vauvan " itkettäminen"

korjaus, kuopus on pian 2kk. esikoinen pian 2v...

eräs psykologi (tai joku asiantuntija!) vieraili kerran perhekerhossmme, ja nosti aika kiinostavan -ja ainakin minuun uppoavan ajatuksen vauva/lapsen itkettämisestä...



...hänen ajatuksensa oli, että vauvan itkuun vanhemman pitäisi aina reagoida välittömästi. Jos itkuun, vauvan hätään, ei vastata, vauva kokee, että hänet on jätetty yksin hätänsä kanssa. Joakinen itku, hätä, on siis pienen avunhuuto vanhemmalle, ja siksi siihen tulisi reagoida välittömästi. Psykologin mielestä itkuun vastaamattomuus tai siinä viivyttely luo lapselle ajatuksen siitä, että asioista ja huolista on selviittävä itse. Heistä tulee niitä selviytyjiä ja lopulta jopa uhrautujia. Psykologo uskoi nimittäin tämän " itse-selviämisen-ajatuksen" pysyvän lapsen mielessä läpi elämän.



Tämän luennon jälkeen olen muuttanut omaa ajatteluani vauvan itkettämisestä. Nuorin lapsemme on tosin vasta puolivuotias, enkä ole joutunut asiaa suuremmin vielä pohtimaan, mutta tällä hetkellä uskon jaksavani vastata lapseni " hätähuutoon" ; vauva-aika on niin pian ohi menevä aika...



Näin ajattelen minä (tällä hetkellä), luen mielelläni muittenkin kommentteja!

Minä olen myös sitä mieltä että vauvan itkuun pitää vastata heti. Tottakai ainakin meidän vauva yleensä ensin kitisee aikansa ennenkuin kitinä muuttuu itkuksi ja yleensä menen ottamaan syliin vasta siinä vaiheessa jos kitinä muuttuu itkuksi. En siis joka inahdukseen vastaa! Olen nimittäin huomannut, että jo 5 kk vauva osaa kitinällä vaatia äitiä/isää paikalle viihdyttämään! Usein kitinä loppuu vähän ajan kuluttua jos paikalle ei mene. Jos taas ehtii muuttua itkuksi, enkä heti ehdi paikalle on itku jo n minuutin päästä aivan lohdutonta ja tuntuu että vauvalta loppuu happi!



Meillä on ollut mieheni kanssa monia aika kiivaitakin keskusteluja juuri tästä aiheesat, saako vauvaa itkettää vai ei. Olen hänelle yrittänyt selittää juuri tuota, että vauva kokee itsensä hyljätyksi jos ei hänen tarpeisiin vastata. Ja myös sitä olen yrittänyt selittää ettei pieni vauva itke huvikseen, vaan se on ainut tapa kertoa vanhemmille että joku on huonosti. Mieheni on siis sitä mieltä ettei se siitä rikki mene vaikka vähän huutaisikin. Onko muilla ollut samanlaista ongelmaa, että on puolison kanssa ollut erimielisyyksiä vauvan itkusta ja siihen vastaamisesta?

En ole juuri poikaa itkettänyt jos vaan olen pystynyt tekemään asialle jotain. Ainahan ei voi.. on joutunut itkeä vaunuissa kun en suostu ottamaan kesken matkan syliin, kun olen ollut vessassa jne. Sängyssä en varsinaisesti anna itkeä koska meidän jätkällä menee hermot todella nopeasti ja oikeaan itkuun on syytä reagoida a.s.a.p. Sellaiseen uniyninään, joka joskus voi olla jopa itkustelun kaltaista en reagoi, vaan kuuntelen ovelta mihin suuntaan on menossa - nouseeko kierrokset vai nukahtaako itse.



Etukäteenhän ei voi tietää millainen persoona uusi vauva on, mutta eihän siinä mitään vikaa ole että kuuntelee hetken ennenkuin ryntää paikalle. Vauvan eri itkujen ja jutteluiden merkityksen opettelu ja oppiminen on kaikilla vanhemmilla edesssä jokaisen lapsen kohdalla



eipä tainnut olla tästä paljon apua. Meillä ei poikaa itketetä koska tämä yksilö hermostuu siitä vaan kahta kauheammin. Meillä pään silittäminen, pepun taputtaminen, tutin laittaminen tehoaa lievissä tilanteissa, syli (ja viimeistään tissi) pahemmissa.



t. Fiikus

Juu, olen kanssa sitä mieltä, että jos vauva alkaa lohduttomasti itkemään, niin lohdutetaan. Luin yhdestä unioppaasta, että kun itku lakkaa, pitäisi lohduttelu lopettaa, lähteä pois ja palata taas jos itku alkaa, mutta tällöinkään ei heti. On kuulema myös lapsia, jotka aina itkevät itsensä uneen.

