Miten lapset reagoivat kun äiti parkuu supistusten aikana?

Jos teiltä on noinkin pitkä matka sairaalaan (tai kaikkihan on suhteellista), niin tuli vaan mieleen, että onko sinulla uudelleensynnyttäjänä välttämättä aikaa tuollaiseen " yhteisreissuun " jos lapsi pitää viedä hoitoon? Eli itse ajattelin ensimmäisenä , että lähtisin sinuna taksilla ja miehesi voisi rauhassa vielä lapsenne hoitoon. Näin pääsisit tarvittaessa nopeasti sairaalaan, eikä lapsenne tarvitsisi nähdä äitiä kipeänä.



Varsinaisesti en osaa vastata kysymykseesi, miten lapset reagoivat, koska meillä lähtö tuli yöllä ja esikoinen nukkui.

Meillä esikoinen oli 2v. kun kuopus syntyi. Kärvistelin kotona tunnin (tytölle odotettiin hoitajaa kun kuuta nousevaa) supistelujen alettua, jona aikana supistelujen väli lyheni 10min -> 3min. En voinut mitenkään muuten tukahduttaa huutoani kuin tyynyn avulla. En voinut edes liikkua, sillä synnytys eteni niin nopeasti että poika olisi pian pyörähtänyt kotiin. Tyttömme oli hätää kärsimässä puolestani (sairasti vielä tuolloin luultavasti influenssaa). Hän juoksi huoneesta toiseen ja itki sanoen -äiti mitä, mitä. -ei hätää. Yritin siinä vakuutella ettei tässä todellakaan ole mitään hätää ja lauleskella lastenlauluja, mutta eihän tuosta laulamisestakaan mitään tullut kun sattui niin paljon. Päästyämme sairaalaan poika syntyi 1,5h

kyllä tyttömme vielä jonkin ajan jälkeenkin oli huolestunut olotilastani ja ero tilanteet olivat vaikeita, vaikka aikaisemmin tyttö oli reipas jäädessään " hoitoon" esim. lääkärissä käynnin ajaksi

mutta kaikille suosittelen rentoutuksen opettelua. Kun keskittyy hengittämiseen ja vaikka " ynisee" supistuksen aikana ja keskittyy rentouttamaan itsensä, niin kipu tuntuu paljon vähemmältä ja synnytyskin etenee paljon paremmin. Kun harjoittelee rentoutumaan, niin sitä vaipuu synnytyksen aikana jonkinlaiseen " transsiin" . Tottakai sattuu (sehän kuuluu asiaan), mutta itse olen saanut molemmista synnytyksistäni ihan miellyttävän kokemuksen kivusta huolimatta kun olen keskittynyt rentoutumaan. Huutaminen ja kirkuminen vievät voimiakin tosi paljon!



4-vuotiaalle äidin kipeänä näkeminen on kyllä aika traumaattinen kokemus. Ainakin itse muistan joitain tapahtumia siitä kun olin itse sen ikäinen. Kannattaisin myös, että mies veisi lapsen hoitoon ja itse menisit taksilla sairaalaan. Tai sitten että joku tulisi teille kotiin hoitajaksi, ja sinä itse olisit sen ajan vaikka makuuhuoneessa kunnes hoitaja tulee.

Oma 4 v järkyttyi jo siitä, kun näki kuvan, joka oli otettu juuri hänen syntymänsä jälkeen. Kuvassa näkyy kuivunutta verta omalla paidallani ja vähän muuallakin ja se oli trauman aihe. Nyt ei kuulemma itse halua ikinä lapsia.

Ja katsottiin sellainen lempeä synnytysvideo esikoisen kanssa ja kerroin että äiti voi olla sitten vähän kipeä mutta että se kuuluu asiaan jne. mitään paniikkihuutoa mulla ei ole ollut synnytyksissä, lähinnä sitä huohottelua ja aaaata tietysti sitten vähän volyymi lisääntyi varsinkin toisen synnytyksen lopussa kun vauhti oli niin hirmuinen. Yleensäkin sellainen matala ääntely helpottaa synnytyksessä, synnytyslaulukurssejakin järjestävät jossain. Käytännössä tämä on vaan vokaalejen käyttöä aaa, ooo, uu yms. että kasvot ja etenkin leuka pysyvät rentoina.



