Mitäköhän psykiatrit ja psykologit, terapeutit oikeasti

jalka poikki, niin sen vaivan perusteella ei varmasti luokitella ihmisiä että jalka poikki -> aika huono ihminen, nuhakuume -> ei kovin huono jne.



Mutta tekeekö terapeutit sit kuitenkin sellaista? Lievästi masentunut ja paranee reippaasti -> hyvä ihminen, pershäiriö -> tooooodella huono ihminen...

ajattelee asiakkaistaan?

Niin ei anna omien tunteiden vaikuttaa työhönsä. Normaalia on, että potilas tai asiakas herättää erilaisia tunteita ja ajatuksia, mutta osaava terapeutti käsittelee omat tunteensa ja ajatuksena esim. työnohjauksessa. Terapeutille heräävät tunteet yleensä kertovat jotain siitä, millaisia tunteita kyseinen potilas herättää muussakin ympäristössään ja ovat siten hyödyllinen osa terapiaa. En ajattelisi, että terapeutti ikinä arvostaisi asiakastaan joko hyväksi tai huonoksi ihmiseksi.

että terapeutti pystyy uskomaan potilaansa paranemisvoimaan ja pitämään potilaasta edes hiukkasen. Jos ensitapaamisella terapeutti inhoaa asiakasta, ei häntä ehkä kannata ottaa potilaaksi pitkään, vuosien terapiasuhteeseen. Ja potilas itse on usein niin toivoton oman tilanteensa suhteen, että terapeutin pitää pystyä uskomaan mahdollisuuksiin vaikeissakin tilanteissa.



Kuitenkin, ihmisiähän me vain ollaan. En usko, että kukaan alkaa psykologiksi, terapeutiksi tai psykiatriksi jos perusasenne on se, että esim. persoonallisuushäiriöiset ovat hirveitä ihmisiä, mutta yksittäisen ihmisen teot, sanat ja nonverbaalinen viestintä varmasti ajoittain puistattavat.

että terapeutti pystyy uskomaan potilaansa paranemisvoimaan ja pitämään potilaasta edes hiukkasen.

Kun potilas on niin kamalan vailla, ja terapeutilta vaadittaisiin yliluonnollista empatiavarastoa, että siitä riittäisi kaikille niille jotka päivän mittaan tulevat ovesta sisään. Että miten se yhtälö voi mitenkään toimia.

Joskus sitä tuntee olonsa terapiassakin aika yksinäiseksi, mutta ainakin säilyy se varmuus, ettei terapeutti hylkää.

Ole kiltti ja vaivaton, ettet vaan häiritse terapeutin mielenrauhaa eikä terapeutti hylkää. Voiko sellainen terapia oikeasti auttaa, ainakaan kovin syvällä oleviin ongelmiin? Enkä tarkoita että terapeutin tarvitsisi millään lailla tulla mukaan suruun tai masennukseen tai tuntea asiakkaan tunteita. Vaan sitä että olisi ihanaa jos terapeutista huokuisi se ehdoton hyväksyntä ja hyväntahtoisuus, mitä vaille lapsena jäi, viis siitä miten surkeiden tunteiden ja ongelmien kanssa terapeutin eteen astuisi. Mutta onko tuo toive täysin mahdoton toteuttaa, luulen että on.

luulen että Tommy Hellsten tarkoittaa tätä kun hän puhuu, että terapiassa ja muuallakin pitäisi olla ihminen tavattavissa.

mutta minusta tuntuu, että olet ehkä ymmärtänyt joitain asioita väärin.

Terapeutti ei tule koskaan korvaamaan sinulle äitiäsi eikä sitä, mitä vaille jäit. Itseasiassa hän tulee edustamaan kaikkea sitä traumaattista, minkä olet kokenut. Se toistuu terapiassa ja tulee siten mahdolliseksi käsitellä.



Terapeutti ei kuitenkaan tuomitse, ei suutu, ei hermostu, ei arvostele eikä käännä selkäänsä. Hän ottaa vastaan kaikki ne tunteet, jotka sinussa heräävät ja palauttaa ne takaisin muodossa tai toisessa.



Aikuinen, joka on lapsena jäänyt vaille rakkautta ei tule koskaan saamaan sellaista määrää rakkautta, että se parantaisi trauman, Se ei enää ole mahdollista, se juna meni jo. Siksi kokeillaan kiertotietä.



Tämä siis koskee analyyttisesti suuntautuneita terapioita, ja on mun tämänhetkinen käsitys jutun juonesta.

Oman terapian viitekehys on analyyttinen, joten terapeutti ei vastaa siihen tarvitsevuuteen mitenkään muuten kuin kuuntelemalla ja ymmärtämällä psyykkistä kipuani. Hän ei tunteellisesti tule mukaan omaan suruuni ja masennukseeni vaan pysyy hieman etäisenä. Joskus sitä tuntee olonsa terapiassakin aika yksinäiseksi, mutta ainakin säilyy se varmuus, ettei terapeutti hylkää.

Itse käyn terapiassa kuudetta vuotta. En todellakaan saa terapeutiltani sitä rakkautta, mitä vaille olen jäänyt. Hän kuitenkin on minulle läsnä, edustaa vakaata ja psyykeltään vakaata ihmistä. Sellaisia ei suuremmin lähipiirissäni ole. Olen valmiiksi ahdistunut ajatuksesta, kuinka yksin jään, kun tuettu terapiani vuoden kuluttua loppuu. Ystäviä (tasapainoisia sellaisia) en ympärilleni ole vielä onnistunut saamaan.