Isäpuoli ja ongelmallinen 7-vuotias..

korostan tässä että kotona ei ole ongelmia, mutta kun paikalla on muita lapsia, jotka innostavat / lähtevät tyhmyyksiin mukaan, pojan itsekontrolli häipyy. Kaveri kylässä ei ole ongelma, mutta poika kaverin kylässä -> jotain tapahtuu. Sama koulussa ja iltiksessä, sekä kaikissa harrastuksissa. Kotona käyttäytyy esimerkillisesti, melkeinpä.



ap

Meidän perheessä on sinun, minun ja yhteisiä lapsia. Valitettavasti toisen omia ei pysty rakastamaan niin kuin omiaan. Ehkä luonto on sen tarkoittanutkin näin. Olen sen hyväksynyt, mutta mieheni on vaikea hyväksyä että en tunne rakkautta hänen lapseensa. Syyllistää minua siitä usein. Tämä ei tietysti tarkoita ettei heidän knassaan tulisi toimeen ym.



Neuvoja minulla ei ole antaa. Ei lapseltakaan voi vaatia että äiti7isäpuolta on rakastettava kuin omaa vanhempaansa.

Kuulostaa pahalta - eikö ole aivan itsestään selvää, että lapsellasi on ongelmia, jos hän on seurannut isänsä väkivaltaisuutta leikki-ikäisenä?? Tuntuu, että syytät lastasi ongelmista.. ja suljet oman ja exäsi osuuden pois.



Ymmärrän uutta puolisoasi; on hienoa, että hän on jaksanut tähän saakka. Mutta hänen tehtävänsä ei ole " parantaa" lastasi. Se on ennen kaikkea sinun tehtäväsi. Sinun täytyy tehdä kaikkesi, jotta lapsesi saa asianmukaista hoitoa ja terapiaa. Toivon mukaan sen myötä tilanne rauhoittuu ja uusi miehesi voi osallistua ns. normaaliin perhe-elämään eikä hänen tarvitse toimia pojan terapeuttina (kuten nyt kuulostaisi lähinnä olevan).

Kyllä miehesi olisi pitänyt oppia rakastamaan, tai ainakin välittämään ja ymmärtämään, että poikasi on lopullisesti osa perhettänne, ja siis lapsi HÄNEN ITSENSÄ PERHEESSÄ, hänen poikapuolensa jo ENNEN yhteisen lapsenne syntymää. Ei miehesi rakkaus poikaa kohtaan voi eikä saa perustua siihen, miten poika suhtautuu uuteen tulokkaaseen!!! Mitä, jos poika olisi oireillut ja protestoinut uutta sisarusta (erittäin tyypillistä jopa ydinperheissä!), eikö mihesi rakkaus häntä kohtaan olisi silloin syttynyt?

Mitä jos ainakin osa poikasi oireilua on sitä, että hän kokee isäpuolensa rakkauden jotenkin ehdolliseksi...Että isäpuoli jaksaa häntä korkeintaan siksi, että hän on kiltti teidän yhteiselle lapsellenne.



Ei ole sinun tehtäväsi huolehtia siitä, tuleeko miehesi jaksamaan poikaasi. Miehesi on itse tehnyt päätöksen roolistaan ryhtyessään liittoon kanssasi ja tehdessään kanssasi lapsen. Sinänsä siis väsyminen uhittelevaan ja mokailevaan ekaluokkalaiseen on enemmän kuin normaalia, oli kyseessä sitten biologisesti oma lapsi tai lapsipuoli, ja miehelläsi pitää myös olla oikeus puhua näistä tunteista kanssasi. Aivan kuin hänellä olisi oikeus puhua väsymyksestään, jos kyseessä olisi yhteinen lapsenne...Mutta ei siitä omastakaan lapsesta voi irtisanoutua silloin kun väsyttää ja lapsi on hankala!



