Mutta miksi sitä lapsuutta pitää aina vatvoa? Se on ollutta ja mennyttä. Sitä käytetään

vMutta miksi sitä lapsuutta pitää aina vatvoa? Se on ollutta ja mennyttä. Sitä käytetään aan tekosyynä siihen ettei oteta vastuuta omasta elämästä. En ymmärrä miten joku uupuu kahden lapsen kanssa! Miksi niitä lapsia sitten hankitaan jos on niin vaikeeta ja haikeeta? Tuijottakoot omaan napaansa loppuikänsä. Ottaa päähän kun aina kitistään jostain asiasta. Miten ennen pärjättiin kun ei ollut psykiatri kädestä pitelemässä?

17

Millainen sinun lapsuus on ollut? Saiko silloin valittaa tai uupua mistään vai pitikö vain raataa eteenpäin, tuntui miltä tuntui?

Eikä ennen pärjätty yhtään paremmin ilman psykiatreja tai terapeutteja. Toki tiiviimmät asumisyhteisöt loivat yhtenäisimpiä normeja ja antoi suojaa ja yhteenkuuluvuuden tunnetta niille, jotka sopeutuivat yhteisiin arvoihin ja tapoihin. Väkivaltaa ja itsemurhia, katkeruutta ja kateutta oli "vanhoina hyvinä aikoinakin".

minulla ei ole mitään heikkoja ihmisiä vastaan, mutta kylläkin sellaisia heikkoja, jotka syyttävät omasta heikkoudestaan muita. Suurimmalla osalla meistä EI ole mitään niin loputtoman traumaattisia lapsuuden muistoja, että niillä voisi tai olisi tarpeen koko loppuelämää selittää. Tai, mikä tärkeämpää, että niitä puimalla voisi nykyongelmistaan vapautua.



Psykodynaamisen varhaislapsuuden äitisuhteiden traumojen sijasta ehdottaisin kaikille ongelmista kärsiville ratkaisukeskeistä terapiaa. Että ei jäätäisi jauhamaan niitä menneitä vaan mietittäisiin pikemminkin ammattiauttajan kanssa sitä, miten selvitään tästä eteenpäin!

jotta voin selittää omaa käyttäytymistä lapsuudellani.

jotta voin selittää omaa käyttäytymistä lapsuudellani.

kuin RATKAISUISTA?

Mä en ole koskaan oikein ymmärtänyt tätä syyllisen etsintää. Kun mun elämässä jotain menee pieleen, mä mietin pikemminkin, että no miten se korjataan ja miten sen kanssa eletään mahdollisimman mukavasti. Sillä, miksi jotain meni pieleen on vähemmän väliä kuin sillä, miten selviän sen kanssa...

Jos itselläsi on ollut lapsena kaikki ok, ja nytkin on ok, niin ole tyytyväinen. valitettavasti kaikilla ei ole niin ollut. Mm. insesti on asia, mikä vaikuttaa koko henkilön elämään, jotkut eivät jaksa elää asian kanssa päivästä toiseen vaan lopettavat elämänsä. Sinun ymmärtämättömyytesi ei auta ketään! Päinvastoin!

Siis mun pitää vaan ratkaista, että miksi mulle on käynyt lapsuudessa niin kuin on. Että mitä mä tein väärin? Miksi minä valikoiduin uhriksi?

..itselläni on ollut kova lapsuus. Aikaa, johon en haluaisi koskaan takaisin. Väkivaltaa henkistä ja fyysistä, insesti ja vielä narsisti vanhempi ja sitten toinen huru uskovainen.. ei mitään tukea kasvavalle lapselle.

Mutta olen ajatellut asiat niin, että en halua sen jatkuvan omassa elämässäni, en mitenkään. Olen koittanut ajatella asioita järkevästi menemättä äärilaidasta toiseen ja kultaisen ksekitien hakeminen on ollut työn takana.



Ennen, kun perustin perheen, jouduin käymään mielessäni paljon asioita läpi ja olen myös käynyt terapiassa, kuitenkaan kokematta siitä olevan hyötyä.



Olen nyt avioliitossa ja meillä on kaksi lasta. Minulla on tavallinen mies. Se ei ryyppää ja rähjää, eikän käy päälle, sen kanssa kinataan kodin askareista ja eletään tavallista arkea laskuineen ja muine huolineen, kuitenkin myös pienine onnen hetkineen.



Luulempa siis, että se on meidän omastakin asenteesta kiinni, kuinka selviytyy. Jos jää vaan tuleen makaamaan ja itsesääliin, antaakin helpolla periksi.

Väitän, ettei me selvitä helpolla elämästä. Meillä on vaikeampaa ainakin aluksi, kuin monella muulla, mutta se ei ole este menestykselle.

