Onko kukaan lukenut Sofi Oksasen Stalinin lehmät?

mutta jo useampi vuosi sitten, joten muistikuvat eivät ole kovin vahvoja. Pidin kyllä kovasti, sen muistan.

mielenterveyden häiriöistä kertovassa kirjassa häiritsemään se, miten jotenkin huolettomasti ihmiset suhtautuu ympäristön reaktioihin ja isoihin päätöksiin elämässä. Joku yliopiston keskeyttäminen kuitataan suurin piirtein parilla lauseella, kun se olis esim. mulle ollu aivan hirveä häpeän paikka ja tuskan aihe. Mietin vaan, että mietinkö tavallista enemmän mitä muut ihmiset minusta ajattelee, vai mitä se on. ap

Muutenkin pidän Oksasen tekosista, Kansallisteatterin puhdistus oli loistava.

oli keino alleviivata sitä, miten merkityksettömäksi elämä ylipäänsä muuttui, miten vähän jaksoi välitää...

tuskin voisi vähempää kiinnostaa muiden mielipiteet, kaikki ideat kun tuntuvat loistavilta ja energiaa riittää isoihinkin päätöksiiin ja niiden toteuttamiseen.

Jotenkin vain tuntui vastenmieliseltä lukea sitä tekstiä. En osannut yhtään samaistua kirjoittajaan, ja tuntui muistaakseni vain kuin olisin joutunut keskelle toisen yksityisasioita. Sellaisia jotka ei mulle kuulu eikä mua kiinnosta.



Siitä on kyllä jo muutama vuosi kun yritin sitä lukea. Ei tee mieli jatkaa.

samanlaista seksuaalista ongelmaa kuin mulla on. En ole itse asiassa koskaan aikaisemmin törmännyt vastaavaan. Yleensä seksuaaliset " ongelmat" on kirjallisuudessa sitä tasoa, että himottaa aivan hirveästi mutta siitä tuntee syyllisyyttä eikä äiti päästä riiuulle. Tai jotain vastaavaa, joka ei tunnu oikeasti seksuaaliongelmaisesta ongelmalta ollenkaan.

ei siinä ahdistuneessa mielentilassa tunnu kuin elämää helpottavalta pakkoratkaisulta.

Vierailija:

mielenterveyden häiriöistä kertovassa kirjassa häiritsemään se, miten jotenkin huolettomasti ihmiset suhtautuu ympäristön reaktioihin ja isoihin päätöksiin elämässä. Joku yliopiston keskeyttäminen kuitataan suurin piirtein parilla lauseella, kun se olis esim. mulle ollu aivan hirveä häpeän paikka ja tuskan aihe. Mietin vaan, että mietinkö tavallista enemmän mitä muut ihmiset minusta ajattelee, vai mitä se on. ap

Kun tuossa Oksasen kirjassa ja monessa muussa on sellainen lähtökohta, että sairaudesta pidetään kynsin ja hampain kiinni. Siis ei haluta tavallaan ollenkaan parantua ja lääkärit nähdään vaan keinona saada lääkkeitä. Itse asiassa lääkärit tuntuu olevan tavallaan vihollisen puolella ja niiden juoniin ei haluta mennä mukaan. Mietin vaan, että onkohan toi oikeasti tavallista? Joskus mietin että mahtaako nämä mielenterveysongelmista kirjoittavat oikeasti tietää mistä kirjoittavat, vai yrittävätkö he vaan eläytyä johonkin mitä ovat seuranneet sivusta ja jossain määrin itse kokeneet, pieninä annoksina vaikka. Onhan tuolla Oksasella toki ollut bulimia, joten kyllähän hän siinä mielessä varmasti tietää mistä kirjoittaa. Mutta kun siis ap tekis mitä vaan että pääsis näistä ongelmistaan eroon!!!! Ja on yrittänytkin, mutta kun ei vaan pääse!!

että siitä pitää kiinni. Diagnoosi voi olla turvaverkko johon on helppo vedota kun voimat loppuvat. Mutta parempi sekin kuin sairaudentunnottomuus, eli se, ettei edes myönnä olevansa sairas. Eikä kaikilla todellakaan ole voimia taistella.

Ne kuuluvat mun omakuvaan. MINÄ olen tällainen, minä olen aina ajatellut näin, minä käyttäydyn tällä tavalla.



Olen säännöllisin väliajoin elämässäni ns. lyönyt päätäni seinään ja todennut, että tämä minun tapani olla, ajatella ja elää, tekee MINUN elämästäni vitun vaikeaa. Joten draivi olisi muutokseen (aina hetkellisesti).



Mutta JOTTA minä muuttuisin, minun pitäisi ymmärtää, että se, mitä olen aina ajatellut minuksi itsekseni, tekee juuri MINUN elämästäni vaikeaa (joskus muidenkin).



