Toimiiko sellainen kämppisliitto?

ei varaa muuttaa omaan?



toimiihan se jos kumpikin tietää missä mennään, eikä toinen vedätä toista. Anna luulla jotain mitä ei ole, eikä tule.

En tiedä selviytyisinkö vauvan ja pienten lasten kanssa yksin. Vaikka mies tietysti osallistuisi lastensa elämään.

Voi myös päättää sietää huonoa7epämukavaa tilannetta/suhdetta. Niitä huonoja aikoja kun väistämättä tulee jokaiseen liittoon. Yleensäkään ei pitäisi erota pikkulapsiaikana, sitä mieltä minä olen. Ellei ole kuvioissa väkivaltaa tms.

Vierailija:

Voi myös päättää sietää huonoa7epämukavaa tilannetta/suhdetta. Niitä huonoja aikoja kun väistämättä tulee jokaiseen liittoon. Yleensäkään ei pitäisi erota pikkulapsiaikana, sitä mieltä minä olen. Ellei ole kuvioissa väkivaltaa tms.

Koska nykyinen tilanne stressaa jatkuvasti ja heijastuu näin ollen koko perheeseen, lapset tietysti kärsivät eniten :(.

Vituttaa rankasti elämä.

Meillä on kolme ihanaa lasta. Kiva koti. Mies käy töissä ja minä viimeistelen opintojani. Parisuhde on perseestä ja näillä ollaan menty jo pitkään. Noi hyvät kaudet olen nyt ymmärtänyt sellaisiksi " biologisiksi pakkomielteiksi" . Tavallaan sitä tuudittautuu, että nyt on hyvä ja nyt menee hyvin nyt voi jatkaa unelmansa rakentamista -> lapsi saa tulla.



Omat vanhempani ovat eläneet kämppisavioliittoa jo yli 35 vuotta. Ja lapsena hartain toiveeni oli, että ne tajuaisivat erota. Itse en aio määrääni enempää virua tässä yhteydettömyydessä. Kyllä ne lapsetkin vaistoavat sen kuinka toisen naama vituttaa yli kaiken ja katkeruus tekee tuloaan.



Tammikuussa sanoin, että tulen lähtemään. Ei vastaansanomista. Avioeropaperit pyysin prinnttaamaan, mutta mies sanoi, että saan ite hoitaa paperit. Ei elettäkään, että olisi toista mieltä mutta ei myöskään elettä, että ero saataisiin vireille. Ei keskustelua, ei mitään.



Marraskuussa lupasi vielä, että suhdetta aletaan työstämään. Joulukuussa ilmoitti, että täytyy ajatella nyt vaan itseään. Niinhän se parisuhde menee - eikö?



Aikanaan kannattaa lähteä, mutta te löydätte sen oikean ajankohdan. Sopikaa säännöt.

Minäkin kärsin lapsena vanhempien rakkaudettomasta liitosta, ja aina olen sanonut, etten samanlaista taakkaa omille lapsilleni halua :(.

lapset 6,4 ja 1.



Muistan kun nuorena olen heittänyt joitain lausahduksia ja yksi oli: " tiedän, että tulen elämään enemmän järki- kuin rakkausavioliitossa" . Mistäs sitä silloinkin tuollaisen aavisti...



Oma elämänpiiri on kutistunut niin pieneen, että ei oikein ole edes ketään jolle voisin tilanteesta puhua. Ja kun miehen kanssa ei ainakaan voi, niin tämä on tosi masentava ja lamaava tilanne. Ainoa mistä puhumme on se kumpi vie lapset ja mitä kaupasta pitää ostaa. Ei jaksa! Kun muutenkin tuntuu, että koko parisuhteen kannattelu on ollut koko ajan omalla vastuulla. Mies möllöttäis vaikka kepin nokassa kunhan pillua saa määräajoin.

Vierailija:

Ainoa mistä puhumme on se kumpi vie lapset ja mitä kaupasta pitää ostaa. Ei jaksa! Kun muutenkin tuntuu, että koko parisuhteen kannattelu on ollut koko ajan omalla vastuulla. Mies möllöttäis vaikka kepin nokassa kunhan pillua saa määräajoin.

Ainakaan multa, heh.

Aiotko jatkaa liittoanne kuitenkin vielä?

Kun tuntuu, että sais edes keskusteluyhteyden siinä kohdassa kun yhdessä täytettäisiin eropaperit. Onhan siinä harkita-aika. Jos sinä aikana ei ala homma skulaan niin sitten pääsis lähtemään.



Itsee kun ei kiinnosta taas seksipuoli yhtään! Eli kun mies tarvii seksiä ja minä keskustelua ja vaan toinen saa mitä tarvitsee, niin on aika raiskattu olo. Uskotko?



