Mulla on niin kova ikava mun ystavia ja sukulaisia, jotka jai muuton myota satojen kilometrien paahan, etta olen alkanut vakavasti harkitsemaan, etta muutan lasten kanssa takaisin

Olen antanut miehelle koeajan, jos en viihdy, lähden takaisin lasten kanssa, tehköön mitä tekee. Vaikeaa se silti tulee olemaan.

Täällä kun ei asu yhtään sukulaista. Lasten samanikäiset serkut ovat kaikki hyviä ystäviä keskenään ja meitä sitten nähdään vaan harvakseltaan..

Puhelun jälkeen itkin puoli tuntia. Ennen näin tätä ystävääni ainakin kerran viikossa. Nyt tapaamme ehkä parin kuukauden välein.

Miehelle ei jäänyt tärkeitä ihmisiä vanhaan kotikuntaan, joten hänen on vaikea ymmärtää minun tunteitani.

AP

nyt 5 v ja kovasti olen ikävöinyt. Kaverin kanssa puhuin eilen puhelimessa ja itkin kun elämä olisi niin paljon kivempaa jos voisi nähdä häntä ja sukulaisia useammin. Täällä vaan oman perheen kesken kykitään. Mies ei ymmärrä vaan pitää turhana valitteluna.

Käymme molemmat vanhemmat töissä ja meillä on 2- ja 3-vuotiaat lapset. Emme yksinkertaisesti ehdi nähdä ystäviä ja sukulaisia, vaikka kovasti haluaisimme. Isovanhempia näemme pari kertaa vuodessa ja kavereita kerran kuussa, siis yhtä kaveria yleensä kerrallaan. Musta tuntuu, että ois ihan sama, vaikka asuttais Oulussa.

Sovittiin että jos en kahdessa vuodessa sopeudu niin sitten muutetaan koko perhe takaisin " ihmisten ilmoille" . Vuosi on kohta takana. Uusia kavereita olen saanut mutta ikävä silti on vanhaa.

ikinä miehen työn perässä minnekään. miksi ihmeessä muutatte?!?