Mitä tapahtui, kun tapasit Sen Oikean?

Kun ensimmäisen kerran näin miehen, ajatus, oli, että kuka kumma idiootti tuo on! :) En nyt viitsi selittää, mutta tilanne oli outo... Myöhemmin sitten juteltiin ja heti oli selvää, että pidämme toisistamme (vaistosin heti, että hän pitää minusta). Tapasimme yhteisten ystävien puutarhajuhlissa ja koko yö sitten istuttiin kahdestaan rannalla kuutamossa ja juteltiin. Kummallakaan ei ollut kiire mihinkään. Tapailtiin vähän aikaa ja hyvin pian (=muutaman viikon sisään) tuli selväksi, että tämä on lopullista. Puolen vuoden päästä mentiin kihloihin.

Ensin katselin, että onhan siinä hyvännäköinen mies.. sitten hän tuli juttelemaan ja tuntui kuin olisin tullut kotiin. En jännittänyt ja olin heti oma itseni ja hämmästelin oloani itsekseni, kuinka voi olla näin hyvä lämmin ja rauhallinen olo toisen ihmisen seurassa. Yritin kertoa kaikkea pelottavaa, kuten olen äiti, eronnut, epätasapainoinen yliherkkä tyyppi ja muuta, mutta mihkään se ei lähtenyt, vaan pyysi aamuteelle :) Lähdin hetkeäkään epäröimättä. Siinä parin tunnin päästä katselin vessassa peiliin ja sanoin että "nyt menee kuule *** sun elämä uusiksi ja jo oli aikakin" oli voimakkaasti se tunne että tämä on tässä. Muutimme yhteen tunnettuamme viikon. Hyvin menee, mutta menköön :)



Mies on sanonut samaa, tiesi heti ja rakastui silmänräpäyksessä.

Näitä asioita tarttis miettiä silloin, kun on se suhteen aallonpohja.

Alkujaan seurustelin hänen kaverinsa kanssa ( no semmoinen yhden kesän "kevyt" juttu) ja huomasin todella usein ajattelevani häntä... Tän kesäkollin kanssa meni poikki ja kaveri otti yhteyttä. Ihastuttiin tosi nopeasti, viikon päästä muutin hänelle ja kuukauden päästä kihloihin.

Tämän suhteen aikana en muita ole haikaillut. Ongelmia on ollut, isojakin, mutta niistä on selvitty ja nyt menee paremmin kuin koskaan! Kaksi lasta (5-v ja 2-v) ja kymmenen yhteistä vuotta takana ja toivottavasti kymmeniä vuosia yhteistä taivalta edessä.

Harrastettiin kyllä villiä seksiä humalassa yksissä pirskeissä. Aamulla oli sitten vähän morkkis ja sanoinkin jo miehelle ettei jatketa tätä juttua. Muutin sitten mieltäni ja ajattelin että kokeillaan mitä tästä tulee. Pari viikon päästä tunteet sitten alkoi voimistua ja pikkuhiljaa rakastuin. Nyt kahdeksan vuoden jälkeen meillä on aivan ihana parisuhde ja intohimo on alkanut tulla lasten saannin jälkeen uudestaan kehiin.



Tuon kahden viikon jälkeen tiesin kyllä että tämä kestää, koska pystyi vaan olemaan niin oma itsensä eikä tarvinnut pantata mitään (myöskään niitä pieruja =)).

Mm. tiputin kynän lattialle hänen edessään, lähetin s-postia väärään osoitteeseen, unohdin lähteä töistä kotiin oikeaan aikaan jne.

Kun meidät esiteltiin ekan kerran baarissa toisillemme. Miehen poistuessa paikalta sanoin häntä meidät esitelleelle henkilölle vain, että olipa "kiva tyyppi". Hiljaa mielessäni ajattelin, että tuossa on elämäni mies! Se oli häkellyttävää, sillä en katsonut miestä yhtään "sillä silmällä". En, koska olin vasta eroamassa, enkä todellakaan etsinyt edes yhden illan juttuja.



