilla ei ole lemmikkiä tai jotka eivät ole eläinrakkaita, eivät voi tajuta, miten tärkeä se lemmikki on. Todellakin se on 100% perheenjäsen, ja kun se kuolee, kyllä siinä pitää suuri surutyö tehdä. Voimia sinulle, kyllä se tuska siitä helpottaa, ja ajan myötä pystyt miettimään niitä ihania, positiivisia asioita mitä koiraltasi sait, ja se suru jää sinne taka-alalle. Mutta ei se tietty kaipuu sieltä sydämestä koskaan lähde.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
on ihan oma paikka sydämessa, se on eri paikka kuin esim. miehellä tai lapsilla. Kun koira kuolee, tuo paikka jää tyhjäksi ja suru on suuri.
Koira vie myös kotoa ison tilan, se on tärkeä osa perhettä ja kotia: kun koira on poissa, on tila tyhjä ja kaipaus iso.
Koira antaa paljon, ystävyyttä, iloa, seuraa. Se on luotettava ja uskollinen ystävä. Kun palaa kotiin, koira on aina iloinen, aina vastaanottavainen. Mies ja lapset voivat kiukutella, mutta koira on aina iloinen paluusta.
Voimia teille!
Meillä myös 8-vuotias koira. Kamala ajatella sitä surua, mikä tulee kun lemmikistämme aika jättää. Itkettää jo melkein nyt kun ajattelee sitä.
Kun pahin suru on väistynyt, alkakaa katsella uutta pentua. Eihän se vanhaa rakasta ystävää korvaa, mutta tuo iloa perheeseen.
toisella viikolla itkuja tuli vähemmän mutta kaipaus kesti toki pitkään, 5kk vanhuksen kuolemasta haimme uuden koiran :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse kuulun niihin, jotka eivät halua kauan olla koirattomana, vaan ottaa koiran kuoltua melko nopeasti uuden pennun täyttämään sen koiran paikan talossa. Ei se surua poista tai sitä vanhaa rakasta ystävää korvaa, mutta tuo iloa koko perheelle ja nopeasti siihenkin kiintyy. Lemmikit elävät lyhyemmän elämän kuin ihmiset ja aina niiden kuolema satuttaa, mutta ktllä ne silti paljon enemmän iloa tuovat elämään kuin surua.
Tiedän todellakin miltä tuo tuntuu. Menetin ensimmäisen koirani 10 vuotta sitten ja edelleen kuvia katsellessani muistan sen kivun, jonka kuolema aiheutti. Meni pitkään, ennen kuin pystyin puhumaan aiheesta ilman kyyneliä. Sain jopa fyysisiä oireita, kroppa reagoi että sairastuin ja jouduin olemaan pois töistä. Jälkeenpäin ajattelin, että hyvä että sairastuin, sain pari päivää aikaa levätä ja kohdata tosiasian, että koira on pois.
Ne, joilla ei ole koiraa eivät todellakaan käsitä sitä surun määrää, minkä poismeno aiheuttaa. Heille, joille koira on ollut kuin perheenjäsen, on poismeno vieläkin vaikeampaa... niinkuin minulle.
Itse selvisin asiasta puhumalla puhumalla ja puhumalla. Olin onnekas, koska minulla on paljon koiranomistajia ystävinäni, he ymmärsivät tuskani. Nyt uuden koiran omistajana olen usein miettinyt, miten lapset reagoivat tulevaan päivään.. se on tulossa kuitenkin jossain vaiheessa. Itse saan voimaa lapsista ja uskon, että kestän päivän paremmin, pakko, koska pitää lohduttaa lapsia. Otamme paljon valokuvia, joita voimme sitten katsella yhdessä ja muistella koiraa...
Kuvat ovat tärkeitä ja puhuminen.. muuta vinkkiä en osaa antaa.
Voimia teille. Kyllä se tuska jossain vaiheessa helpottaa...
Meillä oli aikoinaan kotona villakoira joka aina meni eteiseen odottamaan äitiäni jos yhtään myöhästy iltavuorosta tullessa, on ne fiksuja!