Mutta tosiaan, meidän poika usein kitisee itkee vähän unen lävitse ja jatkaa unta saman tien, ilman lohduttelua.

Olen myös kuullut tuon näkökannan, että heti lohduttamaan jne. Kai sitä on jotenkin kultainen keskitie itse löydettävä :)



Toinen kysymys olisi, että mikä teistä on itkettämistä?

Jos vauva itkee ja hyssytellään ilman että nostetaan ylös vaunuista, kosketellaan muuten ja puhutaan/lauletaan, onko se silti itkettämistä, koska ei nosteta syliin? Entä pelkkä vaunujen heiluttelu tai pelkkä laulu/puhuttelu?

Vai onko itkettäminen täysin omilleen jättämistä sänkyyn/vaunuihin?

...miten teidän vauvat on tottuneet omaan sänkyyn ilman " itkettämistä" ?

-aina lohdutetaan sylissä kunnes itku lakkaa, laitetaan sänkyyn ja nostetaan taas kun itku alkaa??? saa nähdä millon uskallan ton totuttelemisen aloittaa...

kun en ole päässyt heti luokse. Meillä on kaksivuotias sisarus, joten välillä tulee tilanteita, että pitäisi haljeta kahteen suuntaan ja joskus vauva on joutunut odottamaan. Se on selvää, ettei vauvaa pidä turhaan itkettää, mutta toisaalta ei vanhempia saa liikaa syyllistää siitä, jos ei heti pysty rauhoittamaan lasta. Eihän se hyssyttely aina edes auta, ei vaikka tekisit mitä. Hiukan siis ärsyttää tuollaiset psykologien kommentit, miten lapselle jää pysyvät traumat siitä, jos hän ei heti saa rauhoitusta hätähuutoonsa. Tuskin meidänkään ikäpolven vanhemmat ovat niin säntillisesti osanneet lapsia hoitaa, ettei koskaan vauvana olisi itketty pitkääkin tovia, mutta silti valtaosin ollaan ihan tasapainoisia aikuisia. :)



Varsinaiseen kysymykseesi vastaisin, että itse en esim. nukutustilanteessa reagoi yninöihin. Sitten kun lapsi alkaa itkeä ja hermostua niin, että ei osaa itse rauhoittua, menen hyssyttelemään. Kokeilemisen kautta oppii tuntemaan, milloin rauhoittelua tarvitaan. Pientä vauvaa hyssyttelen kyllä joka itkuun (jollei lopu heti itsestään), mutta sitten vanhemman vauvan kohdalla voi kuulostella pitempään, rauhoittuuko lapsi itsestään.

että myös kokemuksen kautta oppii tunnistamaan vauvan itkusta, milloin riittää, kun keinuttelee vaunuissa, hytkyttää pepusta tms. eikä tarvitse ottaa vauvaa syliin ja milloin taas itku alkaa olla niin rauhatonta, että vauva tarvitsee syliä rauhoittuakseen. Pitkään en anna vauvan itkeä kopassa, koska se tuntuisi minusta liialliselta " itkettämiseltä" . Mikä sitten on " pitkään" itkemistä, sitä en osaa tässä sanallisesti määritellä; tuntuma tulee siitä tilanteesta.

Minulla ensimmäinen ja joka narahdukseen en ryntää vastaamaan, mutta huudatusta en myöskään käytä. Poika on sellainen että ei ollenkaan esim nukahda itkuun, olen koettanut sitäkin tässä 4kk aikana ja se ei toimi ollenkaan. Joskus toki on pakko odotuttaa hetki että pääsee vessaan/suihkuun jne, mutta silloinkin voi vastata itkuun vaikka ei syliin pääse ottamaan. Kyllä se itku vauvalla on tapa ilmaista että on tarvitsee apua eikä silloin tule jättää sänkyyn itkemään.

