" Sisarus on parasta, mitä lapselleen voi antaa."
Tuo lause pisti silmään yhdessä ketjussa. Meidän lapsella ei ainakaan vielä ole sisaruksia. Voi olla että vielä joskus tulee, tai sitten ei. Ajatteleeko monikin noin kuin otsikossa lukee? Eikö parasta mitä lapselle voi antaa ole kuitenkin rakastavat vanhemmat ja ehjä koti? Surullisia nuo jutut, joissa ex-mies ei halua tavata omaa lastaan, koska ei kiinnosta. Mitä tuollainen tekee lapsen itsetunnolle?
Kommentit (18)
Itse olisin aivan yksin, jos minulla ei olisi veljeä. Molemmat vanhemmat ovat kuolleet ja kyllä se sisarus on tärkeä, vaikka oma perhe nyt onkin.
Mä en vain jaksa tajuta, mikä meissä ainoissa lapsissa on niin säälittävää. Olen itse pärjännyt 33 vuotta ilman sisaruksia ja niin saa luvan poikani oppia pärjäämään, koska tulee jäämään ainokaiseksi.
ainokaisia. Se näkyy kyllä lapsissa, sekä hyvässä että pahassa. Sen huomaa, että yhdelle lapselle pitää koko ajan järjestää leikkiseuraa muualta. Meillä se kaveri on aina matkassa. Mutta tää nyt sinällään on kehno syy. Enemmänkin ajattelen aikuisaikaa, jolloin on kiva kun on tukea. Itselläni on läheiset välit sisaruksiin ja toivon samaa lapsilleni.
Itselläni on 2 sisarusta. Molempien kanssa olen tekemisssä, ja olisi outoa jos heitä ei olisi olemassa. Mutta tiedän parikin ainoaa lasta, jotka eivät ole omien sanojensa mukaan, koskaan edes sisarusta kaivanneet, enkä mä näe mitään syytä miksi he valehtelisivat.
Mulla on 2 lasta. Ja en mä alunperinkään toista hankkinut sen takia että, esikoiselle sisarus, ei! Mä halusin itselleni lapsen, ja siinä sivussa sai esikoinen veljen. Ihan hyviä kavereita ovat, mutta ei mulla ole mitään ruusunpunaisia laseja silmillä, toivon että tulisivat aikuisenakin toimeen, mutta tiedän tapauksia joissa sisarukset eivät pahemmin tekemisissä ole, että se siitä rikkaudesta tai parhaasta.
että monet tuntemani aikuiset ainokaiset ovat sosiaalisesti taitavampia kuin sisarusparvissa kasvaneet. Heidän on ollut pakko opetella tavoille saadakseen sitä ulkopuolista seuraa...
Että ei se minusta mikään " sairaus" ole.
Terve koti ja kunnon kasvatus on lapselle parasta. Silti mielestäni sisarus on lapselle parempi vaihtoehto kuin ainokaiseksi jääminen. Mutta nämähän eivät ole asioita, jotka olisivat välttämättä vanhempien päätettävissä.
Tuo on vähän sama juttu kuin se, että jokainen tietää äidinmaidon olevan parasta ravintoa vauvalle, mutta korvike on toiseksi parasta eikä pilaa lasta. Ei se ainokaisuuskaan lasta pilalle laita ja ihan yhtä hyvät edellytykset ovat myös hänellä :)
Etenkin nyt aikuisena arvostan sitä, että minulla on yksi sisarus. On se kuitenkin rikkaus.
voin sanoa, että olisi kyllä helpompaa, jos olisi sisar tai veli jakamassa tätä.
Mutta, ehkä tavallaan olen ottanut korvaamaan, sillä paras ystäväni on ollut ystäväni jo 25 vuotta, 3-vuotiaasta lähtien ja hän tietää minusta kaiken. Ollaan kasvettu yhdessä ja pystytään puhumaan sellaisistakin asioista, mitä hän ei koskaan kerro edes omille sisaruksilleen tai ylipäänsä kellekään muulle.
