Onko tää ihan normaalia? Anopista asiaa...

Yksinäinen en kuvittelisi olevan, koska nuorin lapsista asuu vielä hänen kanssaan ja lisäksi hänen luonaan käy useasti viikossa joku jo pois muuttaneista lapsista.



ap

...mutta itse soittelenkin myös äitini kanssa päivittäin. En näe mitään ihmeellistä siinä että äiti ja poika puhuvat näin usein.

Omituista. En sulattaisi. Onneksi mulla on itsenäinen, aikuinen mies.

Itse olen asunut jo melkein 20v pois vanhempieni luota, mutta edelleen näen heitä viikoittain ainakin 3x/vk ja äidilleni soitan melkein joka päivä, ja koskaan mieheni ei ole asiasta murissut. Onneksi ei ole, koska meillä on vain yhdet vanhemmat olemassa, ja ei tämä ihmisen elo nyt niin kamalan pitkiä aikoja kestä, joten haluan, että olen säännöllisesti tekemisissä vanhempieni kanssa. Ajatelkaapa entisaikoja, silloin vanhemmat/appivanhemmat asuivat samassa taloudessa, ja ihmiset olivat paljon terveempiä (henkisesti) kuin tänä päivänä. Mieheni vanhemmat asuvat kaukana meistä, joten heitä emme näe niin usein kuin haluaisimme, mutta puhelin on ahkerassa käytössä. Mielestäni napanuoran katkeamisella ja läheisillä väleillä omiin vanhempiin ei ole mitään tekemistä aikuistumisen kanssa. Lapsemme ovat myös läheisiä isovanhempian kanssa.

veljelleni hänen muutettuaan pois kotoa noin 4 x vko useamman vuoden ajan ennen kuin veljeni mitta täyttyi ja hän sanoi äidille asiasta. Minä asuin tuolloin vielä kotona niin kuin isänikin (edelleen) eli ei siis johtunut yksinäisyydestä. Minun kotoa lähtöni naispuoleisena kävi paljon kivuttomammin eli äidille irtipäästäminen ainoasta pojastaan ja esikoisestaan oli paha paikka.



Nyt 9v minun lähtöni jälkeen asia kääntynyt niin päin että nähdään vanhempieni kanssa 2 x vko ja jollei nähdä niin soitellaan lähes joka toinen päivä. Tämä ehkä johtuu siitä, minulla pieniä lapsia ja äitiä kiinnostaa tietää kerho ym. kuulumisia. Ennen lasten tuloa olin äidin kanssa samassa työpaikassa useamman vuoden, jossa näimme tai soittelimme myös lähes päivittäin. Asumme 10min automatkan päässä vanhemmiltani ja veli 2h päässä.



Anoppini yritti alkaa hoitamaan suhdettansa perheeseemme minun kauttani, mutta lopulta meni perille, kun en läheskään aina vastannut (johtui myös huonoista soittoajoista) ja nyt soittaa taas onneksi pojalleen, noin 2 x kk. Minulla ei anopin kanssa ollut yhteisiä puheenaiheita ja mies osaa ne samat kuulumiset "ollanko oltu terveitä" kertoa lapsista ihan yhtä hyvin kuin minäkin. Anoppia ja appe amyös pitkän välimatkan takia nähdään vain 3-4 x vuodessa.

Äidit ripustautuvat poikiinsa. Ex-poikaystävän äiti soitti mun luokse pojalleen aamulla klo. 10, että etkös jo tulis kotiin kun olis ruokaakin kotona aivan poikaa varten. Poikansa oli siis yöpynyt mun luona. No se kaveri sai jäädä.

Oleellista kai on kuinka miehesi suhtautuu äitiinsä? Olisko hyvä vähän harventaa käyntejä ja opettaa äidille elämän realiteetteja?

On yrittänyt sanoa äidilleen ettei soittelisi niin usein eikä aina vastaa hänelle. Mielestäni tuo kerta viikossa ei ole liian paha tapaamisväli, mutta tarvii varmaan alkaa harventaa sitä jos se auttaisi...



ap

Siis jos ajattelisin omalle kohdalleni. Emme muutenkaan kyllä tilitä kaikkia asioitamme yksityiskohtaisesti omille vanhemmillemme, koska me olemme aikuinen pariskunta, joka elää omaa elämäänsä omilla ehdoillaan!



Mua ahdistaisi todella paljon, jos joko oma äitini tai mieheni äiti soittelisi meille joka päivä sekä painostaisi käymään joka viikko tai jopa useammin. Kyllä taitaa mami olla läheisriippuvainen tai liian hallitseva tms...



Kyllä siinä minun näkökulmastani olisi äidin tajuttava, että poika on aikuinen mies, ja tollanen hyysääminen tukehduttaa ja ahdistaa, koska onhan nyt aikuisen pariskunnan elämässä aika paljon muutakin menemistä ja tekemistä, ja halutaan olla itsenäisiä (ainakin me). Ja hei, välit voivat silti olla hyvät, mutta niin, että mami ei käskytä ja määrää mitä milloinkin nuori pari tekee!

perheenjäsenten kesken.