Meillä valitettavasti kotisynnytyshaaveet menivät mönkään kun kätilöni oli juuri työvuorossa kun kakkonen päätti putkahtaa maailmaan. Onneksi saimme hänet sitten sairaalassa kätilöksemme. Esikoinen tuli meitä sitten jo synnytyssaliin moikkaamaan, hän ei todellakaan kauhistellut verta tms. vaan oli vaan kiinnostunut vauvasta ja tulemaan äidin syliin kun oli äitiä ollut ikävä. Oli pienempi, vasta 2v 7kk mutta toisaalta ajattelisin että nyt kun hänkin on kohta 4v niin voisi tietysti pelätä eri asioita tämän ikäisenä mutta toisaalta hänelle voi myös selittää asioita paremmin.

Oma 3,5 vuotias tyttöni on ainakin sen verran herkkä, etten haluaisi hänen näkevän minua kipeänä. Usein, kun pikkuveli satuttaa itsensä, niin tyttö itkee ihan myötätunnosta.



Mielikuvaharjoittelu auttaa kestämään kipua. Itse en ole kummassakaan synnytyksessä itkenyt/huutanut. Paitsi toisessa ponnistushetkellä. Koen myös, niin kuin joku edellä jo kirjoitti, että se vaan vie energiaa. Ehkä itsestäni myös tuntuu, että jos itken, niin siitä vasta kipu yltyy. En oikein osaa selittää, mitä tarkoitan...



Olen vaan aina supistuksen tullessa ajatellut kaikkea muuta, kun kipua. Tavallaan sulkeutunut mielikuvitusmaailmaan, ja se auttaa ainakin itselläni:)

Siis jos olo ois kovin kipeä jo lähtiessä, niin tilaisin ehkä taksin (ei sielläkään kyllä kovin " mukavaa" toki ole tuskissaan huutaa).



Huutamisesta: Mä en tainnut ekassa synnytyksessä huutaa ollenkaan, mutta synnytys eteni aika maltillisesti ja kun olin kipeä, niin mulla oli jo ilokaasumaski naamalla. Maskin kanssa hengitys pysyi hallinnassa eikä pystynyt huutamaan. Tokassa synnytyksessä huusin jo vähän autossa ja sitten sairaalassa ennen ilokaasun saamista. Minusta huuto tuntui tosi luonnolliselta ja välttämättömältä. Kerran kätilö kyllä muistutti hengityksestä. Minusta huuto auttoi jokatapauksessa olemaan rennompana (varsinainen rentoutuminen on minusta synnytyskivussa ihan mahdotonta). Siis jos oisin yrittänyt olla hiljaa, niin oisin ollu varmasti paljon jännittyneempi. Minusta vaan tuntui, että kivun uskalsi ottaa rohkeammin vastaan, kun sai päästää ääntää kivun tullessa. Sorry nyt tää meni vähän aiheen vierestä jo, ei kaipikkulapsen tietenkään oo hyvä kuulla äidin kipuhuutoa, vaikka se äitiä helpottaisikin..

Lapsi voi reagoida äidin kipuun hyvinkin voimakkaasti ja olla hyvin huolissaan äidistä. Lapsi voi turhaan hätääntyä äidin takia, kun ei voi olla näkemättä, että äitiin sattuu. Ja kun ollaan vielä sairaalaan menossa, niin 4-vuotiaalle voi tulla asiasta jo vaikka minkälaisia mielleyhtymiä. Esim meidän 4-vuotias yhdistää sairaalan herkästi oman isovanhemman kuolemaan, vaikka hänelle onkin selitetty, että suurin osa kyllä paranee siellä sairaalassa.

Suurkiitokset teille kaikille vastauksistanne! Tuo taksilla yksin edeltä meneminen kuulostaa ihan järkevältä vaihtoehdolta. Huutaminen on varmaan hyvin yksilöllistä. Itse huusin kovaa autossa ekalla kerralla kun mentiin miehen kanssa kahdestaan synnytykseen. Huuto tuli luonnostaan ja vähän helpotti oloa. Sairaalassa en kehdannut huutaa, vaikka siellä kyllä sanottiin että huutaa saa.

Olin yli puolet keskimmäisen lapseni synnytyksestä kahdestaan 1v 11 kuisen esikoisen kanssa. Miehellä kesti tunnin tulla kotiin hakemaan minut enkä ymmärtänyt pyytää häntä lähtemään matkaan ajoissa... Tyttö oli ihmeissään ja itkeskeli kun käyttäydyin oudosti. Ei suostunut nukkumaan päikkäreitäkään kuin puolet normaalista vaan heräsi epäluuloisena itkemään. Homma kuitenkin unohtui nopeasti, ehkä johtui nuoresta iästäkin.