Tapasin saman miehen seuraavan kerran kuukauden kuluttua ja taas vain juttelimme ohimennen. Hänen kanssaan oli hyvä olla, mutta en ajatellut asiaa sen enempää... Sitten meni pitkän aikaa ja tapasin tämän miehen taas baarissa. Hän otti minua käsistä kiinni ja katsoi silmiin ja samalla hetkellä tajusin, että se on menoa nyt! Kummastakin tuntui, että on kohdannut sielunkumppaninsa. Seurustelu alkoi heti ja olimme umpirakastuneita.



Olen edelleen sitä mieltä, että tämä mies oli se oikea, vaikka mies pari vuotta myöhemmin jättikin minut. Olemme yhä usein yhteyksissä ja toisillemme tärkeitä. Meillä on yhteinen lapsikin. Aika ei kuitenkaan ole vielä kypsä yhteen palaamiseen. Voi olla, ettei ole koskaan, mutta kyllä minä hänet ottaisin vaikka heti. Tiedän kyllä, että mies on täysin sitoutumiskammoinen.

Ei ollut myöskään sellaista jahkaamista että "voinko soittaa sille jo" tai "miksei se soita", "tykkääköhän se musta", ei mitään valtapelejä kuten aiemmissa suhteissa ja säädöissä. Omalle äidilleni sanoin jo kun oli alle viikko tunnettu, että nyt tuli minulle se oikea mies vastaan, yhdessä ollaan oltu 8 vuotta.

ihastuin heti mutta en kyllä mitään aviliittoa tai lapsia tai toi on se oikea ajatuksia tuntenut koska oltiin molemmat niin nuoria.

Olin meidän isosta kaveriporukasta ainut kenen mielestä mies oli hyvännäköinen:)

Yhteen mentii ja ja nuoria oltiin ku eka lapsi syntyi. Hääpäiväkin oli päätetty. kirkko varattu ja hääpuku ostettuna kun vissiin molemmille tuli pupu pöksyyn.

Erottiin.

Molemmilla oli suhteita välissä.

Kunnes 3 vuoden eron jälkeen palattiin takas yhteen( tätä en kyllä olisi ikinä uskonut)

Nyt 2 lasta ja naimisissa. Yhdessä taaperrettu 10v.

katsahdin miestä ja tunsin yhtäkkiä kovin selkeästi "tuon kanssa menen naimisiin jos ei mitään ihmeellisempiä satu".



Ihmeellisiä meinasi sattua, kun miehellä oli muutamia kasvukipuja läpikäytävänä, mutta muutaman rankan vuoden jälkeen asiat ja mielet järjestyi ja nyt olemme suurta yhteenkuuluvuutta tunteva vakaa aviopari ja kahden lapsen onnellisia vanhempia.



En muuten yhtään ihmettele, että uskovaiset pariskunnat tuntevat joskus Jumalan määränneen heidät yhteen. Sellaiselta se selvänäköisyyden hetki ravintolassa vähän tuntuikin!

oikein onnellisesti neljän lapsen kanssa (10,5,5,1). Se oli menoa heti alusta alkaen.

Mies otti kiinni ja johdatti istumaan. Olin täysin selvinpäin, mutta se oli vaan se tunne, että tätä se nyt on!

Yhdessä oltu kohta 20 vuotta, viisi lasta.

Eli ei tapahtunut mitään erityistä. Roikuin epätyydyttävässä suhteessa muutaman vuoden ja toivoin, että mua rakastettaisiin.

Olen ollut ihastunut, rakastunut ja rakastanut.



Sähkö ilmassa -ilmiö liittyy minun mielestäni ihastumiseen ja ensirakastumiseen, jälkimmäiseen ei välttämättä heti ensinäkemällä.



Rakastaminen on sitten jo totaalisen eri juttu. Se kehittyy ensiromantiikan jälkeen, ei heti.



Pari heppua on ollut sellaisia, että ensisilmäyksellä on ollut ihan salamoita silmissä, mutta sitten parissa vuodessa koko hehku mennyt ohi.