Jotta voisin muuttua, minun pitäisi käsittää, että voin luopua tietystä ajatus- ja käytösmalleista. Ensinnäkin ne pitäisi tunnistaa. Toiseksi pitäisi käsittää, miksi tekee milläkin tavalla - eli pitäisi kohdata jotain ikäviä asioita. Jos koko elämän on pitäytynyt joissakin (jäykissä) ajattelumalleissa, niistä on vaikean tuntuista, ellei mahdotonta luopua.



Lisäksi nämä ikävät asiat, jotka pitäisi kohdata, voivat olla juuri sellaisia, että ne on halunnut peittää itseinhon ja häpeän takia. Ne tuovat esille omaa haavoittuvuutta, jota on vuosikaudet yrittänyt vain peittää ja kieltää. EI se ole mitenkään " kivaa" tuoda niitä esille. Paljon kivempaa on tuoda sellaisia vaikeita asioita esille, jotka ovat paljon toisarvoisempia, jotka eivät kosketa sitä omaa sisintä yhtä paljon.



Monet asiat, jotka on kuvitellut omaksi menneisyydeksi voivat olla silkkaa illuusiota (kuten usein toteamus " vanhempani rakastivat minua pyyteettä ja tekivät kaikkensa minun eteeni, vaikka olin aivan kelvoton ja hirviö lapseksi" - siis minkälaiset vanhemmat oikein kasvattavatkaan lapsen sellaiseksi, että hän kokee itsensä hirviönä??? Eivät ainakaan ehdoitta ja pyyteettä RAKASTAVAT vanhemmat!)



Kun kyse ei myöskään ole siitä, että terapeutti kertoisi jotain niksejä, joiden avulla voisi sitten aina selvitä tästä ikuisuuteen. Persoonallisuusongelmat istuvat persoonallisuudessa kuin - öö - vaikka liisteri - eli se sama ongelma näkyy yleensä tavalla tai toisella elämän jokaisella osa-alueella, ja muutoksissa. Ainahan kyse ei ole vain negatiivisista asioista, joista kaikki ulkopuoliset kärsivät - voi persoonallisuushäiriössä olla kyse vaikkapa perfektionistisuudesta, joka on joskus jopa arvostettavaa. (Kuitenkin näin perfektionistin puolisona voin sanoa, että kumppanin stressaantuminen yhdestä pesuainemurusesta pöydällä on suhteen kannalta aivan äärettömän rasittavaa.)



En osaa sanoa täyttäisinkö häiriössäni aivan Kelan terapiaan vaadittavia kriteereitä, mutta problematiikkani on vaikeuttanut aivan olennaisesti elämääni ja estänyt minua tekemään sellaisia vapaita valintoja, jotka olisin " vapaampana" persoonana voinut tehdä.



Voi kuulostaa hyvin epärationaaliselta ja typerältä pitäytyä käyttäytymismalleissa, joista ei päällisin puolin katsottuna ole kuin haittaa. Mutta jos yrittää miettiä sitä sen kannalta, että niiden muuttaminen tuntuu siltä kuin joutuisin hautaamaan osan itsestäni, ja syntymään uudelleen toisena, saattaa ehkä tavoittaa palasen tätä laajuutta. Muuttuminen on uhka " minälle" , koska " minä" ei voi jatkaa vakiintuneita tapoja.



UGH, olen puhunut.

Noinhan se menee. Minäkin on ruvennut epäilemään, etten " osaa" muuttua juuri siksi, että on tuo sisäinen vastarinta. Mutta en siis kuitenkaan pidä niin selkeästi kiinni häiriöstäni kuin tuo kirjan Anna. Yritän koko ajan muuttua, mutta en pysty, osaa, ei onnistu! Tästä maailmasta ei löydy ainakaan ilman suuria rahoja sellaista kädestäpitäjää, jonka kanssa askeleet olis tarpeeksi pieniä. Yksi persoonallisuushäiriöinen kirjoitti blogissaan just oikein, että tiettyihin tilanteisiin pitäisi psykologien mielestä mennä, mutta siitä ei ole mitään muuta seurausta kuin että trauma toistuu. Ei siinä käy niin, että sitten huomaa että jee, ei tämä niin kamalaa ollutkaan, hyvä minä! Ja sitten parantuu.

mutta tunnen kyllä henkilöitä, jotka ovat.



Lisäksi nyt 5v terapian jälkeen jotain valopilkkua on jo ilmaantunut, enpä tosin osaa sanoa, että hyvän ihmissuhteen, terapian vai iän tuomien muutosten ansiosta.



Joissakin asioissa olen kyllä silti aivan toivoton.