Kun kolmonen oli syntymässä, mulla oli kipeitä ennakoivia supistuksia monta viikkoa tosi tiheään ja niitä 3- ja 5-vuotiaani ihmettelivät, mutta lopulta käsittelivät asian niin että kysyivät isomahaiselta isoisältäänkin että supistaako?!



Ehkä autossa voisi laittaa radioon kovalle lastenmusiikkia niin huomio ei kiinnittyisi äitiin vaan musiikkiin...

vaikka en meteliä pitänytkään vaan hengittelin. Poika 1.5 v. hoksasi jo ekasta kipeästä supistuksesta että nyt ei ole kaikki hyvin vaikka silloin vain nojasin pinnasänkyyn ja oli hetken hiljaa. Ei päästäny mua suihkuun (vaikka aamuisin yleensäkin käyn normaalisti suihkussa) huusi äiti-äiti oven takana. Suihkun jälkeen supistukset olivatkin tosi kipeitä ja konttasin supsitusten aikana. Supsitusten välit oli pakko kantaa poikaa kun vain silloin oli huutamatta. Paras sitten olikin olla sohvalla poika kainalossa ja lastenohjelmat pyörimässä purren huulta kunnes hoitaja tuli ja päästiin lähtemään.



Kipeitä supistuksia mulla oli kyllä aikaisemminkin monta viikkoa niin että saatoin huokaista mutta ei noin kipeitä ja pitkiä.

Lähtisin taksilla edeltä ja isä saisi viedä lapsen hoitoon ja tulla sitten sairaalaan.



Samoin jos olisin kotona lapsen kanssa synnytyksen tullessa ja kotiin odotettaisiin hoitajaa, lähtisin tarvittaessa jo aiemmin. Isä saisi tulla perässä kunhan hoitaja saapuu paikalle.

Jos kerran hoitopaikkakin on sairaalan lähellä niin voihan vaikka joku tulla hakemaan lapsen sairaalalta niin ei tarvitse mitään lisälenkkiä tehdä jos kiire meinaa tulla!

Minusta kannattaisi ennemmin varautua " turhaan reissuun" eli kun alkaa tuntua että synnytys voisi olla aluillaan niin lähtisitte matkaan ennen kuin tuntuu olevan tosi kyseessä. Vanhempien luokse kylään odottelemaan josko pitää lähteä sairaalaan ja jos olikin väärä hälytys niin sitten takaisin kotiin! Miehen työvuorot voi tietysti vähän sotkea tätä kuviota, mutta silloin kun mies on vapaalla niin luulisi onnistuvan.

40 km on kuitenkin sen verran lyhyt matka ettei ole kauhea vahinko jos reissu onkin lopulta vain kahvilla käynti vanhempien luona!

, joten sikäli minä taas en ymmärrä, mikä siinä taksimatkassa niin älytöntä olisi? Ja korvaa myös sen kahvireissun, vaikkei lapsi sillä kerralla syntyisikään! ja mihin se lapsi siellä sairaalassa laitettaisiin? Tuskinpa siellä on henkilökuntaa joka ehtisi lasta kaitsea, ellei sitten isä odottele sivussa lapsen kanssa. Mutta yhtä lailla se voi olla lapselle pelottava kokemus. Eli mieluummin kotoa suoraan hoitoon mielestäni.

Vermeli:

Jos kerran hoitopaikkakin on sairaalan lähellä niin voihan vaikka joku tulla hakemaan lapsen sairaalalta niin ei tarvitse mitään lisälenkkiä tehdä jos kiire meinaa tulla! !

että mummo (tai kuka nyt hoitaja onkaan) tulisi sairaalalle odottamaan ja kun synnyttäjät kaartaa synnärin pihaan niin lapsi annetaan hänelle siinä " lennosta" !

Tuossa taksimatkassa mättää se etten haluaisi kärvistellä synnytystuskissani uppo-oudon ei-terveydenhuollon ammattilaisen seurassa 40 km matkaa!

lapsi on mukana autossa, kun vauva päättääkin syntyä?

Mihin laitat lapsen siksi aikaa?