Lue keskustelun säännöt.
tavarapaljous :(
22.04.2014 |
ahdistaa tämä tavaramäärä täällä asunnossa. 50neliöinen kaksio, 3 henkilöä, joista yksi alle 1v. yööööhhhh. miten tavaraa vois vähentää. olen vielä niin hamsteriluonne :/
Kommentit (20754)
Vierailija kirjoitti:
Kipuna kirjoitti:
Kiitos tästä ketjusta! Olen lukenut teidän viestejä pari viikkoa & samalla taistellut oman tavaravuoreni kanssa🤯💥🤮.
Olen viettänyt ihan KÄSITTÄMÄTTÖMÄT ajat Torissa koittaen myydä tilpehööriä jos jonkinlaisella taktiikalla. Yöunetkin meni, kun kuvasin tavaroita ylikierroksilla. Aloin olla oikeasti ihan sekaisin.
En millään kestänyt ajatusta, että joutuisin luopumaan hyvästä tavarasta ilmaiseksi. Harkitsin jopa, että ennemmin heittäisin ne roskiin. Ja siitä sitten oli huono fiilis: että miten voinkin olla näin pikkusieluinen.
Eilen illalla syttyi lamppu & poistin 80 % myydään-ilmoituksistani. Tänään tulee ihminen onnesta soikeana hakemaan ne pois - ja tuntuu hyvältä😊. Ensin olin antamassa joulutavaroita, mutta kun hän oli niistä iloinen, niin tuntui kivalle voida ilahduttaa oikein kunnolla. Paljon menee uutta Pentikiä, Finlaysonia ja muumitavaraa - mutta menköön! Elämä on todella liian lyhyt taistella muutaman satasen tähden (olen kyllä sairaseläkeläinen, mutta tämä tavarahelvetti EI ole se miten haluan käyttää ne vähäiset hetket, jolloin kipu antaa tehdä edes jotain). Kiitos ketjun aloittajalle🙏 ja hyvää syksyä kaikille!Todella ymmärrettävää, ja voin kuvitella, miten vapautunut olo tuosta tuli.
Itse en vain millään pysty päästämään irti kaikista kamoista, joissa on "raha kiinni", koska tuskailen joka kuukausi laskujen ja velanmaksujen kanssa, ja jokainen kymppi auttaa. On monta tavaraa, joka ei mennyt muutama kuukausi sitten, mutta nyt sain siitä 30 euroa. Olisiko se kannattanut pistää kierrätykseen silloin muutama kuukausi sitten, vai odottaa kärsivällisesti tätä 30 euroa? Sain tuolla 30 eurolla ruokakaupan ostot maksettua. Mutta toisaalta se tavara on kyllä 30 euron edestä stressannutkin monta kuukautta. En tiedä. Vaikeaa on.
Tämä on varmasti ikuisuuskysymys. Sinänsä en odota mitään suuria summia näistä tavaroista, myyn kalliitakin tavaroita halvalla (tuo 30 euroa oli hyvin pieni raha kyseisestä tavarasta). Olisi hienoa jos olisi hinnoittelussa sellainen "sweet spot", että kun vaan tarpeeksi halvalla myy hyvää tavaraa, se menisi helposti. Mutta en tiedä johtuuko se Suomen pienestä väkimäärästä, vai siitä että koko maa on tavarapaljoutta täynnä - varmaan molemmista - mutta se superlöydöstään ilahtunut ostaja saattaa tulla tavaralle vastaan vasta monen kuukauden päästä, mikä on tosi turhauttavan hidasta.
Toki olen myös paljon karsinut. Tajuan senkin, että kaikille tavaroilleni en ole se ihanteellinen myyjä. Sama tavara voisi jossain hyväntekeväisyyskirppiksellä löytää innokkaan ostajan, mutta ei Torissa. Sama vaate voisi olla houkuttelevampi kuvattuna jonkin nuoren nätin naisen päällä, ja niin edelleen. Olen onneksi oppinut tunnistamaan, mitä tavaroita en luultavasti tule ITSE koskaan saamaan kaupaksi, ja ne olen laittanut suoraan lahjoituksiin. Mutta nekin, joista tiedän realistisesti voivani saada jotain, menevät niin hitaasti että se turhauttaa.
Ymmärrän täysin. Painin itse edelleen samojen ajatusten kanssa. Juuri tänään joku ilmoitti haluavansa ostaa kelloni: alkuperäinen pyyntihinta 30 e, mutta olin laskenut sen 23 e: n. Ja sitten iski ahneus & ahdistus. Että jos voisinkin saada sen 30 e... Eli vaikka kerran pystyin tekemään tollaisen ison "antamisrykäisyn", niin en voi hirveästi tässä henkseleitäni paukutella😶. Älä siis ole liian ankara itseäsi kohtaan. Ei tämä helppoa monille ole - varsinkin, jos rahasta on tiukkaa.
Noin yleensä ottaen olen teihin suurimpaan osaan nähden NIIN alussa tässä tavaran karsimisessa, että huh, huh...Kamaa ja roipetta riittää kyllä. En ole edes ajatellut kaikkia niitä muistotavaroita - saatikka papereita, valokuvia, jne jne. Luen teidän ajatuksia noihin liittyen tässä joku ilta - jos uskallan. Tuntuu, että jos heitän valokuvia, kirjoituksia vuosien takaa yms. pois, niin jotenkin "katoan", kuolen. Mulla ei ole lapsia, elän yksin. Kun kuolen, on kuin mua ei olisi koskaan ollutkaan. Ja niinhän se tosiasiassa meneekin...huoh🤔
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kipuna kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kipuna kirjoitti:
Kiitos tästä ketjusta! Olen lukenut teidän viestejä pari viikkoa & samalla taistellut oman tavaravuoreni kanssa🤯💥🤮.