Suurimmalla osalla meistä EI ole mitään niin loputtoman traumaattisia lapsuuden muistoja, että niillä voisi tai olisi tarpeen koko loppuelämää selittää. Tai, mikä tärkeämpää, että niitä puimalla voisi nykyongelmistaan vapautua.

Psykodynaamisen varhaislapsuuden äitisuhteiden traumojen sijasta ehdottaisin kaikille ongelmista kärsiville ratkaisukeskeistä terapiaa. Että ei jäätäisi jauhamaan niitä menneitä vaan mietittäisiin pikemminkin ammattiauttajan kanssa sitä, miten selvitään tästä eteenpäin!

Tämä on tavallaan totta, tavallaan ei. Lapsuuden käsittely on nimittäin taitolaji, ja on ihan sataprosenttisen tosi, että lapsuuden traumat työstämällä on mahdollista vapautua menneisyydestään. MUTTA, tämä ei ole helppoa ja moni ei tiedä miten se tehdään ja sitten tavallaan jää vääränlaiseen lapsuuden jauhamiseen kiinni. Varsinkin älyllisellä tasolla asoita on melko turhanpäiväistä pohtia. Ja toinen sudenkuoppa on se, että jäädään syyttelemään muita. Muiden syyttelyssä varsinkaan ei ole päästy vielä tarpeeksi syvälle, mutta suunta on oikea. Tavallaan ne ihmiset siis jotka jauhavat jauhamasta päästyään lapsuudestaan ovat oikeassa suunnassa, mutta harhailevat hetteikössä tietämättä mitä tehdä. Tiedän omasta kokemuksesta, miten turhauttavaa tuollainen on, ja varmasti muille ihmisille suunnattoman ärsyttävää. Mutta silti noin toimivat ihmiset tietävät että siltä suunnalta vastaukset löytyy, mutta eivät OSAA perille pyrkimyksissään. Siinä ei auta muu kuin antaa heille aikaa ja toivoa, että savostasta tulee joskus valmista :).

Katsokaas kun ihmisen sisällä todellakin ON sisäinen panikoiva lapsi ja pakastettuja traumoja, joihin käsiksi pääsy on suunnattoman vapauttavaa. Tiedän, koska olen kokenut se itse. Olen itse ollut tällainen supernegatiivinen jauhaja ja menneisyyden tonkija, mutta nyt kun osaan jo oikeasti käsitellä menneisyyttä ja sinne lukittuneita tunteita, olen päässyt eroon negatiivisuudestani kuin taikaiskusta.

Ja mikä hassuinta, ennen luulin, että olen itse vastuussa elämästäni. Nyt olen tajunnut, että en tietämättäni todellakaan ole ollut. En ole koskaan syyttänyt ketään omista ongelmistani, mutta silti olen koko ajan etsinyt muista ihmisistä sitä miten minun pitäisi olla ja elää. Olen siis ollut täysin ulkoa ohjautuva, ymmärtämättä sitä OLLENKAAN. Nyt opettelen pikkuhiljaa tuntemaan sitä oikeaa minää, ja se on todella mielenkiintoista!

Olen nimittäin elämäni kärsinyt hankalista sosiaalisista peloista. Olin taannoin eräässä tapaamisessa, jonka meni peraatteessa oikein hyvin. Tapaamisen jälkeen rupesin kovasti epäilemään itseäni ja miettimään että mitä ne minusta ajattelivat ja mokasinko sittenkin jne. Illalla oli jo melko lailla paha olla asian tiimoilta, vaikka järjelläni hyvin ymmärsin ettei ollut mitään syytä. Koko asia kulminoitui ärsyttävään ja ahdistavaan ajatukseen, että mitä ne nyt minusta oikein ajattelivat?!



Tilannetta voisi nyt sitten purkaa monella tavalla. Voisi esimerkiksi miettiä menneisyyttä, että miksi minulla on niin huono itsetunto ja eikö minua kannustettu ja kenen syy tämä on. Tämä on sitä melko hyödytöntä jauhamista, jota voi tehdä maailman tappiin ja josta ei ole juuri mitään apua.



Sitten voi ottaa avuksi ratkaisukeskeisen terapian ja ja positiivisen ajattelun ja miettiä onko jotain todisteita siitä että mokasin. Voi miettiä asiaa järjellä ja keksiä vastaväitteitä negatiivisille ajatuksille ja toimintamalleja miten tekisin toisin. Ja niin edelleen. Vähän parempi, mutta miksi koko ajan on sellainen olo että olen syytettyjen penkillä ja oppositiossa ja joku osa minusta istuu kädet puuskassa ja surkean näköisenä? Sellainen osa jota ei voi kenellekään tunnustaa, koska se on kaikkea väärää, negatiivinen ja ties mitä.



