Olen miettinyt eroa

No 15 vuotta olemme yhdessä olleet. Pitkä matka siis kuljettu yhdessä.

ap

paitsi niin päin että itse huomaan suhtautuvani mieheen " vihamielisesti" (edelleen, ei väkivaltaisesti tai avoimen aggressiivisesti, mutta tietyllä perusnegatiivisella asenteella) vaikka en haluaisi.



Olen miettinyt terapiaa, mutta suhtaudun siihenkin perusnegatiivisesti (vaikka en haluaisi): ensinnäkin tuntuu ettei se auttaisi kuitenkaan, ja toiseksi mietin etten oikeasti varmaan edes saisi itsestäni irti yrittää tosissani... :( En esim. oikeasti halua tehdä enää enempää kompromisseja ja muuttaa elämääni enemmän miehen mukaiseksi. En halua enää ymmärtää sitä enemmän ja pistää omia tarpeitani vielä taaemmas kuin ne jo nyt ovat...

Mies on ihan hyvä isä. Käy töissä, ei ryyppää kohtuuttomasti eikä ole väkivaltainen. Paperilla siis hyvä mies. Meillä on aikoinaan ollut hyvä yhdessä mutta...nyt tuntuu että olemme vaan aivan älyttömän erilaisia eikä meillä ole mitään yhteistä intohimon kohdetta. Seksi on ruutinia (silloin kun sitä on). Meillä 5-vuotias lapsi ja yhdessä 10-vuotta.



Onko tässä siis kaikki? Olenko järjetön kun kuvittelen että suhde voisi olla näiden vuosien jälkeen tätä parempi? Olenko itsekäs jos lähden? Voiko tämä enää tästä muuttua?



Vai voiko suhde olla parempi? Toisen huomioon ottamista? Kunnioitusta? Intohimoa? Kertokaa te joilla näin?



Olen ehkä liian toivoton romantikko ja haluaisin uskoa että pitkäkin suhde voisi olla enemmän...

etten todellakaan halua erota vaan saada suhteen toimimaan.



Käytiin pitkä keskustelu joka puhdisti ilmaa tosi paljon, katsotaan alkaako muutosten tuulet puhaltamaan.

samalla tein listaa hyvistä ja huonoista puolista miehessäsi ja suhteessamme, eräs hyvä näkijä antoi vinkin.

Loppujen lopuksi huomasin, että lista kallistui niin miinukselle suhteemme jatkumisen puolelle että oli pakko tehdä ratkaisu.

Meillä kolme yhteistä lasta ja mies edelleen hyvä isä lapsilleen vaikka ollaan oltu jo yli vuosi erossa.

Lapset selvisivät hyvin erostamme ja vanhin sanoo että ihanaa kun äiti nauraa taas.

mulla loppunut tuo nauru myös, tai siis nauran ja hulluttelen lasten kanssa paljon, mutta en mieheni aikana..saman olen huomannut että lapsilla ja isällä hauskaa kun minä en paikalla mutta kun olemme perheenä, tilanne on jännittynyt, lapset varmasti huomaavat että äiti ja isä ei jaksa olla toistensa seurassa.

Minkä ikäisiä lapsesi olivat kun erositte?

Olen elänyt toivossa että johtuu vain elämätilanteesta (voisitko jaksaa odottaa että tilanne muuttuu kun lapset kasvaa vielä vähän?)



Samaten (kuten 2:lla) kun sanoin asian ääneen tajusin minäkin että haluan vain korjata tilannetta, en poistua siitä.



Onko mies ollut aina samanlainen jurppu? Meillä tuntuu että mies kohtelee minua kuin ilmaa. Se tässä harmittaa, että ei aina ole ollut niin. Koska muutos on tapahtunut toisinkin päin, jaksan uskoa että mies voi " niksahtaa" myös toiseen suuntaan ja parantaa tapansa.



Meillä ei puhuminen auta (tai siis minä puhun ja mies koittaa pysyä pystyssä siinä puhurissa), tuntojen kirjoittaminen mustaa valkoisella ei auta. Nyt on aika perheneuvontaan. Toivottavasti se auttaa.



Laske ap sinäkin + ja - tili, voihan tilanne olla vielä tasan tai niukalti +:lla.



Jos ei muuta niin vertaistukea täältä.

Itse erosin 17v jälkeen miehestäni, kolme lasta. Oli oikein hyvä isä lapsilleen ja huolehti kaikesta rahallisesti mutta muuta ei enää ollut.

Tapaili lapsia säännöllisesti eron jälkeen.

otin häneltä vähän elatusmaksuja kun osteli lapsille kaikki kalliimmat tavarat, lapset eivät kärsineet.

Nyt heillä jo lapsia ja tullut ongelmia kun tämä uusi ei halua sinne lapsenlapsia.

Itse olen ollut mieheni kanssa 14 v yhdessä ja tarinasi voisi olla minun kirjoittamani.