mutta ei myöskään juosta samantien hyssyttelemään, vaan kuunnellaan ensin, mitä vauvalla on asiaa. Esikoisen (3v) kanssa aikoinaan tuo kuunteleminen oli helppoa, jotenkin hän oli todella " helppolukuinen" vauva. Hän esimerkiksi tietyssä kehitysvaiheessa todellakin halusi huutaa itsensä uneen. Tuo huuto ei siis ollut mitään lohdutonta tai hysteeristä katkeamatonta itkua vaan semmoista itkuhuutelua, mikä pikkuhiljaa vaimeni kaikenlaiseksi ärinäksi ja murinaksi, kunnes uni tuli. Hirvittävä karjuminen ja kirkuminen alkoi yleensä siinä vaiheessa, jos yritti mennä toista rauhottelemaan. Hän on ollut alusta asti siis kovin " itsenäinen" lapsi.



Toisen lapsen (5,5kk) kanssa on ollut vähän enemmän opettelemista ja tietysti johtuen tuosta toisen lapsen asemasta, on hän joutunut joitakin kertoja itkemään itsekseen myös silloin, kun lohduttelu olisi ollut paikallaan. Aina ei vain pysty repeämään kahteen paikkaan yhtäaikaa. Tämä toinen lapsemme myös haluaa selvästi nukahtaa omassa rauhassa, jostain syystä en kuitenkaan mitään ilmeisesti esikoisesta oppinut, kun ensimmäiset 4 kk pyrin vähän turhankin pikaisesti " vaientamaan" vauvan itkun. Nyt vasta olen huomannut, että nukahtaminen tapahtuu paljon nopeammin ja vähemmin itkuin, kun annan lapsen hakea itsekseen rauhassa unta. Eli hän saa kyllä tiettyyn pisteeseen saakka " itkeskellä" itsekseen, mutta jos huutelut voimistuvat tai muuttuvat taas kovemmaksi itkuksi,niin kyllä riennän paikalle.



Mielestäni vauvan itkuun tulee suhtautua niin, että alkuun se on lapsen ainoa tapa kommunikoida ja ilmaista itseään ääneen. Paniikkiin siitä ei pidä mennä eikä pyrkiä vaientamaan lasta heti ensimmäiseen inahdukseen vaan opetella kuuntelemaan, mitä vauva viestii. En usko, että minuutin tai parin pysähtymisestä kuuntelemaan lasta olisi mitään haittaa, sanokoot psykologit ihan mitä lystäävät. Ajan kanssa sitä sitten oppii tuntemaan vauvansa viestejä ja osaa vastata niihin oikein.



Meillä siis vauva saa unille käydessään huudella itsekseenkin silloin, kun kyse on tosiaan huutelusta (=itkua - tauko - itkua - tauko - itkahtelua - pidempi tauko - yninää -> unta). Tauotonta itkua en kyllä kuuntele, vaan jos tuommonen edellä mainittu unihuutelukin muuttuu äänekkäämmäksi tai kiihtyvämmäksi, niin tottakai silloin on muusta kuin nukahtamisesta kyse. Myös vauvan ollessa hereillä, reagoin itkuun nopeasti, koska silloin yleensä tarvitaan ravintoa/kuiva vaippa/viihdytystä/maiseman vaihdosta tms. Tämä reagoiminen voi tilanteesta riippuen olla juttelua, syliin nosto tai sitten heti toimimista. Mutta koska meillä on myös tuo esikoisemme, niin päivisin voi olla tilanteita, että vauva saa kätistä ja kitistä tai huutaa nälkää tai märkää vaippaa tai tylsistymistään hetken aikaa, kun olen varattuna esikoiselle.



Tiivistettynä, itkua on monenlaista, tärkeintä mielestäni on opetella kuuntelemaan ja ymmärtämään vauvan itkuja ja toimia sen mukaisesti.

kysyit miten vauva on tottunut sänkyynsä ilman itketystä.

Meillä 2lasta :2v ja 5kk. Kummatkin on vauva-aikana aina imettäessä nukahtaneet kesken imetyksen ja siitä ne on nostettu unisena pinnasänkyyn nukkumaan. Ja kun myöhemmin ovat heränneet pinnasängystä, niin paikka on tullut tutuksi sillai.