Mielestäni nyt onkin pitkälti kyse siitä, MITEN mies on asiasta puhunut. Jos hän vain ilmaisee välillä väsymyksensä ja turhautumisensa poikaan, niin sehän on vain luonnollista, eikä sinun pidä sitä pelästyä...Päin vastoin, sehän kertoo ihan aidosta vanhemmuudesta. Lapseen, jota kohtaan rakkaus ja sitoutuminen on itsestäänselvää, voi myös väsyä välillä, ja tätä on hyvä purkaa kumppanin kanssa, ei lapseen...Mutta jos miehesi tosiaan puhuu siihen malliin, että ei tule jaksamaan lasta (tai että sinun pitäisi tehdä asialle jotain?) silloin mielestäni hänellä on jokin sitoutuminen perheeseenne hukassa. Olette nyt yhdessä kasvattamassa yhtä 7-vuotiasta biologisesti yhteisen lapsenne lisäksi. Ja välillä 7-vuotiaat ovat vaikeita, toiset vielä vaikeampia kuin toiset. Siinä täytyy vaan puhaltaa yhteen hiileen ja panostaa kasvatukseen entistä enemmän.

Sitä se vanhemmuus on, niin omien kuin " puolikkaidenkin" lasten kohdalla. Ei siitä lähdetä lätkimään, kun on rankkaa.

Vierailija:

Ymmärrän uutta puolisoasi; on hienoa, että hän on jaksanut tähän saakka. Mutta hänen tehtävänsä ei ole " parantaa" lastasi. Se on ennen kaikkea sinun tehtäväsi.

Tuon lauseen sanoin kerran miehelleni, hän suuttui minulle tosi pahasti, kysyi haluanko todella sulkea hänet pois. Hänen mielestämme olemme naimisissa ja perhe, jos jollain perheen jäsenellä on ongelmia, pitäisikö hänen katsoa sivusta? Sen jälkeen olen pitänyt automaattisesti ottanut miehen joka vanhempainiltaan mukaan jne, ja se on hänen mukaansa auttanut häntä jaksamaan.

ap

Vierailija:

Ymmärrän uutta puolisoasi; on hienoa, että hän on jaksanut tähän saakka. Mutta hänen tehtävänsä ei ole " parantaa" lastasi. Se on ennen kaikkea sinun tehtäväsi.

Tuon lauseen sanoin kerran miehelleni, hän suuttui minulle tosi pahasti, kysyi haluanko todella sulkea hänet pois. Hänen mielestämme olemme naimisissa ja perhe, jos jollain perheen jäsenellä on ongelmia, pitäisikö hänen katsoa sivusta? Sen jälkeen olen pitänyt automaattisesti ottanut miehen joka vanhempainiltaan mukaan jne, ja se on hänen mukaansa auttanut häntä jaksamaan.

Totta kai se vaatii aikaa syventyäkseen. Vasta sisarus hitsasi perheemme kunnolla kiinni, isäpuoli ei tunne enää olevansa ulkopuolinen minun ja pojan suhteessa. Pääasia että rakkautta on nyt, ei se kuinka nopeasti se syttyi..



Ja isäpuoli ilmaisi asian tyyliin, " välillä pelkään että en jaksa enää yrittää, takki on tyhjä" näitä puheita on kuulunut viime aikoina enemmän kuin ennen.



ap

ja normaalilta. Takki voi olla ihan biovanhemmallakin tyhja, jos lapsi on hankala tai ongelmallinen. Ihan jo pelkka asian jakaminen toisen aikuisen kanssa voi auttaa jaksamaan. Eiko sulla ap itsellasi ole koskaan voimat lopussa seitsemanvuotiaasi kanssa?



Vai onko sittenkin kyse jostain vakavammasta? Mita sitten tapahtuu, jos miehesi takki tyhjenee lopullisesti, mita han viestillaan ajaa takaa?

Hän on niin ehdoton, että en tiedä, mitä tekisi siinä tilanteessa.



ap

enää jaksa. Välillä varmaan kaikista tuntuu siltä, mutta pakko vaan on jaksaa ja sitten joskus taas on helpompaa. Kysypä mieheltäsi, että mitä sitten, jos lakkaa jaksamasta? Jättää teidät? Katkaisee välit lapseen ja muuttuu häntä kohtaan kylmäksi? Lakkaa kantamasta perhevastuuta? Hajoaa henkisesti?