Olen viettänyt ihan KÄSITTÄMÄTTÖMÄT ajat Torissa koittaen myydä tilpehööriä jos jonkinlaisella taktiikalla. Yöunetkin meni, kun kuvasin tavaroita ylikierroksilla. Aloin olla oikeasti ihan sekaisin.
En millään kestänyt ajatusta, että joutuisin luopumaan hyvästä tavarasta ilmaiseksi. Harkitsin jopa, että ennemmin heittäisin ne roskiin. Ja siitä sitten oli huono fiilis: että miten voinkin olla näin pikkusieluinen.
Eilen illalla syttyi lamppu & poistin 80 % myydään-ilmoituksistani. Tänään tulee ihminen onnesta soikeana hakemaan ne pois - ja tuntuu hyvältä😊. Ensin olin antamassa joulutavaroita, mutta kun hän oli niistä iloinen, niin tuntui kivalle voida ilahduttaa oikein kunnolla. Paljon menee uutta Pentikiä, Finlaysonia ja muumitavaraa - mutta menköön! Elämä on todella liian lyhyt taistella muutaman satasen tähden (olen kyllä sairaseläkeläinen, mutta tämä tavarahelvetti EI ole se miten haluan käyttää ne vähäiset hetket, jolloin kipu antaa tehdä edes jotain). Kiitos ketjun aloittajalle🙏 ja hyvää syksyä kaikille!Todella ymmärrettävää, ja voin kuvitella, miten vapautunut olo tuosta tuli.
Itse en vain millään pysty päästämään irti kaikista kamoista, joissa on "raha kiinni", koska tuskailen joka kuukausi laskujen ja velanmaksujen kanssa, ja jokainen kymppi auttaa. On monta tavaraa, joka ei mennyt muutama kuukausi sitten, mutta nyt sain siitä 30 euroa. Olisiko se kannattanut pistää kierrätykseen silloin muutama kuukausi sitten, vai odottaa kärsivällisesti tätä 30 euroa? Sain tuolla 30 eurolla ruokakaupan ostot maksettua. Mutta toisaalta se tavara on kyllä 30 euron edestä stressannutkin monta kuukautta. En tiedä. Vaikeaa on.
Tämä on varmasti ikuisuuskysymys. Sinänsä en odota mitään suuria summia näistä tavaroista, myyn kalliitakin tavaroita halvalla (tuo 30 euroa oli hyvin pieni raha kyseisestä tavarasta). Olisi hienoa jos olisi hinnoittelussa sellainen "sweet spot", että kun vaan tarpeeksi halvalla myy hyvää tavaraa, se menisi helposti. Mutta en tiedä johtuuko se Suomen pienestä väkimäärästä, vai siitä että koko maa on tavarapaljoutta täynnä - varmaan molemmista - mutta se superlöydöstään ilahtunut ostaja saattaa tulla tavaralle vastaan vasta monen kuukauden päästä, mikä on tosi turhauttavan hidasta.
Toki olen myös paljon karsinut. Tajuan senkin, että kaikille tavaroilleni en ole se ihanteellinen myyjä. Sama tavara voisi jossain hyväntekeväisyyskirppiksellä löytää innokkaan ostajan, mutta ei Torissa. Sama vaate voisi olla houkuttelevampi kuvattuna jonkin nuoren nätin naisen päällä, ja niin edelleen. Olen onneksi oppinut tunnistamaan, mitä tavaroita en luultavasti tule ITSE koskaan saamaan kaupaksi, ja ne olen laittanut suoraan lahjoituksiin. Mutta nekin, joista tiedän realistisesti voivani saada jotain, menevät niin hitaasti että se turhauttaa.
Ymmärrän täysin. Painin itse edelleen samojen ajatusten kanssa. Juuri tänään joku ilmoitti haluavansa ostaa kelloni: alkuperäinen pyyntihinta 30 e, mutta olin laskenut sen 23 e: n. Ja sitten iski ahneus & ahdistus. Että jos voisinkin saada sen 30 e... Eli vaikka kerran pystyin tekemään tollaisen ison "antamisrykäisyn", niin en voi hirveästi tässä henkseleitäni paukutella😶. Älä siis ole liian ankara itseäsi kohtaan. Ei tämä helppoa monille ole - varsinkin, jos rahasta on tiukkaa.