Ja jos on itkenyt sänkyynlaitto tilanteessa niin on imetetty lisää " taju kankaalle" . Eli koskaan ei ole jätetty sänkyynsä itkemään. Joskus vauva on havahtunut sängyssä mutta kun näkee tutut pinnasängyn reunat, on jokellellut hetken ja nukahtanut itsekseen, jos on nukkumisaika. Ja jos jokellus on muuttunut itkuksi, imetän ja nosta nukahtaneen vauvan sänkyyn.



Esikoiselta lopetettiin yösyötöt 6kuisena ja silloin pidin sitä sylissä imetysasennossa tiukasti, kunnes nukahti (jos keskellä yötä heräsi) ja se toimi nukutuskeinoksi. Ja illalla yöunille + päiväunille nukutettiin imettämällä.



En ole itkettänyt koskaan nukutustilanteissa, alle1vuotiaana. Mutta hereillä ollessa ovat toki joutuneet odottaneet vuoriaan.

Mun esikoinen on vasta 2 kk, mutta olen ajatellut näin. Lasta ei jätetä yksin itkemään ja joka itkuun on syytä reagoida. Reagointitapa sitten vaihtelee. Vauva saattaa päästä lyhyen 5 sekkunnin itkun vaikka kun puoliunessa tutti tipahtaa suusta tai siirtyy univaiheesta toiseen. Oman vauvani kohdalla olisi silloin virhe nostaa lasta syliin tai edes puhua. Vauva vain havahtuisi ja saattaisi alkaa tosissaan itkemään.



Nälkäitkun tunnistan ainakin ja silloin on syytä ryhtyä toimiin samantien. Vauva myös yleensä päästää pienen itkun heti kun suu irtoaa rinnasta. Silloin pitää puklauttaa välittömästi tai muuten on puklut sylissä. Jos pientä itkua ei tule, niin yleensä ei tule pukluakaan.



Mä teen samalla tavalla kuin joku tuossa aiemmin. Vauva menee omaan sänkyynsä puoliunessa aina rinnalta. Jos sitten sängyssä tulee yöllä pieni itku, niin se tokenee usein ihan sillä, että lasken käteni hänen rinnalleen tai sanon hiljaa jonkun sanan. Myös ihan shh-ääni toimii. Jos on täysin nukkuva, niin yleensä herää aika nopsasti siellä omassa sängyssään ja sitten tulee kova itku, kun ei tiedä missä on.



Mä luulen, että meidän esikoinen on melko helppo vauva ja eri itkuihin oppii reagoimaan eri lailla.



Vauvalle tulee melkein joka päivä itkuraivarit ja siihen ei auta kuin aika ja kova hyssyttely sylissä. Se lienee vatsakipristelyä.



Väsymysitku meillä helpottuu sillä kun laittaa vauvan sylistään sänkyyn, vaunuihin tai vaikka lattialle huovan päälle. Saa nukahtaa rauhassa.



Pukemisraivarit yleensä lhelpotttuvat sillä kun vaunut lähtevät liikkeelle tai turvakaukaloa aletaan viemään autoon. Jos siinä kesken pukemisen alkaa kovasti hyssyttelemään, niin raivari kestää vaan pidempään. Mä yritänkin tehdä sen niin, että pukeminen sujuu mahdollisimman vikkelästi ja heti kun lapsi on valmis, niin olen itsekin valmis.



Mun mielestä se, että vauvan itkuun on reagoitava välittömästi kaikissa tilanteissa on hiukan vanhempia painostava. Monilapsisessa perheessä se ei ole aina mahdollista ja ihan yhdenkin lapsen kanssa tulee niitä tilanteita, että pitää tehdä yksi asia ensin loppuun ja sitten vasta auttaa lasta. Vessasta ei kannata hyökätä housut kintuissa joka itkuun. Jos vaihtoehtona on se, että ruoka kiehuu yli tai lapsi itkee 30 sekuntia pidempään, niin minä kyllä kannatan ruoan pelastamista.

Oon kokeillut tota kanssa, että imetykseltä sänkyyn, mutta poika herää 10-30min päästä aina uudestaan... siis ei nuku ikinä pidempiä aikavälejä, myös vaunuja täytyy käydä melken aina heijaamassa 10-30min välein nukahtamisesta. Ainoat pitkät unet " nukkuu" jos on suu tississä kiinni tai poika kantoliinassa tai liikkuvissa vaunuissa. Ehkäpä tä on vaan totuttelu kysymys?

