Lue keskustelun säännöt.
Että ottaa päähän nuo meen kakarat. Mitään ei uskota kerrasta.
14.02.2008 |
Olisi niin paljon mukavampaa kun uskoisivat siitä kerrasta kun nätisti sanon. Kuitenkin tilanne ajautuu aina siihen että kiljun kurkku suorana ennen kun mitään oikeasti ja kunnolla tapahtuu.
Eikä kyse ole siitä että en pitäisi vaatimuksistani kiinni vaan kyllä huomautan asiasta ja lopulta huudan niin että asia hoituu.
Itse pienenä olin sellainen että yksi vihaisen oloinen vilkaisu riitti minulle ja siivosin kiltisti jälkeni. Miksi minä en onnistu saamaan lapsistani samanlaisia.
Eipä olekaan pitkään aikaan tuntunut siltä että toivon etten olisikaan saanut lapsia ollenkaan. Vihaan niitä.
Kommentit (2)
Minuakin huolettaa lapsista varsinkin yhden lapsen tulevaisuus.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Esikoiselle ei tarvinnut kuin kerran sanoa jostain asiasta, ja homma oli sillä selvä. Mutta tämä toinen, en tiedä mikä auttaisi. Tuhat kertaa saa sanoa ja aina vaan sama tapahtuu: lyö ja tönii, heittelee tavaroita, pudottelee pöydältä kaikki mahdolliset tavarat, sörkkii toisten lautasia ruokapöydässä...
Olen joskus miettinytkin, että tuleekohan pojasta joku rikollinen, kun tuntuu ettei tällä ole mitään empatiakykyä, aina vaan satuttaa toisia. Ei auta muu kuin odottaa, että aika korjaisi asian. Toivottavasti korjaa.