Noin yleensä ottaen olen teihin suurimpaan osaan nähden NIIN alussa tässä tavaran karsimisessa, että huh, huh...Kamaa ja roipetta riittää kyllä. En ole edes ajatellut kaikkia niitä muistotavaroita - saatikka papereita, valokuvia, jne jne. Luen teidän ajatuksia noihin liittyen tässä joku ilta - jos uskallan. Tuntuu, että jos heitän valokuvia, kirjoituksia vuosien takaa yms. pois, niin jotenkin "katoan", kuolen. Mulla ei ole lapsia, elän yksin. Kun kuolen, on kuin mua ei olisi koskaan ollutkaan. Ja niinhän se tosiasiassa meneekin...huoh🤔
Tämä kirjoituksesi herätti minussa ajatuksen, että vaikka tässäkin ketjussa me puhutaan "tavaroista" niin usein kyse on paljon isommista asioista. Ja ne isommat asiat ovat syitä sille, miksi tavaran karsiminen on joskus niin vaikeaa. Tai hidasta. Jos tavarasiivous tuntuu siltä, kuin kadottaisi itsensä tyhjyyteen niin onko ihme jos sitä haluaa jarrutella? Asiaan voi kietoutua oman itsensä tunteminen, elämänkokemukset ja niistä selviäminen, jopa kuolemanpelko.
Ja sitten joku tulee ketjuun napauttamaan "miten te jaksatte tämmöisestä jauhaa, minulle tämä on ollut aina itsestään selvää" ;)
Muistetaan olla armollisia itsellemme.
Ja siis tuo turhuuden tajuaminen, se et kaikki kuollaan ja kun lähden, jää vain kasa roskaa, eikä kohta kukaan enää edes muista, että olit. Se tunne ja ne ajatukset tulevat ihan meille kaikille jossain vaiheessa, eri tavoin. Itse yritän ajatella, että pitää pysyä hereillä tässä hetkessä, juuri nyt, kun ollaan elossa ja että tämä arki, tavaroidenkin keskellä, on sitä parasta aikaa ikinä. Koska juuri nyt minä ja me muut ollaan täällä ja koetaan asioita. Se on tärkeää, ja vaikka joskus kaikki katoaisi niin ainakin pienen hetken oli hauskaa. Oli surullista. Oli kamalaa. Oli ihanaa. Oli elämä.
jumissa kirjoitti:
"En suoraan sanottuna usko, että sinulla on tärkeitä paperisia muistoja laatikoittain. Sinulla täytyy siis olla sitä samaa paperikamaa, mitä muillakin."
Ei ole kirjeitä, eikä koulukamaa, tai noh, niitä on yhteensä parin sentin pino, ei tunnu missään.
Nämä ovat tärkeään ja edelleen rakkaaseen henkilökohtaiseen harrastukseen liittyviä juttuja, joita ei saa mistään yhteiskunnan laitoksesta enää tilattua. Toisaalta niitä on satoja ja niin specifejä, että ei niitä voi digitoida, niistä ei saisi selvää. -Ja järjetön urakkakin se olisi.
En näitä toisaalta koskaan katsele, mutta jos haluaisin niitä joskus vanhana vielä katsoa, niin paljon tunteita ja muistoja ja erilaisia vaiherikkaita hetkiä ne pitävät sisällään.Negatiivisten kanssa olen tuskaillut tämän päivän, että uskallanko luopua. Mitä jos asia tulee vielä joskus tulevaisuudessa vastaan ja minulla pitäisi olla todisteet tallessa. No ei varmaankaan enää tule, sanoo järki.
En ole tänään saanut muuta aikaiseksi, kuin sieltä seasta muutaman neutraalin paperin pois.
Hei nimim. Jumissa,
Minulla on samantyylinen tilanne. On paljon aikanaan rakkaita ja tärkeitä harrastukseen liittyviä kilpailukirjoja ja tulospapereita ja arvosteluja. Ne olivat ensin kansiossakin, mutta sitten niitä kertyi niin paljon, että mikään kansio ei enää riittänyt. Nuo kilpailuarvostelut ovat yksityiskohtaisia ja siksi kaikki erilaisia eri päiviltä, vuosilta. Näitä on kertynyt 20vuoden ajalta, noin 100 per vuosi.
Enää en harrasta lajia, mutta se on ollut niin iso osaa elämääni, että en tiedä mitä noille tekisi.
Tilaahan ne vie ja minäkin tiedostan, että en varmaankaan niitä ainakaan kokonaisuudessaan tule käymään läpi. Ovat vieläpä sekaisin, muutama ensimmäinen vuosi kronologisessa järjestyksessä kansiossa ja sitten kaikki pahvilaatikoissa sekaisin.
Minäkin siis jään mielenkiinnolla kuuntelemaan vinkkejä ja kokemuksia, jos jollakin on.
-Siis että miten luopua ja silti säilyttää muistot.
Vierailija kirjoitti:
jumissa kirjoitti:
"En suoraan sanottuna usko, että sinulla on tärkeitä paperisia muistoja laatikoittain. Sinulla täytyy siis olla sitä samaa paperikamaa, mitä muillakin."
Ei ole kirjeitä, eikä koulukamaa, tai noh, niitä on yhteensä parin sentin pino, ei tunnu missään.
Nämä ovat tärkeään ja edelleen rakkaaseen henkilökohtaiseen harrastukseen liittyviä juttuja, joita ei saa mistään yhteiskunnan laitoksesta enää tilattua. Toisaalta niitä on satoja ja niin specifejä, että ei niitä voi digitoida, niistä ei saisi selvää. -Ja järjetön urakkakin se olisi.
En näitä toisaalta koskaan katsele, mutta jos haluaisin niitä joskus vanhana vielä katsoa, niin paljon tunteita ja muistoja ja erilaisia vaiherikkaita hetkiä ne pitävät sisällään.Negatiivisten kanssa olen tuskaillut tämän päivän, että uskallanko luopua. Mitä jos asia tulee vielä joskus tulevaisuudessa vastaan ja minulla pitäisi olla todisteet tallessa. No ei varmaankaan enää tule, sanoo järki.