Kuvittelen sen vaan tosi raskaana, että aina 10-30min välein pitäisi lohdutella uneen tissillä tai muulla konstilla. Miten usein oot joutunut imettämään takaisin uneen? Siis miten pitkiä unia sun lapset on pitäneet tolla menetelmällä?

eli jatketaanpa.



heti ekaksi selvennys että minulla vain yksi lapsi (nyt 9kk), joka saa luonnollisestikin ihan eri tason palvelua kun toinen tai kolmas saisi...



Minä olen muuten aika herkkä nostamaan syliin rauhoittumaan mutta vaunuista en kyllä kovin äkkiä nostele. Ihan pienenä kun oli kesävauva oli mahdollista nostaa syliin rauhoittumaan kun veti ihan hepulit vaunuissa, mutta olen kyllä kävellyt toista kilometriä kotiin kiljuva vauva vaunuissa. Vähän isompana (3kk- ) en ole kertaakaan nostanut vaunuista syliin vaikka olisikin hermostunut - yritän taputtaa, silittää, laittaa tuttia jne. ja kävellä vaan mahdollisimman rivakasti että nukahtaisi. Varttitunti on mennyt useamman kerran ennenkuin on sammunut - meillä oli tuossa syksyllä kausi jolloin heräsi liian aikaisin ja eikä oikein suostunut nukahtamaan uudestaan. Sama juttu autossa, turvakaukalosta ei nosteta syliin kesken matkan (taukopaikka tosin saattaa tulla suunniteltua aikaisemmin, mutta ollaan kyllä annettu huutaa kaukalossa kunnes nukahtaa. Pisin huutojakso taisi olla 45minsaa. Olin kyllä koko ajan vieressä ja hyssyttelin eli ei yksin huutanut.



Omaan sänkyyn poika opetettiin nukahtamaan viemällä sinne hereillä mutta selvästi väsyneenä. Jos alkoi itkemään, otettiin syliin ja kun rauhoittu niin takaisin sänkyyn. Tätä sitten jatkettiin kunnes jäi sänkyyn. Muistelisin että poika olisi ollut jotain 3kk kun kävi itsekseen nukahtamaan omaan sänkyyn. Tästä huolimatta että on nukahtanut jo pitkään omaan sänkyyn, otetaan jossain välissä yötä viereen. Aluksi syömään tissille ja sai jäädä siihen kun nukahdetiin molemmat. Vieläkin nostan yöllä viereen kun en enää jaksa käydä tunnin välein seisomassa sängyn vieressä. Meillä kun yöt ovat menneet todella rikkoinaisiksi viime aikoina.



Mutta siis, minä ymmärrän itkettämisen niin että jätetään yksin. Kyllähän tuo lapsi joskus itkee sylissäkin eikä sille vaan mitään voi



Hyvin todennäköisesti olen opettanut lapsen liian hyvälle ;-) mutta se taitaa olla aika monen esikoisen kohtalo. Ja itse asiassa perhepedissä kaikki nukumme paremmin, mutta mies varsinkin on sitä mieltä että pitää osata nukahtaa itse omaan sänkyyn.



t. Fiikus

Minä olen käyttänyt äidin vaistoa. Kun itku muuttuu rintaa raapaisevalta olen mennyt hänen luokseen ja joskus menen jos hän kauan inisee. Kun minusta tuntuu että minua tarvitaan niin menen.

Joskus hän on saanut itkeä vähän aikaan mutta tärkeimpänä olen pitänyt että aina kun menen hänen luokseen, kun hän itkee, pyrin olla rauhallinen, jotta hän huomaisi että ei ole hätää, koska äitikin on niin rauhallinen. Meillä se on tepsinyt, hän rauhottuu ja nukahtaa kun on saanut tuntea että olen läsnä jos tarvitaan.

Meillä vastataan heti itkuun. Olen ihan samaa mieltä hiiriemon kanssa siitä, että vauvaa ei saisi itkettää vaan itkuun pitää vastata. Jostain lehdestä luin myös tutkimuksesta joka osoitti, että vauvat jotka joutuvat paljon itkeä, ennen kuin tullaan lohduttamaan itkevät enemmän ja pidempään kuin vauvat joiden itkuun vastataan välittömästi. Meidän kahdesta lapsesta kummankaan ei ole juuri tarvinnut itkeä, koska vastaamme tyytymättömyyteen jo ennen kuin muuttuu itkuksi. Ovat molemmat tyytyväisiä ja nukkuvat hyvin. Nukkumiseen vaikuttaa myös varmasti se, että vauva nukkuu vieressäni ja esikoinen saa aina tulla viereen kun haluaa. Itkuhälyyttimestä kuulen jos vauva herää ja usein nukahtaa itsekseen ilman itkua. Jos on hereillä pidempään niin käyn hetken silittelemässä tai imettämässä ettei turhaan virkoa liikaa. Tämä systeemi on meillä toiminut hyvin molempien kanssa. Kyllä ne sitten oppii nukahtamaan itsekseen kun se aika tulee. Aika menee muutenkin niin nopeaa, ettei meinaa perässä pysyä.