Kerran olen " isäni" nähnyt, kun täytin 18, paukkasin ovelle. Tarjos koffin ja nortin ja poistuin, matkaa oli 150km. En ole katkera, huvittunut kyllä. Ketään ei voi vanhemmaksi pakottaa.
ketjuun jossa kyseltiin heti vammaisen lapsen syntymän jälkeen tehtävästä sisaruksesta.
Minulla on lapset kahdessa aallossa ensimmäinen kasvoi ainoana ja kun oli aikuinen sain kaksi lasta pienellä ikäerolla.
Minulla on siis kokemusta molemmista vaihtoehdoista ja olen sitä mieltä että sisarus on rikkaus, on seuraa, särmät hioutuu ja se sisarusrakkaus näiden kahden nuorimmaisen kesken on jotain sanoinkuvaamatonta.
Ensimmäisen lapsen ollessa pieni oli pulaa leikkiseurasta tai siis sitä lapsiseuraa ei ollut kotona. Meille sai tulla kaverit vapaasti muttei kaikkien koteihin voinut lapset mennä.
Esikoinen kasvoi kyllä sosiaaliseksi mutta oli itsekkäämpi kuin nämä seuraavat jotka ovat joutuneet jakamaan asioita.
Sisarussuhde on elämän pisin suhde (ellei tule yllättävää poismenoa) ja minulle omat sisarukset ovat erittäin tärkeitä.
Kyllä se on parasta mitä voivat antaa, sen rakkauden ja hoivan lisäksi tietenkin.
Olen usein ajatellut, ettei missään muualla lapsi opi neuvotteluntaitoa niin läheisesti kuin sisarussuhteessa. Mutta tämä ei tarkoita, etteikö sitä voisi oppia muualla. Se vain tulee myöhemmin, ehkä kantapään kautta.
koska ovat aina joutuneet taistelemaan huomiosta/tavaroista/karkeista ja kaikesta muusta. He huolehtivat aina siitä että saavat oman osuutensa vähintään. Tietysti on myös plussaa, kun oppii pitämään puolensa.
Itselläni on vain yksi lapsi (eikä tule sisaruksia saamaan, koska toista lasta en voi terveydellisistä syistä saada). Hän on hyvin kiltti ja muita ajatteleva tyttö. Hän on aivan ihmeissään, kun meillä käy leikkimässä kavereita joilla on useampia sisaruksia...he kun rohmuavat esim. kahvipöydässä keksejä ja/tai karkkeja. Ja leikeissä halauavat aina päättää. Oma tyttöni on ehkä sitten tottunut siihen, että saa osansa aina, eikä pidä sitä mitenkään ihmeellisenä. Siksi jää joskus vähän jalkoihin, eikä osaa pitää puoliaan. Tämä surettaa minua, kun ajattelen että hän ei tuota luontaista puolien pitoa tule koskaan oppimaan.
Itselläni on yksi sisarus isohkolla ikäerolla, joten meillä ei ehkä tuota kilpailuasetelmaa ole koton päässyt syntymään samalla tavalla, kuin niillä joilla on pienemmät ikäerot.
Saman olen huomannut myös aikuisissa. Suuresta sisarusparvesta olevat osaavat kyynärpäätaktikoinnin ja osaavat huolehtia siitä että saavat aina vähintään sen minkä muutkin. Olen siis täysin eri mieltä siitä, että ainokaisista tulee itsekkäitä. Oman kokemukseni mukaan asia on pikemminkin päinvastoin.
Mulla on 2 veljeä, enkä kummankaan kanssa ole mitenkään läheinen. Nähdään joskus vanhempieni luona, ei muuten, vaikka asutaan aika lähekkäin. Nuorempana en voinut sietä toista veljeäni, me oltiin aina tukkanuottasilla, siis ihan aina. Edes nykyään en pidä hänestä, tulen toimeen, mutta en pidä.
ne ainokaiset eivät ole itsekkäitä, vaan he ovat joustamattomia.