En ole tänään saanut muuta aikaiseksi, kuin sieltä seasta muutaman neutraalin paperin pois.
Hei nimim. Jumissa,
Minulla on samantyylinen tilanne. On paljon aikanaan rakkaita ja tärkeitä harrastukseen liittyviä kilpailukirjoja ja tulospapereita ja arvosteluja. Ne olivat ensin kansiossakin, mutta sitten niitä kertyi niin paljon, että mikään kansio ei enää riittänyt. Nuo kilpailuarvostelut ovat yksityiskohtaisia ja siksi kaikki erilaisia eri päiviltä, vuosilta. Näitä on kertynyt 20vuoden ajalta, noin 100 per vuosi.
Enää en harrasta lajia, mutta se on ollut niin iso osaa elämääni, että en tiedä mitä noille tekisi.
Tilaahan ne vie ja minäkin tiedostan, että en varmaankaan niitä ainakaan kokonaisuudessaan tule käymään läpi. Ovat vieläpä sekaisin, muutama ensimmäinen vuosi kronologisessa järjestyksessä kansiossa ja sitten kaikki pahvilaatikoissa sekaisin.
Minäkin siis jään mielenkiinnolla kuuntelemaan vinkkejä ja kokemuksia, jos jollakin on.
-Siis että miten luopua ja silti säilyttää muistot.
Säästä muutama per vuosi muistoksi ja osoittamaan kehityksen ja pistä loput pois. Sulla on niitä siis noin 2000 kpl, ei ne voi kaikki mitenkään olla täysin erilaisia ja uniikkeja, vaan sulla on ollut samat vahvuudet ja samat heikkoudet hieman eri tavoin ilmaistuna. Arviointilajit ovat myös aina enemmän tai vähemmän subjektiivisia. Yksi tuomari tykkää tällaisesta piirteestä ja toinen ei voi sietää sitä.
Vähintäänkin ne pitää kaikki järjestää siististi, jos haluat ne kaikki säästää. Sen jälkeen, kun ovat järjestyksessä, ne saa kyllä helposti digitoitua. Kopiokoneet osaavat skannata ja niissä on se paperinsyöttöluukku. Aikaa menee joitakin tunteja.
Jos joku paperimuisto ei ole skannaamisurakan arvoinen, ei se muisto ole säästämisen arvoinen. Sitä säästää vain siksi, kun nää paperit on aina olleet ja mitä nyt yksi pahvilaatikko haittaa.
Mä olen mielestäni minimoinut tavarat ja jutut aika minimiin.
vaatteet:
4 t-paitaa
2 farkut
2 mekkoa
2 pyjamaa
1 neule
1 paitapusero
10 paria alkkareita
2 takkia
10 paria kenkiä
2 shortsit
2 jumppatoppia
1 laukku
1 kauppakori
Näin ollut jo puolitoista vuotta. meidän perheen kaikki vaatteet on yhdessä vaatehuoneessa.
Olkkarista löytyy sohva, 2 nojatuolia, pieni kahvipöytä ja teevee
Makkarissa sänky ja yks jakkara yöpöytänä
lapsilla huoneissaan sänky ja koulupöytä +tuoli
Keittiössä pöytä ja 4 tuolia
Kaikilla on oma pyyhe ja pikkupyyhe
Keittiössä 2 keittiöpyyhettä
Parasta on kuitenkin että lusikoiden, haarukoiden ja veitsien lisäksi löytyy vaan pullonavaaja, tölkinavaaja, 2 veistä, kauha ja paistinlasta. Siis tästä kategoriasta. Ihanaa kun keittiössä ei ole mitään turhaa kaapeissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Todellakin tavaroissa ja karsimisessa on kyse isommista asioista kuin vain tavaroista. Ja edelleen, onneksi olkoon kaikille heille, joilla on tavarasuhde kunnossa, tavaraa ei ole kertynyt tai sen on voinut helposti karsia. Se on oikeasti hienoa! Mutta meitä näyttää olevan ketjussa paljon, joilla ei ole ihan mutkaton tavarasuhde.
Olen karsinut vuosien mittaan ja lueskellut tätä ketjua. Välillä on unohtunut laittaa jotain pois kun on syystä tai toisesta hommannut/saanut uuden tavaran, joten välillä tulee takapakkia. Minulle tavaran poisheittäminen tuo monesti syyllisyyden ja epäonnistumisen tunteen. Esimerkiksi; en laihtunutkaan ja saanut tätä vaatetta käyttöön, en aloittanut/jatkanut harrastusta vaikka olin siitä niin innoissani, ostin tämän hetken mielijohteesta ja maksoin siitä liikaa, en pitänyt tästä tarpeeksi hyvää huolta ja nyt se on käyttö- ja/tai myyntikelvoton, ennen minulla oli aikaa tälle harrastukselle mutta nyt ei, en koskaan pitänyt tästä lahjasta, joku teki tämän minua varten ja en pitänyt siitä lahjasta ja niin edelleen. Mulla on myös suuria tunnelatauksia tavaroita kohtaan, esimerkiksi pehmolelut ovat minulle lähes eläviä. Osittain nämä vaikeudet johtunevat lapsuuden kokemuksista, äiti ja isä heittivät lelujamme mielivaltasesti roskiin. Mitään tavaran karsintaa ei opetettu. siivousta ei koskaan varsinaisesti käyty kummankaan vanhemman kanssa läpi vaan olisi pitänyt jo lapsena osata siivota oma huone (mun mielestä aika abstrakti käsite lapselle) ja jos ei tyydyttänyt vanhempien käsitystä siivotusta niin kaikki roskiin vain. Myös käsitykset fantasiaminästä vaivat tulla kaukaa; pitäisi osata (ja haluta) leipoa, kokata, korjata, ommella, kutoa ja kaikenlaista. Kaikkeen tarvitaan välineet. Ja tietysti suomalaisen pitäisi osata hiihtää, joten varastossa on sukset ja hiihtopuku. Ja luistella. Ollaanhan talviurheilukansaa. Siihen vielä eri muotivillitysten urheiluvälineet, haluaisinhan olla itsestäni huoltapitävä.
