Onko muita peinten lasten äitejä joilla masennusoireita?
Itselläni kolme peintä alle 5 vuotiasta lasta.
Pienin on 6 kk. Meillä öisin vauva valvottaa ja unet jäävät vähiin. Keskimmäinen todella vilkas ja vanhmmalla kova uhmaikä päällä. Itselleni opetettu pienestä pitäen että aina pitää olla paikat järjestykseesä ja ruokaajat ja kasvatus muutenkin tarkkaa. Yritän olla niin sanotusti super äiti. Nyt on ruvennut tuntumaan koko ajan vaan enemmän että olenko hyvä äiti lapsilleni ja onko kaikki ok ja onko väsymys ok ym.
Millaisia oireita esim. raskauden jälkeinen masennus tuo ja mitä se voi pitää sisällään. Kauhean vaikea myöntää ja puhua asiasta. Olen selittänyt miehelleni asiasta että luulen että olen masentunut ja uupunut ja hän ei ainakaan ota asiaa tarpeeksi vakavasti. Neuvolassakaan en ole ikinään tullut puhuneeksi asiasta ja jotenkin tuntuu vaikealta ottaa edes koko kyseistä asiaa puheeksi. Kuitenkin tulee olo että onko tämä vähän turhaa jos kuitenkin on vaan ohimenevää eli jotain muuta.
Antakaa rakkaat kanssa sisarret omia kokemuksia asiasta..Kiitos jo etukäteen kaikille vastanneille.
Kommentit (5)
Eli meillä on kohta vuoden vanha poika. Viime vuoden lopulla varasin itselleni lääkäriajan (yksit.lääkäriasema, yleislääkäri), kun kaikki läheiset olivat niin huolissaan minusta. Ja niinpä se lääkärikin diagnosoi minulla lievän masennuksen, johon syön nyt masennuslääkkeitä.
Oireina oli unettomuus (etenkin alkuyön - saatoin mennä klo22 sänkyyn ja vielä klo3 silmät suurina tuijotella kattoon, uni ei vain tullut!), väsymys ja itkuisuus. Etenkin tuo itkuisuus oli itsestäkin jo rasittavaa. Niin, ja vielä oli se, että en jaksanut tehdä oikein mitään eikä juuri mikään kiinnostanut. Iloa kyllä pojasta sentään koin. Ja onneksi menin sitten lopulta (hieman painostuksen alla tosin, mutta onneksi niin!) lääkäriin, koska se olisi voinut mennä paljon pahemmaksi!!!
Ensin sain lääkkeeksi Remeroneja, koska valitin kovasti tuota unensaanti vaikeutta. No, niitä söin kolmena iltana, mutta koska olin vielä seuraavat päivätkin " kuin nukkuneen rukous" , niin menin uudestaan lääkäriin. Siellä sanoin itse kuulleeni Citalopramista, ja lääkäri sitten kirjoitti minulle Cipralex-nimistä lääkettä. Niitä aloin siis syömään joulukuussa, eikä mitään sivuoireita tullut. Ja olo on nyt mitä loistavin!!! Olen jopa alkanut haaveilla toisesta lapsesta, mitä en voinut muutama kk sitten edes kuvitella, kun olin niin väsynyt. Toki lääkkeiden ohella auttaa mm. pojan kasvaminen ja kehittyminen (--> helpompi hoitaa eikä niin äidissä kiinni koko ajan :D) sekä ilmojen kirkastuminen. Olihan tuo syksy varmaan kaikkien mielest tosi synkkä, ja talvesta ei kai voida tänä vuonna edes puhua...
Kaikki oli siis minullakin syksyllä hyvin: ihana täydellinen pieni poika (ja vielä aurinkoinen, ei siis ikinä mitään koliikkia tms.), ihana täydellinen aviomies, ihanat täydelliset lemmikit ja oma koti ja kaikki... Ja mä oon aina ollut sellainen " yltiö-optimisti" , enkä olisi voinut kuvitella joskus sairastuvani masennukseen. Mutta niin vain pääsi salakavalasti käymään. Onneksi sain ajoissa lääkkeet, ja olo on taas " normaali" . =)
Neuvona minäkin sanon, että ota ihmeessä asia puheeksi esim. neuvolassa, tai varaa aika lääkärille. Ja mielellään jollekin asiantuntevalle, ihan vaikka psykiatrille, koska yleislääkäri ei välttämättä ole tuossa se paras vaihtoehto. Mutta ehdottomasti ota asia puheeksi, jotta saat apua! Se kannattaa, kun elämän saa sillä takaisin raiteilleen.
Jaksamista!!!!!!!!!
Itelläni oli varmasti lievä synnytyksen jälkeinen masennus esikoisen jälkeen, mutta sinnittelin yksin, vaikka esim. seisoin kerran avaimet kädessä eteisessä, ja olin jättämässä mieheni ja ihanan tyttäreni. olisin todella tarvinut apua, mutten valitettavasti mennyt lääkäriin. Ajan kanssa helpotti.