Mä haluaisin rinnalleni miehen joka on vahva, jolla on mielipiteitä joka on tukena ja tunnistaa mun heikot hetkeni. Olin viime syksynä jo ihan oikeasti masentunut, mutta mies ei yhtään tajua mitä se on. Jos pitää ajatella kerran vaan itseään, niin ajatelkoon omassa osoitteessaan.



Tosin minä se olen joka lasten kanssa joudun lähtemään, kun ei minun (tulevilla) tuloilla tällaista kämppää makseta! Ja kun tältä alueelta en halua pois, niin vaihtoehdot on tosi vähissä!



Mutta näin en jatka. Aina olen ajatellut omista vanhemmistani, jotka kynsin hampain pitävät edelleen kulisseista kiinni, etä kyllä hekin olisivat onnen ansainneet. Sitä toivoisin itselleni ja miehellenikin, jos ei yhdessä niin sitten tahoillaan. Minä en pysty rakastamaan näin.

ja elämäntilanteessa kuin minäkin. Ikävää!

Mulla on 4 lasta, joista jo kaksi koululaista. Kämppää aloin soitella meille eilen. Sekin tuntuu niin pirkaleen vaikealta kun lapset joutuu vaihtamaan koulua...

Voimia ap:lle ja kaikille muille vastaavassa tilanteessa eläville!

Itse olen nyt puolenvuoden ajan ollut todella kypsä mun mieheen. Hyvä mies, ei siinä mitään ja välitänkin hänestä, mutta kemia on meidän väliltä ihan hukassa.



Pariin kuukauteen ei ole ollut seksiäkään. En halua edes, ja tuntuu että ei halua mieskään. Molemmat oltiin ennen seksuaalisesti aktiivisia, ei enää. Mä en tiedä käykö mies vieraissa, eikä mua edes kiinnosta vaikka kävis. Tiedän että meidän suhteessa olis kovasti nyt parantamisen varaa, mutta mä olen tullut jo siihen pisteeseen että ei kiinnosta tippaakaan. Ero pyörii mielessä päivittäin, vielä en ole jaksanut tehdä sen eteen mitään.



Mies on oikeesti hyvä meille, on varakas ja meillä ei ole mitään isoja riitoja, mä en tiedä miten ollaan ajauduttu tähän pisteeseen. Vielä vuosi sitten mä elin hänen kanssaa ihan onnellisesti.

Joku suljettu rinki, jossa voidaan tukea toinen toisiamme ja purnata ja murehtia? Desperate wives?

Vierailija:

Itsee kun ei kiinnosta taas seksipuoli yhtään! Eli kun mies tarvii seksiä ja minä keskustelua ja vaan toinen saa mitä tarvitsee, niin on aika raiskattu olo. Uskotko?

Tosi hankalalta tilanteelta teilläkin kuulostaa :(. Ja tiedän, että kun on tarpeeksi masentunut, ei itsekään jaksa tehdä juuri mitään tilanteen ratkaisemisen (vaikka niiden eropapereiden printtaaminen) eteen :(.

ap

Hän vain inttää, ettei osaa aloittaa keskustelua. Eikä ole kyllä koskaan tarvinnutkaan. Mutta koska hän ei aloita, on oma aloitteellisuutenikin asiasta laimentunut vuosien mittaan.



Meillä ei ole printteri toiminnassa, niin mies printtaa yleensä kaikki tarvittavan töissä. Kyllä minä sen printtaan kunhan pääsen koululle. Ei vain oikein etene nämä opintoasiatkaan, kun on niin lamaantunut olo :( Ja ennen kuin paperit on plakkarissa, niin ei ole mitään saumoja lähteä tästä.

Vierailija:

ja elämäntilanteessa kuin minäkin. Ikävää!

Mulla on 4 lasta, joista jo kaksi koululaista. Kämppää aloin soitella meille eilen. Sekin tuntuu niin pirkaleen vaikealta kun lapset joutuu vaihtamaan koulua...

Voimia ap:lle ja kaikille muille vastaavassa tilanteessa eläville!

Vierailija:

Mies on oikeesti hyvä meille, on varakas ja meillä ei ole mitään isoja riitoja, mä en tiedä miten ollaan ajauduttu tähän pisteeseen. Vielä vuosi sitten mä elin hänen kanssaa ihan onnellisesti.

Meillä on kaksi lasta, 12-vuotias ja 6-vuotias. Yhdessä ollaan oltu n.14 vuotta. Pitkä suhde ja on näihin vuosiin mahtunut ylä- ja alamäkiä, mutta ikinä ei ole mennyt näin eikä tuntunut tältä.

ap