Olen kääntänyt Marie Kondon iloa pirrkahtelevan niin, että heitän kaikki pois joka aihuttaa ärsytystä ja syyllisyyttä. Toki kaikesta syyllisyyttä aiheuttavasta en ole päässyt eroon, mutta tämän ajatteleminen helpottaa. Mulle melkein jokaisen tavaran poisheittäminen on myös jonkin tunteen/ajatuksen/muiston läpikäymistä. Samalla oikeasti kasvaa itse henkisesti.
tarvin myös aikaa. Tällä karsintakieroksella lähtee jotain, mitä en viimeksi ollut valmis pois heittämään. Se on ihan OK.
Ja kaikki tavarat mitä kadun poisheittäneeni, on nimenomaan niitä poisheittämisen puuskassa poisheitettyjä. Niitä on vain pari, tavaroita on lähtenyt monenkertaisesti enemmän. Mitään ei tarvi heittää pois vain poisheittämisen vuoksi. Jos esine on kaunis, sen voi säilyttää ihan siitä syystä, jos sille on säilytystilaa. Tämä on hyvä muistaa, mutta on myös hyvä miettiä miksi täällä roikkuu näitä keskusteluja lukemassa. Ehkäpä siksi että sitä tavaraa on liikaa.
Vierailija kirjoitti:
jumissa kirjoitti:
"En suoraan sanottuna usko, että sinulla on tärkeitä paperisia muistoja laatikoittain. Sinulla täytyy siis olla sitä samaa paperikamaa, mitä muillakin."
Ei ole kirjeitä, eikä koulukamaa, tai noh, niitä on yhteensä parin sentin pino, ei tunnu missään.
Nämä ovat tärkeään ja edelleen rakkaaseen henkilökohtaiseen harrastukseen liittyviä juttuja, joita ei saa mistään yhteiskunnan laitoksesta enää tilattua. Toisaalta niitä on satoja ja niin specifejä, että ei niitä voi digitoida, niistä ei saisi selvää. -Ja järjetön urakkakin se olisi.
En näitä toisaalta koskaan katsele, mutta jos haluaisin niitä joskus vanhana vielä katsoa, niin paljon tunteita ja muistoja ja erilaisia vaiherikkaita hetkiä ne pitävät sisällään.Negatiivisten kanssa olen tuskaillut tämän päivän, että uskallanko luopua. Mitä jos asia tulee vielä joskus tulevaisuudessa vastaan ja minulla pitäisi olla todisteet tallessa. No ei varmaankaan enää tule, sanoo järki.
En ole tänään saanut muuta aikaiseksi, kuin sieltä seasta muutaman neutraalin paperin pois.
Hei nimim. Jumissa,
Minulla on samantyylinen tilanne. On paljon aikanaan rakkaita ja tärkeitä harrastukseen liittyviä kilpailukirjoja ja tulospapereita ja arvosteluja. Ne olivat ensin kansiossakin, mutta sitten niitä kertyi niin paljon, että mikään kansio ei enää riittänyt. Nuo kilpailuarvostelut ovat yksityiskohtaisia ja siksi kaikki erilaisia eri päiviltä, vuosilta. Näitä on kertynyt 20vuoden ajalta, noin 100 per vuosi.
Enää en harrasta lajia, mutta se on ollut niin iso osaa elämääni, että en tiedä mitä noille tekisi.
Tilaahan ne vie ja minäkin tiedostan, että en varmaankaan niitä ainakaan kokonaisuudessaan tule käymään läpi. Ovat vieläpä sekaisin, muutama ensimmäinen vuosi kronologisessa järjestyksessä kansiossa ja sitten kaikki pahvilaatikoissa sekaisin.
Minäkin siis jään mielenkiinnolla kuuntelemaan vinkkejä ja kokemuksia, jos jollakin on.
-Siis että miten luopua ja silti säilyttää muistot.
Jos tavarat tai paperit ovat vain iso määrittämätöntä iloa, ahdistusta tai vähän molempia aiheuttava kasa, ei asiassa pääse eteenpäin. Kuten kaikissa muissakin asioissa siihen pitää tarttua ja käsitellä. Se, että pohdit asiaa voi antaa oivalluksia tai muodostaa suunnitelman. Mutta se, että teet aktiivisesti, antaa varmasti oivalluksia ja auttaa tavarakaaoksen hallinnassa.