Nykyisen kanssa olen ollut 15 vuotta onnellisesti yhdessä. Suhde ei alkanut tulisesti, vaan kehittyi vähitellen aina vaan paremmaksi ja lujemmaksi.

oltiin pitkään ihan vaan työkavereita - hän parisuhteessa, minä en. Kun ihan eka kerran hänet näin, ajattelin, että onpas siinä söpö, mutta ylimielinen pakkaus. Mutta tunne ylimielisyydestä kaikkosi aika pian ja tykästyin hänen hauskaan huumoriin, poikamaiseen tyyliin ja iloisuuteen. Ja mahdottoman herskyvään nauruun. Joskus sitten vuosien päästä hän kertoi, että hänellä on vahvoja tunteita minua kohtaan ja minä paniikissa totesin, että minulla ei vastaavanlaisia tunteita ole. Sitten paniikin väistyttyä myönsin, että kyllä minäkin tykkään :). Alettiin seurustelemaan, aika pian siitä kihloihin ja vuoden seurustelun jälkeen naimisiin. Nyt ollaan kohta viettämässä 10 v hääpäivää ja kotona on pari lasta.

Kun tervehdin ja katsoin ruskeisiin silmiin, tiesin Sen olevan siinä.



Ja niin olikin. Ihana mies. Niin ihana.

Kun tapasin hänet ensimmäistä kertaa, olimme molemmat tahoillamme varattuja ja minä raskaana. Hänestä tuli työkaverini. Sähköä ei meidän välillä ollut. Sen sijaan pystyimme juttelemaan heti avoimesti yhdessä ja yhdessä viettämämme aika oli niin mutkatonta. Nautimme keskusteluista toistemme kanssa. Lähdin äitiyslomalle ja miehestä jäi vain etäinen nettikaveri.

Pari vuotta myöhemmin palasin äitiyslomalta työpaikalle takaisin ja olimme sattumalta molemmat juuri eronneet niihin aikoihin. Mies oli innoissaan minua vastassa työpaikalla. Minä olin vielä erosta rikki, ja koin että miehen kanssa juttelut saivat minut jaloilleen, meidän oli edelleen helppoa jutella kaikesta. Välimme lähenivät, meistä tuli parissa viikossa sydänystävät. 

Kuukausien saatossa siinä jatkettiin ystävyyssuhdetta tiiviisti (ei nähty enää usein sillä mies muutti toiseen kaupunkiin ja jätti työpaikan), kummallakin oli muitakin pieniä virityksiä siinä, mutta mikään ei ottanut tuulta alleen. Välillämme oli jo romanttisia ja tunteita ja vetovoimaa, halusin seksiä hänen kanssaan mutta mies epäröi, ei halunnut pilata ystävyyttä. Mies antoi ristiriitaisia signaaleja, kiinnostukseni katosi ajoittain kokonaan. 

Kunnes lopulta näimme ja hän tuli luokseni kylään, leikki lapseni kanssa kuin olisi aina ollut siinä. Suuteli minua, katsoi silmiin, tuntui kuin hän olisi tullut kotiin. Seksi oli mahtavaa, ei haluttu päästää enää toisistamme irti. Vietimme kaiken mahdollisen ajan yhdessä, yhdessolo ja asioiden suunnittelu oli mutkatonta, meillä oli samat tulevaisuudenhaaveet. Yhteenkuuluvuudentunne, huumori, erotiikka, se mutkaton sanoinkuvaamaton onnellisuuden tunne meidän välillä. Kummankin mielestä se on niin selvää, että yhteensopivuutemme on erityistä. 

On minulla aiemminkin ollut sähköistä tunnelmaa ja hyvää seksiä miesten kanssa, mutta ei ikinä tällaista turvallista oloa ja toimivuutta. Nyt on sellainen olo, että olemme kotona toistemme luona. Haaveissa vauvat, kihlat ja vihkiminen, sekä yhteinen koti. Ne tuntuvat meille tarkoitetuilta. 

Mies oli aikaisemmin muuten suhteessa 5v, eikä halunnut edes kihloihin tuossa suhteessa. Ei kuulemma tuntunut siltä. Nyt kuulemma tuntuu, vaikka olemme olleet vasta 6kk yhdessä. Ehkä "sen oikean" löytymistä voi kuvata myös tiettynä pelottomuutena panostaa suhteeseen 100%. 

Tervetuloa meille, vauva... :)