Umpikujassa. Mistä apua eroavalle?!

Kysyn nyt täältä apua kun en tiedä mistä muualtakaan aloittaisin: Luulen että meidän liitossa on tultu siihen pisteeseen, tai ainakin hyvin liki, ettei muuta voi kuin todeta että parempi antaa periksi ja erota. Kauan ollaan jo tavallaan elelty omillamme, menty omat menomme, harvoin on edes ruokapöytään satuttu samaan aikaan. Todella pitkään aikaan ei enää olla puhuttu muista kuin käytännön asioista. Ellei olla viikkokausia mykkäkoulussa, asiat kärjistyy hyvin helposti riidaksi, joissa sitten yritetään setviä pahimmillaan monen kuukauden ' rästiin' jääneet asiat.



Nykyisin riidat on harvinaisia, kun ollaan jo niin välinpitämättömiä, mutta kun semmoinen syntyy, se päättyy siihen että pelkään tosissani miehen käyvän käsiksi, niin kovasti raivostuu. Koskaan ei ole lyönyt, jotain tönimistä on ollut, mutta minua pelottaa jo kun tiedän, etten mitenkään voisi estää jos hän kävisi kiinni. On iso ja roteva mies, ja kun semmoinen huutaa hulluna raivosta sentin päässä omasta nenästä, ei oikein tasa-arvo suhteessa toteudu. Mielestäni en hae riitaa tai ' kerjää verta nenästäni' , enemmänkin yritän epätoivoisesti saada jonkunlaista yhteyttä että saataisiin ajatuksia vaihdettua. Mies ei puhu yhtään mistään meidän suhteeseen liittyvästä asiasta sanaakaan (ja nyt en liioittele) ennen kuin suuttuu niin paljon että sitten puhumisesta ei enää tulekaan mitään. Olen yrittänyt lukemattomia kertoja, monin eri tavoin, olen myös yrittänyt hänen tavallaan eli ollut hiljaa, mutta siten nyt ei ainakaan mikään selviä vaan ollaan tultu tähän. En hae ongelmatonta parisuhdetta vaan olen toivonut että kaksi aikuista ihmistä voisi puhumalla selvittää vastaan tulevat vaikeat asiat. En tiedä että olisi olemassa mitään muuta tapaa.



Perheessä on lapsia, yhteisiä ja minun omani. Yleensä lapset ovat paikalla kun meillä riidellään, mihinkä ne muuallekaan laittaisi. Luulen, että lapset ovat tärkein syy siihen, että olemme vielä yhdessä, kumpikaan ei haluaisi olla pois heidän arjestaan. Ja siihen liittyykin, näin pitkähkön alustuksen jälkeen, asiani. Jos minä yksipuolisesti haluan erota ja muuttaa pois yhteisestä kodistamme, kuka ja milloin päättää, kumman vanhemman luokse lapset ensi vaiheessa jäävät? Oletan, että huoltajuudesta voi tulla isokin riita, ja sen selviämistä odotellessa jonkun on meidän idioottien puolesta päätettävä asia. En varmaankaan voi vain häipyä lasten kanssa kuulematta lasten isää, ei kai hänkään voisi niin tehdä? Kenen puoleen voisin kääntyä saadakseni tietoa käytännön asioista ja oikeuksistani?



Olen paljon miettinyt sitäkin, että jos joku riita vielä tuo konkreettisen väkivallankin tähän mukaan, joudun tietysti poistumaan kotoani. Voinko silloin ilman muuta ottaa lapset mukaan esim. turvakotiin? Entä ellei mies anna heitä mukaani, en kai voi väkisinkään repiä? Poliisiko apuun? Ahdistaa suunnattomasti ajatella, että tilanne menisi tästä vielä vaikeammaksi, haluaisin vain hoitaa kaiken mahdollisimman helposti ja riitelemättä... Nyt olen kuitenkin niin väsynyt tähän kaikkeen ja lisäksi en enää kykene yksin pyörittelemään asiaa päässäni, että nyt pitäisi todella päästä jonkun avun piiriin.



Päiväkodilla on joku perhetyöntekijä, kuuluuko hänen työsarkaansa tämmöiset ongelmat? Tähän avun hakemiseen liittyy vielä semmoinenkin nolo juttu, että olen tosi huono itkemään vieraan läsnä ollessa, tai siis tosi hyvä siinä mielessä että kun sen aloitan, ei loppua tahdo tulla. Ja nyt on niin paljon itkemätöntä itkua sisällä, että jos kohtaan vähänkin myötätuntoa tai lämpöä jostain, padot varmaan aukeaa samantien... Hävettää mennä vollottamaan oudon ihmisen luo. :( Tuttuja eli sukuja ja yhteisiä ystäviä taas en halua tähän sotkea, he saavat pitää puolueettomat mielipiteensä meistä kummastakin.



Tuli tosi pitkä juttu vaan pitkä on ollut piinakin. Kiitos jos joku osaa antaa jotain neuvoja tai edes vertaistukea, miten muualla on selvitty umpikujista!