Useimmin käy niin, että kun tavaraa alkaa käymään läpi, ensin ne kaikki muistot tulvii mieleen, mutta hetken päästä tajuaa, että ne on samat muistot nyt tämän neljännen kansion kohdalla. Riittäisikö vain yksi asia muistuttamaan siitä?
Toinen mitä käy, on se mitä tuolla vaatteita säilöneelle oli käynyt. Osa niistä on menettänyt merkityksensä.
Tajuaa usein myös, että asia on iso osa sinua ja sinun elämääsi, vaikket kaikkia siihen liittyviä fyysisiä tavaroita säilytä. Esimerkiksi joku valokuvataulu liittyen harrastukseen, jonka takapuolelle on laittanut sen parhaan kilpailun arvostelun voikin olla sinulle rakkaampi muisto, kuin koko kasa papereita. Miettii miten oikeasti haluaa juhlistaa sitä ajanjaksoa elämässä, vaikka se ei enää olisikaan isossa osassa. Saako niitä muistoja jakaa jonkun kanssa paremmin olohuoneessa olevan taulun kautta vai varastossa olevan paperikasan? Harvemmin meillä ainakaan vieraille esitellään varastoja.
Muistoesineet pitää laittaa töihin, muistuttamaan siitä iloisesta asiasta, eikä antaa niiden laiskotella varastojen perällä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
jumissa kirjoitti:
"En suoraan sanottuna usko, että sinulla on tärkeitä paperisia muistoja laatikoittain. Sinulla täytyy siis olla sitä samaa paperikamaa, mitä muillakin."
Ei ole kirjeitä, eikä koulukamaa, tai noh, niitä on yhteensä parin sentin pino, ei tunnu missään.
Nämä ovat tärkeään ja edelleen rakkaaseen henkilökohtaiseen harrastukseen liittyviä juttuja, joita ei saa mistään yhteiskunnan laitoksesta enää tilattua. Toisaalta niitä on satoja ja niin specifejä, että ei niitä voi digitoida, niistä ei saisi selvää. -Ja järjetön urakkakin se olisi.
En näitä toisaalta koskaan katsele, mutta jos haluaisin niitä joskus vanhana vielä katsoa, niin paljon tunteita ja muistoja ja erilaisia vaiherikkaita hetkiä ne pitävät sisällään.Negatiivisten kanssa olen tuskaillut tämän päivän, että uskallanko luopua. Mitä jos asia tulee vielä joskus tulevaisuudessa vastaan ja minulla pitäisi olla todisteet tallessa. No ei varmaankaan enää tule, sanoo järki.
En ole tänään saanut muuta aikaiseksi, kuin sieltä seasta muutaman neutraalin paperin pois.
Hei nimim. Jumissa,
Minulla on samantyylinen tilanne. On paljon aikanaan rakkaita ja tärkeitä harrastukseen liittyviä kilpailukirjoja ja tulospapereita ja arvosteluja. Ne olivat ensin kansiossakin, mutta sitten niitä kertyi niin paljon, että mikään kansio ei enää riittänyt. Nuo kilpailuarvostelut ovat yksityiskohtaisia ja siksi kaikki erilaisia eri päiviltä, vuosilta. Näitä on kertynyt 20vuoden ajalta, noin 100 per vuosi.
Enää en harrasta lajia, mutta se on ollut niin iso osaa elämääni, että en tiedä mitä noille tekisi.
Tilaahan ne vie ja minäkin tiedostan, että en varmaankaan niitä ainakaan kokonaisuudessaan tule käymään läpi. Ovat vieläpä sekaisin, muutama ensimmäinen vuosi kronologisessa järjestyksessä kansiossa ja sitten kaikki pahvilaatikoissa sekaisin.
Minäkin siis jään mielenkiinnolla kuuntelemaan vinkkejä ja kokemuksia, jos jollakin on.
-Siis että miten luopua ja silti säilyttää muistot.Jos tavarat tai paperit ovat vain iso määrittämätöntä iloa, ahdistusta tai vähän molempia aiheuttava kasa, ei asiassa pääse eteenpäin. Kuten kaikissa muissakin asioissa siihen pitää tarttua ja käsitellä. Se, että pohdit asiaa voi antaa oivalluksia tai muodostaa suunnitelman. Mutta se, että teet aktiivisesti, antaa varmasti oivalluksia ja auttaa tavarakaaoksen hallinnassa.
Useimmin käy niin, että kun tavaraa alkaa käymään läpi, ensin ne kaikki muistot tulvii mieleen, mutta hetken päästä tajuaa, että ne on samat muistot nyt tämän neljännen kansion kohdalla. Riittäisikö vain yksi asia muistuttamaan siitä?
Toinen mitä käy, on se mitä tuolla vaatteita säilöneelle oli käynyt. Osa niistä on menettänyt merkityksensä.
Tajuaa usein myös, että asia on iso osa sinua ja sinun elämääsi, vaikket kaikkia siihen liittyviä fyysisiä tavaroita säilytä. Esimerkiksi joku valokuvataulu liittyen harrastukseen, jonka takapuolelle on laittanut sen parhaan kilpailun arvostelun voikin olla sinulle rakkaampi muisto, kuin koko kasa papereita. Miettii miten oikeasti haluaa juhlistaa sitä ajanjaksoa elämässä, vaikka se ei enää olisikaan isossa osassa. Saako niitä muistoja jakaa jonkun kanssa paremmin olohuoneessa olevan taulun kautta vai varastossa olevan paperikasan? Harvemmin meillä ainakaan vieraille esitellään varastoja.