/monic

Ensinnäkin sanoit että vauvasi on vasta 2kk. Ehkäpä vauvalla ei ole vielä kykyä tai tarvetta pidemmille unille. Meidän lapset on vasta 3kuisina ottaneet kunnollisen unirytmin, eli että nukkuvat selkeät päiväunet ja yöunet. Sitä ennen on päiväaikaan valvoneet ja nukkuneet aivan miten sattuu. Eli nukahtaneet pikkupätkiksi tai pidemmiksi, ilman mitään selkeään rytmiä tai selkeää unen kestoaikaa. Ja pikkuisia päiväunia on ollut todella monia päivän mittaan. Yöaikaan ovat (hiljaisuudesta johtuen kenties) osanneet nukahtaa aina heti uudelleen kun on imetetty. Ja päivä aikaan en ole edes yrittänyt saada lasta uneen uudelleen jos se on herännyt 10min tirsojen jälkeen. Vaan olen antanut valvoa niin kauan, kunnes lapsi on nälkäinen (eli noin 2t edellisestä imetyksen lopettamisesta). Ja sitten seuraavan imetyksen jälkeen on luultavasti nukahtanut pidemmäksi aikaa (max2t).



Mutta siis vasta 3kuisena meidän lapsilla löytyi selvä päiväunirytmi. Eli olen pitänyt kirjaa siitä milloin imetän ja milloin nukahtaa. Ja hetken kuluttua huomasin että lapsi noudattaa puolen tunnin tarkkuudella samaa, omaa päiväunirytmiään. Eli en ole yrittänyt pakottaa lasta nukkumaan mihinkään tiettyyn päiväuniaikaan, vaan se kelloaika on muodostunut vauvan oman tarpeen mukaan.



Kysyit miten usein olen joutunut imettämään vauvan takaisin uneen.

Siinäpä se on: en ole joutunut. Vaan vauva herää öisin 2t (alkuyöstä3t) välein nälkänsä takia syömään ja nukahtaa sitten 10-20min imemisen jälkeen syliin ja nostan sen heti sänkyyn.

Ja päivällä nukkuu yhdet lyhyet päikkärit (30-40min) aamupäivällä, yhdet pidemmät päikkärit (2t) puolenpäivän jälkeen samaan aikaan 2vuotiaan kanssa. Jos jostain syystä ei meinaakaan jatkaa noita pidempiä päiväunia yli 1t, niin imetän heti kun alkaa ähistä sillai että pian herää. Ja niinpä hän yleensä nukahtaa 10min imemisen jälkeen vielä tunniksi. Jos ei nukahda, niin en ota stressiä, vaan annan sen valvoa. Se nukkuu sitten yöllä pidempään tms. Kyllä se lapsi ottaa unet takaisin jossain vaiheessa. Ja se unentarvekin vaihtelee kasvun myötä.



Jos öiseen aikaan vauva ei meinaa nukahtaa, niin laitan sen pinnikseen hetkeksi makaamaan, ja itse nukun, kunnes vauva alkaa itkeä. Ja sitten nostan sen taas imetettäväksi. Yleensä tämä keino on aina tepsinyt ja vauva on nukahtanut heti rinnalla. Ja joskus vauva nukahtaa pinnikseen itsestään aikansa valvottua, ilman imetystä.



Ja meidän esikoisella oli suurin piirtein saman tyyppinen unirytmi ja nukahtamistapa vauvana. Eli tästä voitkin päätellä että meillä nukutaan yöunien lisäksi päiväunet aina sisällä, lapsen omassa sängyssä (tai pikkuvauvaiässä alle 3kuisena usein sitterissä kun niitä unia oli koko ajan, joka imetyksen välissä). Paljon helpompaa minusta näin. Toivottavasti sait selvennystä kysymykseesi.