Kunnolla sairastuin kaksi vuotta sitten, kärsimme sekundäärisestä lapsettomuudesta, ja kaikki vaan kaatui päälle. Kävin työterveyslääkärillä, hän teki masennus testin, ja diagnosoi keskivaikean masennuksen. Sain lääkkeet, ja ohjeen huolehtia itsestäni. Lääke alkoi auttoi parissa viikossa.
Mene hyvä ystävä lääkäriin, vaikka sitten yksityiselle, jos et halua neuvolassa puhua (itselläni olisi varmasti aika korkea kynnys). Minulla jo se, että lääkäri kuunteli, otti vakavasti, lohdutti, auttoi jo paljon. En edes muista, mitä lääkäri sanoi, mutta olo oli helpottunut sieltä lähdettyäni.
Elämä oikeasti on ihanaa ja mukavaa, me naiset asetamme itsellemme ihan liian suuria paineita. Sotkua tulee, kun on pieniä lapsia. Tärkeintä on, että ollaan terveitä, on ruokaa ja katto pään päällä. Tämä on nyt tätä ja huomenna jotain muuta. Aika tekee tehtävänsä ja lapset kasvavat, sitten on taas eri huolet. Pidä itsestäsi huoli, ota omaa aikaa, vaikka väkisin. Käy kävelemässä luonnossa, ota tirsoja lasten kanssa, vaikka isompien katsoessa videoita pienten nukkuessa. Ja pyydä apua. Niin vaikeaa kuin se onkin. Koeta löytää elämän ilosi takaisin. Ja muista, sinä olet paras mahdollinen äiti omille lapsillesi. Sinua ei voi heidän elämässään kukaan korvata.
emma
Hei, olen vasta tulossa äidiksi mutta minulla on hieman kokemusta kysymästäsi asiasta. Kuten täällä jo vastattiinkin sinulle, masennus voi oireilla niin monin tavoin. Usein saattaa mennä jopa todella pitkä aika, ennen kuin tajuaa olevansa masentunut, sillä se sairaus tulee usein hiipuen.
Itse en ole sairastunut masennukseen (onneksi), koska siitä kokonaan toipuminen vie todella pitkän ajan ja tosiaan saattaa lamauttaa ihan täysin. Sen sijaan minulla psykiatri diagnosoi aikoinaan ahdistuneisuuden. Oireina olivat unettomuus, toisaalta jatkuva väsymys, haluttomuus tarttua toimeen, sisäänpäin kääntynyt mieli, itkukohtaukset ja toisaalta raivokohtaukset. Silti erona masennukseen oli se, että välillä olin ihan toimintakykyinen ja välillä taas makasin vain sängyssä. Silti oli sellainen " eteenpäin suuntaava" olo: mietin miten tästä jamasta voisin oikein nousta, mikä minua vaivaa, missä on vika. Vaikeasti masentunut ei enää mieti mitään tällaisia kysymyksiä.
Siksi sinunkin vaivasi kuulostaisi enemmän ahdistus-lievä masennus -tyyppiseltä oireilulta, eikä se elämäntilanteesi huomioon ottaen ole mitenkään ihmekään, monta pientä lasta vaativat todellakin paitsi fyysisesti myös henkisesti veronsa. Ja kun olet vielä ylisuorittaja ja " superäiti" , niin ei ole ihme että voimat loppuvat.
Siksi onkin tärkeää hakea nyt apua! Nimittäin ahdistusoireet voivat pitkittyessään kääntyä masennukseksi, ja siitä on selkeästi vaikeampi päästä eroon! " Oikea" masennus on ihan eri juttu kuin ahdistuneisuus ja " lievä" masennus, joista voi päästä yli paljon nopeammin ja helpommin. Itse kävin psykiatrin juttusilla 5-10 kertaa ja otin kuukauden sairasloman töistä, jonka aikana paranin. Siksi suosittelisin sinullekin alan ammattilaista, psykologia tai psykiatria, jotka osaavat tehdä oikean diagnoosin. Nimittäin terv.keskuslääkärit määräävät todella helposti mielialalääkkeitä, ilman että tekevät tarkemman diagnoosin. Joillekin niistä on apua, joillakin lääkkeet saattavat jopa pahentaa oloa tai tehdä olon kummalliseksi. Jos et pääse kunnalliselle psykologille niin satsaa sen verran itseesi että menet yksityiselle. Siinä ei ole mitään häpeämistä vaan se on sijoitus myös lapsiisi ja perheesi hyvinvointiin. Kun äiti voi hyvin, lapsetkin voivat hyvin.