Muistoesineet pitää laittaa töihin, muistuttamaan siitä iloisesta asiasta, eikä antaa niiden laiskotella varastojen perällä.
Ihana viesti, KIITOS tämän kirjoittajalle! Tässä on niin hyvin kiteytetty kaikki tarpeellinen!
jumissa kirjoitti:
"En suoraan sanottuna usko, että sinulla on tärkeitä paperisia muistoja laatikoittain. Sinulla täytyy siis olla sitä samaa paperikamaa, mitä muillakin."
Ei ole kirjeitä, eikä koulukamaa, tai noh, niitä on yhteensä parin sentin pino, ei tunnu missään.
Nämä ovat tärkeään ja edelleen rakkaaseen henkilökohtaiseen harrastukseen liittyviä juttuja, joita ei saa mistään yhteiskunnan laitoksesta enää tilattua. Toisaalta niitä on satoja ja niin specifejä, että ei niitä voi digitoida, niistä ei saisi selvää. -Ja järjetön urakkakin se olisi.
En näitä toisaalta koskaan katsele, mutta jos haluaisin niitä joskus vanhana vielä katsoa, niin paljon tunteita ja muistoja ja erilaisia vaiherikkaita hetkiä ne pitävät sisällään.Negatiivisten kanssa olen tuskaillut tämän päivän, että uskallanko luopua. Mitä jos asia tulee vielä joskus tulevaisuudessa vastaan ja minulla pitäisi olla todisteet tallessa. No ei varmaankaan enää tule, sanoo järki.
En ole tänään saanut muuta aikaiseksi, kuin sieltä seasta muutaman neutraalin paperin pois.
No, siellä oli muutama neutraali paperi, jonka sait pois. Se on jo hyvä alku! Samoin, että olet asiaan tarttunut.
Voisiko nuo negatiiviseen asiaan liittyvät paperit digitoida? Nykyisellä tekniikalla digistä saa kuitenkin yhtä hyvin selvää kuin paperista. Sitten laittaisi johonkin muistitikulle ja tikun hyvään säilöön, ei tarvitsisi asiaa enempää muistella, mutta mielenrauha säilyisi. Samalla voisi saada asiaan selkeän lopun, kun silppuaa sitä mukaan papereita pois.
Noista harrastukseen liittyvistä, kannattaa vaan käydä niitä läpi. Siinä huomaa, ettei ne kaikki tuotakaan muistoja, ainakaan uniikkeja. Ja kuinka tylsää ajattelet sinulla vanhana olevan? Eiköhän sinulle kuten kaikille kerry vaikka mitä puuhaa ja uusia harrastuksia, ettei niitä silloinkaan ehdi plarata. Ja vaikka ehtisi, niin jaksaako vanhana kantaa laatikottain muistoja varastosta sohvalle? mieti vanhuksen selkää ja kerää muistot jo nyt yhteen kansioon jota voit pitää kirjahyllyssä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiitos kannustaneille.
Päädyin laittamaan nuo negatiiviset paperit silppuriin.
Vielä en ole varma tunteistani, jotenkin epävarmalla tavalla vapautunut olo.
Tuokin neuvo kuullostaa hyvälle, että ne positiiviset paperit kävisi läpi ja säästäisi vaan jotain ihan huippujuttuja ja olennaisia.
Hirmuinen urakka tosin. Aloittelen ja makustelen asiaa.
Näistä muistitikuista sen verran että olen joskus säilynyt muistoja lerpulle ja niitä ei voi enää lukea nykyisillä vermeillä, eli sitten on hyvä muistaa että kun tekniikka alkaa vanhentua, niin siirtää ne seuraavalle tallennusvälineelle. Ja aina kopio, yksi kappale ei riitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen harventanut valokuvia kuin porkkanapenkkiä! Huonommat otokset pois, samantapaisista paras ja niin edelleen. En kovalla kädellä, mutta määrä kuitenkin vähenee. Onneksi olin järjestänyt kuvat jo erilaisiin kuoriin. Ö
Vierailija kirjoitti:
Olen harventanut valokuvia kuin porkkanapenkkiä! Huonommat otokset pois, samantapaisista paras ja niin edelleen. En kovalla kädellä, mutta määrä kuitenkin vähenee. Onneksi olin järjestänyt kuvat jo erilaisiin kuoriin. Ö
Porkkanapenkki onkin hyvä tavaransäästövinkki!
Kaiken säästämällä saat vain pientä ja huonoa.
Karsimalla parhaat ne kasvavat suuriksi ja mehukkaiksi muistoiksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Näistä muistitikuista sen verran että olen joskus säilynyt muistoja lerpulle ja niitä ei voi enää lukea nykyisillä vermeillä, eli sitten on hyvä muistaa että kun tekniikka alkaa vanhentua, niin siirtää ne seuraavalle tallennusvälineelle. Ja aina kopio, yksi kappale ei riitä.
Toisaalta taas, jos muistoja ei ole kaivannut teknologia muutoksen aikana, niin tuskin kaipaa sen jälkeenkään. Ja noista digi asioista on helpompi luopua kuin papereista ja vihkosta.
Porkkanapenkki! Tämä on niin hyvä. Vain kitkemällä niistä valituista yksilöistä kasvaa herkkupaloja.