Mun mielestä noi on kaikki sellaisia vaihtoehtoja, että huonolta näyttää, jos mies todella tarkoitti sitä, mitä sanoi. Aikuisen tehtävä on vain jaksaa tai hakea ajoissa apua niin että jaksaa. Mutta tosi monet kyllä vaan pakenee tai hajoaa.

perustanut perheen, johon kuuluu aikaisempiakin lapsia, sitä on sitoutunut niihinkin eikä vastuullinen aikuinen lähde siitäkään tilanteesta lätkimään, vaikka olisi raskasta pitempäänkin. Kasvatushomma nyt vaan on hoidettava, vaikka eihän kaikki siihen tietenkään pysty.

joka ei IKINÄ kadu mitään tekemäänsä. Joutuu harva se viikko vaikeuksiin koulussa. Näin äitipuolena olen aivan kypsä koko tilanteeseen, mutta eniten siksi, kun näen miten lapsen isää surettaa.

Vierailija:

perustanut perheen, johon kuuluu aikaisempiakin lapsia, sitä on sitoutunut niihinkin eikä vastuullinen aikuinen lähde siitäkään tilanteesta lätkimään, vaikka olisi raskasta pitempäänkin. Kasvatushomma nyt vaan on hoidettava, vaikka eihän kaikki siihen tietenkään pysty.

t. eräs äitipuoli

Ja hän pelkää ettei jaksa, ja se ei hänen maailmankuvaansa sovi. Hänellä on historiaa ja taipumusta masennukseen, haluan tavallaan suojella häntä epäonnistumiselta. Hän ei aio hylätä poikaa, sen tiedän. Mutta mitä sitten jos hän ei jaksa, sitä olen kysynyt, hän ei osaa vastata. Sanoo vaan että se on hänen ongelmansa, minun ei tarvitse sitä miettiä. pelottaa hänen jaksamisensa, hän on perheemme tukipilari ja kallio. En tiedä missä olisin ilman häntä..

ap

muutenkin kuin vain ohittamalla oman pahan olonsa.



Minulla on näitä sitoutumisvaikeuksia ja pelkään, etten jaksa...



t. äitipuoli, jonka miehen lapsi on tämä 7v, joka ei koskaan kadu mitään tekemäänsä pahaa

Se, että isäpuolella ja lapsella kuitenkin on hyvä suhde on jo todella hienoa ja että isäpuoli oikeasti yrittää. Lapsen ongelmia pitää tietysti pyrkiä ratkaisemaan, mutta eivät ne yleensä hetkessä ratkea ja uusia voi tulla tilalle. Minusta olisi siis tärkeintä vahvistaa sitä vanhempien jaksamista. Tähän voisi pyrkiä toisaalta siten, että isäpuolen ja lapsen suhdetta pyrkisi vahvistamaan. Jos lapsi isäpuolen seurassa on ihan mukava, niin voisivatko he tehdä yhdessä kahdestaan jotain kivaa säännöllisesti? Molemmat saisivat toisiltaan positiivista palautetta, mikä on omiaan lisäämään läheisyyttä ja rakkaudentunteita.



Toinen apu jaksamiseen olisi sitten teidän kahden parisuhteen pysyminen kunnossa ja se, että lapsen ongelmat eivät muutu parisuhteen ongelmiksi. Pyritte kaikin keinoin puhaltamaan lapsen suhteen yhteen hiileen ja toisaalta pyritte järjestämään itsellenne myös kahdenkeskistä parisuhde aikaa. Kun perheessä on paljon hyviä asioita, niin ne haasteetkin jaksaa paremmin.