Mieheni ja minä muutettiin yhteen, pois lapsuudenkodeistamme, 2,5 vuotta sitten. Miehen äiti asuu samalla paikkakunnalla ja ikävöi miestäni jatkuvasti. Kerran viikossa on suunnilleen pakko mennä käymään, mielellään vaikka joka päivä. Joka päivä soittelee vaikka ei olisi mitään asiaakaan. Lisäksi puhuu ihan avoimesti siitä, kuinka hänellä on ikävä miestäni, on aina tosi harmissaan kun lähdeen vierailulta jne. Onko aivan normaalia käytöstä, mun mielestä ei?

kuin, että äiti kaipaa poikaansa, vaikkakin aikuista. Eikös vanha sanonta mene niin, ettei äidiltä meinaa koskaan katketa napanuora poikaansa.



Tytöt syöksyy teinipäissään äitejään kimppuun ja vaikka pojatkin sen tekisi, jokin biologian mystiikoista aiheuttaa sen, että äidit eivät näitä hyökkäyksiä huomaa,... Pojan ovat siis aina äidin poikia ja poikien mielestä oman äidin lihapullat ovat aina maailman parhaita.



joten paljon epänormaalimpaakin on.

Soitteletko päivittäin, käytkö kylässä?

minustakin viikoittainen soittelu ja kyläily on normaalia. Noi päivittäiset puhelut on mieheni mielestä rasittavia, äiti saattaa pälättää puoli tuntia vaikka säästä. Ja loukkaantuu ja heittäytyy hankalaksi jos sanoo, että pitäisi lopettaa. Minusta vaan kuulostaa vähän oudolta kun äiti päivittäin pyytää käymään, koska on niiiiiin kamala ikävä. Ymmärrä kyllä, että aluksi voi olla ikävä, mutta muutosta on jo 2,5 vuotta, ja mies 24-vuotias. Olen myös kuullut sanonnan, että napanuora ei katkea ikinä, mutta minusta kaikkien äitien se pitäisi yrittää katkaista kun poika on jo aikuinen mies!



ap

En soittele päivittäin, ehkä kerran viikossa. Joskus jutellaan mesessä, jos osutaan sinne samaan aikaan. Kylässä käyn ehkä kerran kuussa ja olen silloin koko viikonlopun. Äitini ei asu samalla paikkakunnalla.



ap

Itse olen nainen, mutta soitellaan äitini kanssa joka päivä, joskus useaankin otteeseen. Joskus puhutaan vaan 5 min, joskus tunti. Minusta ihanaa, että minulla on hyvät välit äitini kanssa.



Olen asunnut jo vuosia pois kotoota, ja mieheni kanssakin asuttu 8 vuotta yhdessä, kolme lasta myös on.



Isänkin kanssa soitellaan kerta viikkoon. Häneen myös hyvät välit.

Mieheni soittaa vanhemmilleen pari kolme kertaa kuussa, syystä, että he asuvat kaukana ulkomailla.



Mutta jokainen tyylillään, niin miten parhaiten sopii..

Minä olen elänyt kohta viisitoista vuotta puolisoni kanssa ja anoppini soittelee miehelleni edelleen useita kertoja päivässä. Siitä on tullut jo normaali tapa elää. Itsellänikin on ihan suhteellisen läheiset välit omiin vanhempiini, mutta silti olen heihin yhteydessä pari kertaa kuussa. Olennaista minusta tässä tilanteessa on se, että vaikka miehesi on jatkuvasti yhteydessä äitiinsä, ei hän silti ole äitinsä vaikutuspiirissä. Eli elää itsenäistä omaa elämäänsä, tekee omat ratkaisunsa ja arvostaa puolestaan äitinsä ratkaisuja. Muttta näitä kahta ei yhdistetä.



Alkuun asia häiritsi minuakin tosi paljon ja koin anopin alituisen "läsnäolon" tosi ahdistavana. Nyt kun vuosien jälkeen olen ymmärtänyt, ettei tämä tästä mihinkään muutu, olen toisaalta alkanut varovaisella tavalla arvostaa tätä niin läheistä äiti-poika-suhdetta. Olisi toisaalt tosi ihanaa säilyttää hyvin läheinen suhde omiin lapsiin vielä lasten aikuisiässäkin ja olla osa heidän elämää. Pakkomiellehän siitä ei saa tulla, eikä elämäänsä voi elää lasten kautta, mutta jos molemmat osapuolet elää omillaan, niin keneltä se on pois jos päivittäin pitää yhteyttä lähisukulaisiinsa?

Eli yksi pitää sairaana sitä, että poika on äidilleen tavattoman tärkeä, toinen pitää sairaana montaa muuta asiaa, mitkä tässäkin maassa on vinksallaan.

Eihän äiti ole masentunut tai kovin yksinäinen?

Mieheni höpisee äitinsä kanssa puhelimessa väh. viikottain, kumpikin soittelee toisilleen. Itseäni vähän harmittaa kun anoppi ei soita mulle... Anoppi asuu samalla paikkakunnalla mutta matkaa tulee jo yhteen suuntaan n.50km , lisäksi sekä miehelläni että anopilla on erittäin vaihtelevat työajat ja vähän "yhteisiä vapaita" joten käymme kylässä aika harvakseltaan. Mua harmittaa myöskin se ettei nähdä anopin kanssa useammin, toki myös muita osapuolia harmittaa... Miehelläni on nyt aikuisiällä kehittynyt vähän läheisempi suhde äitiinsä, johtuen ehkä siitä mieheni on kasvanut isänsä luona (äidin ollessa uuden ukon kanssa)... Itse oon tyytyväinen siihen että mies ja anoppi on hyvissä väleissä. Anoppi onkin sanonut että kyllä mieheni on aina sen oma pikku poika, vaikka on kokonsa puolesta ollut yläasteelta asti äitiään isompi... :)