Vaan kas, on kolmas tapa joka oikeasti auttaa, ilman että tarvitsee pakottaa itseään tippaakaan. Istun miettimään sitä pahaa oloa, menen sitä päin. Mietin, että mikä mielikuva vastaa sitä miten minun sisäinen panikoijani koki tilanteen, miten sen visualisoisin. Pitää vain hetken suostua kuuntelelmaan pahaa oloa ja antaa sen velloa, SALLIA sen olemassaolo ja HYVÄKSYÄ se hyväksi ja tarpeelliseksi osaksi minua. Mielikuva tulee, siinä makaan neukkarin lattialla, muiden katseiden alla pienenä, uitetun koiran näköisenä mollamaijana, mustana, kurjana, vetisenä kasana. TÄYDELLISEN kelvottomana. Tulee kaikenlaisia kelvottomuuden ja surkeuden tunteita, annan niiden tulla, tiedän että ne menevät kohta ohi, ne eivät ole vaarallisia. Tämä on se oikea sisäinen todellisuus, joka minun sisällä aiheuttaa pahaa oloa, tältä minun sisäisestä 5-vuotiaasta tuntuu, kun se joutuu ihmisten eteen. Kun pahimmat tunteet ovat menneet ohi, tunnen surua siitä, että olen joskus kokenut itseni tuollaiseksi. Ettei ole ollut sellaista tunnetta että kelpaan. Suren surun pois. Sitten tulee korjaava mielikuva, jostain ilmestyy sinne neukkariin turvallinen iso hahmo, joka kerää surkean mollamaija-minän kottikärryjen kyytiin ja sanoo, että minä otan tämän, se kelpaa minulle tällaisena. Tämä ajatus vasta avaakin kyynelhanat :). Itken vielä jonkin aikaa hartaasti, mutta on HYVÄ olla.



Myöhemmin ajattelen että niin, miltä tuntuu nyt ajatus siitä mitä muut minusta ajattelevat. Ja huomaan ettei sillä ole MITÄÄN merkitystä. Minä olen itse nähnyt itseni ja hyväksynyt sen minkä näen! En ole yrittänyt selittää sisäiselle panikoijalleni, että et sinä koe mitä koet, tai että se mitä koet on väärää. Olen hyväksynyt pienen palan itseäni, ja päivä päivältä niitä paloja tulee lisää. Ja se parantaa minut. Mutta tavallaan se on myös matka menneisyyteen, jossa kohdataan ne sinne lukitut tunteet ja vapaudutaan niistä.

Mä en oikeen ymmärrä sua. Siis mun pitää vaan ratkaista, että miksi mulle on käynyt lapsuudessa niin kuin on. Että mitä mä tein väärin? Miksi minä valikoiduin uhriksi?

Ei sun tarvi ratkaista miksi menneyisyydessä tapahtui jotain. Se on oikeastaan ihan yhden tekevää. Se tapahtui joka tapauksessa, sama se tavallaan, miksi. SEN SIJAAN SUN PITÄÄ RATKAISTA; MITEN SELVIÄT TÄSTÄ ETEENPÄIN. Sitä ratkaisukeskeisyydellä trkoitetaan. Että lopetat sen menneisyyden kanssa nysväämisen ja suremisen jaselviämään tästä hetkestä.

jotta voin selittää omaa käyttäytymistä lapsuudellani.

Ja teetkin jos et hylkää omaa lastasi tai harjoita/hyväksy insestiä häntä kohtaan. Sinun lapsuutesi on valitettava, mutta jokainen on omien tekojensa takana ja niistä on otettava vastuu. Ei rikollinenkaan saa anteeksi tekojaan lapsuuden vuoksi, hän saa rangaistuksen.

menneisyytensä tunteminen, peruutuspeiliin katsominen - usein terapiassa - voi auttaa vapautumaan avuttoman lapsen tai uhrin roolista ja oppia kertomaan tarinaa, missä menneisyys ei ole enää ahdistava ja kahlitseva riippa, vaan vaikea elämäntilanne, mistä on selviytynyt ja mikä on myös opettanut jotain merkittävää. Tämä on hidas prosessi, jossa pitää oppia irrottautumaan ja luopumaan onnellisen menneisyyden haaveesta - elämä nyt vain sattui menemään toisin. Prosessissa kuoritaan omaa elämää kuin sipulia, kerroksia löytyy aina lisää ja usein itkettävää riittää. Kyseessä on surutyö, mikä ei tapahdu käden käänteessä eikä se nopeudu tahdonvoimalla tai ulkopuolisten hoputtamisella. Ystävät ja ammattiauttajat voivat toki tukea, jos surutyö jää junnaamaan ja jumittaa ihmisen vihaan, katkeruuteen tai masennukseen.



Armollisuutta, siskot, toisia ihmisiä kohtaan - ovat he sitten kuinka erilaisia kuin itse on!