Sinunkin olisi myös hyvä saada ihan käytännön lepoa arjestasi, tiedän että pienten lasten äitinä se ei ole helppoa, mutta jos esim. perheen rahat suinkin sallivat, kokeile esim. siivousapua. Verovähennyksen vuoksi se on loppujen lopuksi yllättävän edullista. Muista myös myottaa reilusti myös omaa aikaa, jolloin teet jotain yksin / ystävien kanssa, sekä aikaa vain sinulle ja miehellesi. Paranemisprosessin yhteydessä on tärkeää todellakin muistaa hemmotella itseään kaikin tavoin, sillä se tuo hyvän mielen ja vie eteenpäin. Siispä osta itsellesi vaikkapa uusi huulipuna / mene jumppaan / käy hierojalla tms. mikä saa sinun mielesi hyväksi! Ja luovu tosiaankin tuosta " superäitiyden" vaatimuksesta, sillähän ei ole loppupeleissä mitään merkitystä onko pölyt pyyhitty joka viikko, jos voit itse huonosti!
Tuli vähän pitkä sepustus, mutta ajattelin josko kokemukseni voisivat auttaa sinua, ja muitakin vastaavassa tilanteessa olevia. Jaksamista sinulle ja hae tosiaan reilusti apua, se ei ole mikään häpeä!
neuvolassa tai ihan missä vain. Vaikka järki sanoo, että mitään hävettävää siinä ei ole niin silti viimeiseen asti sinnittelee kun ei halua näyttää heikkouttaan ulkopuolisille.
Itsellä onneksi sivulauseessa neuvolassa mainitsin asiasta (kun muutenkin oli ollut rankka vuosi takana) ja itkuksihan se meni. Itsekin hämmästyin reaktiotani. Mutta ihana terveyden hoitaja sitten otti yhteyttä neuvolan perhetyöntekijään joka sitten soitti minulle. Oli aivan ihana että minulle soitettiin. Itse ajan varaaminen olisi ollut aivan liian iso kynnys. Nyt meillä käy perhetyöntekijä aina välillä. Ensin ahdisti, että joku vieras tulee kotiimme ja olisi ollut kiva, että huolia olisi saanut purkaa jossain muualla ja painaa sitten ovi kiinni niin että murheet jäävät sinne. Mutta nyt tuntuu ihanan helpolta että joku tulee tänne ja sitten kahvitellaan ja jutellaan asioista kiireettömästi. Kelloa ei tuijotetaan ja pari tuntia menee helposti. Olo on ihanasti aina helpottanut.
Luulen että teillekin tuollainen perhetyöntekijä voisi olla paikallaan. Jos ei nyt ihan vielä psykologia tunne tarvitsevansa. PErhetyöntekijät antaa ihan konkreettista apua arjen pyörittämiseen ja tarvittaessa pudottaa maanpinnalle, ettei ihan täydellinen aina tarvitse olla. Niin ja pystyy sitten myös arvioimaan että josko olisi muunlaisen avun tarpeessa vai onko kyse ihan vain uupumuksesta tms.
Ensinnäkin, hienoa että avaat suusi täällä ja haluat apua! Se ei ole helppoa, tiedän. Seuraavaksi suosittelen että rohkeasti avaat suusi myös neuvolassa, se kannattaa!
Itse sairastuin vakavaan masennukseen toisen lapsen syntymän jälkeen... olin täysin tyhjä ja kylmä... sisin huusi tuskaa mutta ulospäin näytin kaikille että olen onnellinen ja kunnossa. Siihen aikaan vielä (tästä on useampi vuosi) suhtauduttiin aika pitkälle niin että " miksi sä itket, sullahan on kaikki hyvin..." niinpä niin... oli todella. Kaksi kaunista ja tervettä lasta, kaunis koti, ystäviä, harrastus ja aviomies... mutta silti voin huonosti.
Kun kysyit oireista, niitä voi olla mikä vaan! Mulla se oli unettomuus, itkuisuus, pelko, juuri tuo ajattelu että olenko tarpeeksi hyvä äiti, koko ajan piti suorittaa niin perkeleesti että olisin täydellinen... oma äitini asetti myös minulle hurjia vaatimuksia millainen on hyvä äiti, mutta tämä on jo toinen tarina.
Kauheesti en tänne viitsi laittaa yksityiskohtia, mutta minulla asiat eteni siihen pisteeseen, etten enää erottanut todellisuutta ja kuvitelmia... yksi päivä meille sitten pöllähti tupa täyteen ihmisiä (mieheni pyynnöstä) ja minut passitettiin hoitoon. Olin viikon verran aktiivisessa hoidossa osastolla, nukuin ja itkin, ja siitä seurasi vuoden avohoito.
Kovasti pelkäsin että tämä tauti uusii kun sain kolmannen ja kaksi kuukautta sitten neljännen, mutta ei uusiutunut:)
voimia, möhömaha, ja jos haluat, voidaan meilata, ja voin antaa sulla tukeni. Iso hali, siskoseni.