Tuskin kukaan on sitä mieltä, että sisarus olisi parasta mitä lapselle voi antaa. Ei tietenkään sisarus ole " parempi" kuin esim. muuten ehjä koti.
Yleisesti tuota sisarusasiaa ylikorostetaan. Itse olen sitä mieltä, että toki sisarukset ovat ihan positiivinen seikka, mutta ei se automaattisesti tarkoita, että sisaruksista tulisi erittäin läheisiä esim. aikuisena. Joskus kyllä, muttei läheskään aina. Tai että sisarukset automaattisesti opettaisivat lapsen hyvin sosiaaliseksi - paljon riippuu muusta ympäristöstä kuin vain siitä sisaruksesta. Samaten itse kun olen lapsena kasvanut yksin (sisarukseen eroa yli 10 v.), niin EN ikinä ole kokenut sitä jotenkin puutteena, aina on ollut kavereita ja tekemistä. JOten tämän asian suhteen myös aikuiset tekevät sen " ongelman" lapselle, ei lapsi itse.
Toisaalta minulla on kaksi lasta ja onhan se sisarusten välinen kanssakäyminen hienoa kaikin puolin. Mutta me emme missään nimessä ajatelleet, että esikoiselle " pitää tehdä seuraa" tms. vaan ihan kuopuksen itsensä takia häntä toivottiin.
Joten sanoisin, että sisarus on rikkaus, muttei tietenkään automaattisesti " parasta mitä lapselle voi antaa."
Itse olen pärjännyt ilman sisaruksia jo 30 vuotta, enkä ole koskaan sisaruksia kaivannutkaan. Sisarus voi olla rikkaus, mutta myös rasite. Itsekkyyskin lienee enemmän luonne ja/tai kasvatuskysymys kuin riippuvainen sisarusten lukumäärästä.
Itselläni on veli, jonka kanssa meillä on aina ollut monimutkainen suhde ja ainakin välillä olisin ollut valmis myymään hänet vähiten tarjoavalle. On sisaruksessa hyvätkin puolensa, mutta läheskään kaikki sisarukset eivät ikinä ole läheisiä toisilleen, eikä heistä ole tukea edes silloin, kun ollaan aikuisia ja vanhemmista pitäisi huolehtia.
Tuntemani ainoat lapset eivät myöskään ole erityisen itsekkäitä tai sosiaalisesti rajoittuneita. Oikeastaan päinvastoin. Ovat usein taitavia luomaan ihmissuhteita ja pitämään yllä läheisten ystävien verkostoa, kun ikinä ei ole voinut tuudittautua siihen, että sisarukset toimisivat turvaverkkona. Mieheni on ainoa lapsi ja esimerkki juuri sellaisesta, joka on hyvin taitava rakentamaan itse ne läheissuhteensa ilman biologian avustusta.
Meidän perheessä on kuitenkin neljä lasta ja en usko kyllä sitäkään, että he toisistaan hirveästi kärsisivätkään. tosin varsinkin siinä, että nuorimmat ovat kaksoset, on heidän kannaltaan huonojakin puolia. He joutuvat jo nyt vauvoina jakamaan kaiken ja aina odottamaan ja se ei todellakaan ole pelkästään hyvä asia. Toisaalta jos heidän välilleen muodostuu positiivinen veljesside, niin siitä varmasti on heille paljon hyötyäkin.
Jos vanhemmat eivät itse toista lasta halua, niin ei sen tekeminen vain toiselle sisarukseksi ole varmasti oikein. Tuollainen tulee kyllä kostautumaan ja pahimmassa tapauksessa pariisuhdekin päätyy eroon. Mutta siis jos toinen lapsi muuten tuntuu hyvältä ajatukselta niin tottakai sisarussuhdetta voi pitää yhtenä plussana.