Meillä asuu valitettavasti (tai se, että on meillä ei ole valitettavaa, on meille hyvin rakas, mutta se, että näin yleensä tapahtui on valitettavaa) esimerkki siitä, miten käy, kun tuollainen tilanne menee täysin metsään. Uusperheessä isäpuolen ja edellisestä liitosta olleen pojan välit alkoivat mennä solmuun ja lapsi oireili aina vain enemmän ja lopulta käynnissä oli täysin perheensisäinen sotatila, joka lopulta päättyi siihen, että lapsi muutti meille yksityiseen sijoitukseen oltuaan sitä ennenkin meillä jo paljon ja pitkiäkin aikoja kylässä ja hoidossa (kyse siis meidän lähipiirin perheestä.) Valitettavasti välit eivät vieläkään ole hyvät, vaan lähinnä välttelevät lapsen ja isäpuolen välillä.

Fiksuja vastauksia olet ap saanut. Minä painottaisin näitä seikkoja:



Kellä tahansa on ongelmaisen lapsen kanssa raskasta, yhteiskunnassa on vaan sellainen kirjoittamaton sääntö, että isäpuoli ei sitä saisi sanoa ääneen.



Tästä voisi ottaa esimerkin: kollegani mies (ope muuten) oli niin kyllästynyt omaan 6v poikaansa, että uhkaili häntä sillä, että saa kyllä muuttaa muualle, jos ei kerran kunnolla osaa olla ja etsi pojalleen jo asuntoa. Tälle jutulle taatusti kaikki vaan nauroi... Mutta entäs jos saman jutun olisi tehnytkin vaikka mun mies eli 7v pojan isäpuoli - olisi taatusti ollut maailman huonoin ihminen eikä sille kukaan olisi nauranut.



Suosittelen, että otat ap sen kohteliaisuutena, että mies on sulle tuosta asiasta avautunut! Ja miehelle voi ja pitääkin hakea apua jaksamiseen, jos oikeasti näyttää ettei jaksa. Lapselle ei kyllä kannata kertoa, että miehen jaksamattomuus johtuu hänen oirehdinnastaan (ja yleensä nämä asiathan ovat monen asian summa, teillä on toinenkin pieni lapsi, miehellä varmaan työnsä, kotityöt päälle ja miehellä vielä omat taipumuksensa esim. masennukseen eli osaa sen ihan itsekin, jopa ilman lastasi ja muistathan, että jos masennus uusii, niin se voi uusia ihan sisäsyntyisesti, ei siihen hankalaa lasta tarvita avuksi!). Onhan se nyt ihan käsittämätön taakka lapselle, jos sellainen laitetaan hänen niskaansa.



Miehelle ja lapselle tosiaan jotain helppoa yhteistä tekemistä, jossa saavat yhteisiä onnistumisen elämyksiä. Jos lapsi on vaikka luonnossa samoilemassa helppo, niin sittten sinne, tai sitten uimaan, jos lapsi siitä tykkää. Meillä isäpuoli käy uimassa pojan kanssa, samoin leikkii legoilla, muut onkin sitten enemmän koko perheen yhteisiä juttuja. Ja jakakaa lapsia välillä toisinkin päin että sinä olet isomman ja isäpuoli pienemmän kanssa.



Teidän parisuhde pitää myös saada erittäin kantavaksi ja hyväksi. Vaikka tuntuu, että lapsi aiheuttaa oireita, niin hyvään parisuhteeseen, jossa aikuiset puhaltavat yhteiseen hiileen, ei kyllä yhden lapsen oirehdinta mitään suuria ongelmia voi saada aikaiseksi - aikuisten pitää pystyä olemaan lasten ongelmien yläpuolella ja lapsien tukena ilman että menevät siihen itse liiaksi mukaan. Entä jos menisitte parisuhdeterapiaan ja hakisitten teille aikuisille apua? Pikkuisen kuulostaa, että miehellä on tosiaan aika rankkaa, jos sinustakin tuntuu, että koko perhe kaatuu, jollei häntä ole. Sinäkin taidat osaltasi kaataa taakkaa miehelle? Mieti tätäkin asiaa.



(meillä myös 7 v poika, joka oirehtii erosta ja ties mistä muusta, joten tiedän vähän ongelmakenttää)