Minulla on hyvä karsimisvauhti päällä. Lasten pieniä vaatteita meni mukavasti kaupaksi alueen kirppiksellä. Kaappien kätköistä kasasin ison laatikollisen tavaraa vähän käytettyyn. Kokeilen tällä kertaa sitä palvelua, jossa joku muu kuvaa, hinnoittelee ja hoitaa myyntiin pistämisen. Lisäksi lahjoitin kassillisen hyväkuntoisia lastenkirjoja lapsen päiväkotiin. Ihmeellistä paperisälää saatiin tänään miehen kanssa tuhottua iso kasa.
Mielenkiintoista nähdä meneekö vähän käytetyssä mitään. Hurjan kalliit hinnat oli kirppismestari laittanut, samoin kuvaukset vähän sinne päin. Olisin itse arvioinut myös tuotteiden kunnon heikommaksi, joten toivottavasti mahdolliset ostajat eivät pety!
Vierailija kirjoitti:
Näistä muistitikuista sen verran että olen joskus säilynyt muistoja lerpulle ja niitä ei voi enää lukea nykyisillä vermeillä, eli sitten on hyvä muistaa että kun tekniikka alkaa vanhentua, niin siirtää ne seuraavalle tallennusvälineelle. Ja aina kopio, yksi kappale ei riitä.
Mulla on samanlainen ongelma: Olen säilyttänyt valokuvia korpulla, ja eihän nykyajan tietokoneissa enää ole korppuasemaa. Kun en ole kirjoittanut disketin päälle, mitä kuvia se sisältää, en tiedä kannattaako niitä alkaa siirtää jonkun palvelun kautta esim.muistitikulle.
Vähän sama juttu VHS-kaseteissa. En ole kirjoittanut päälle, mitä ne sisältävät. Jossakin VHS-kasetissa on tärkeitä juttuja mm.poikani alle vuoden ikäisenä jo edesmenneen ukkinsa kanssa. Tämän vuoksi en voi heittää noita VHS-kasetteja pois, ennen kuin olen katsonut jokaikisen läpi. Huoh!
Vaatteista on ollut kaikkein helpoin luopua. Lähinnä siksi, että olen vanhemmiten lihonut ainakin alavartalosta. Joskus yli 10 vuotta sitten laihdutin, ja olin innoissani, että mahdun vanhoihin vaatteisiini. Joo, ei olisi kannattanut säilyttää niitä, muoti on auttamattomasti mennyt niiden ohi esim.olkatoppaukset eivät ole enää muodissa. :) Ja vaikka olen ostanut klassisia hameita ja mekkoja, niiden pituus on ajan myötä muuttunut, eikä omat taitoni riitä lyhentää niitä.
Minä en usko tuohon digisäilytykseen. Minulla on nytkin ongelma, kun ei ole laitetta millä katsoa vanhat vhs -videot ja korput. Siellä niitä muista makaa kasapäin.
Jos nyt tallettaa jotain, niin tuskimpa se on samassa muodossa katsottavissa 10v kuluttua.
Mitä vähemmän tavaraa, sen helpompi elää.
Todella ymmärrettävää, ja voin kuvitella, miten vapautunut olo tuosta tuli.
Itse en vain millään pysty päästämään irti kaikista kamoista, joissa on "raha kiinni", koska tuskailen joka kuukausi laskujen ja velanmaksujen kanssa, ja jokainen kymppi auttaa. On monta tavaraa, joka ei mennyt muutama kuukausi sitten, mutta nyt sain siitä 30 euroa. Olisiko se kannattanut pistää kierrätykseen silloin muutama kuukausi sitten, vai odottaa kärsivällisesti tätä 30 euroa? Sain tuolla 30 eurolla ruokakaupan ostot maksettua. Mutta toisaalta se tavara on kyllä 30 euron edestä stressannutkin monta kuukautta. En tiedä. Vaikeaa on.
Tämä on varmasti ikuisuuskysymys. Sinänsä en odota mitään suuria summia näistä tavaroista, myyn kalliitakin tavaroita halvalla (tuo 30 euroa oli hyvin pieni raha kyseisestä tavarasta). Olisi hienoa jos olisi hinnoittelussa sellainen "sweet spot", että kun vaan tarpeeksi halvalla myy hyvää tavaraa, se menisi helposti. Mutta en tiedä johtuuko se Suomen pienestä väkimäärästä, vai siitä että koko maa on tavarapaljoutta täynnä - varmaan molemmista - mutta se superlöydöstään ilahtunut ostaja saattaa tulla tavaralle vastaan vasta monen kuukauden päästä, mikä on tosi turhauttavan hidasta.
Toki olen myös paljon karsinut. Tajuan senkin, että kaikille tavaroilleni en ole se ihanteellinen myyjä. Sama tavara voisi jossain hyväntekeväisyyskirppiksellä löytää innokkaan ostajan, mutta ei Torissa. Sama vaate voisi olla houkuttelevampi kuvattuna jonkin nuoren nätin naisen päällä, ja niin edelleen. Olen onneksi oppinut tunnistamaan, mitä tavaroita en luultavasti tule ITSE koskaan saamaan kaupaksi, ja ne olen laittanut suoraan lahjoituksiin. Mutta nekin, joista tiedän realistisesti voivani saada jotain, menevät niin hitaasti että se turhauttaa.