tavarapaljous :(

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Molemmat isoäidit harrastavat posliininmaalausta, ovat jo taitavia. Niin meillä on kokonaisia, käsinmaalattuja astiastoja varakuppeineen, maljakoita, vateja, kulhoja pilvin pimein. Niitä en kyllä voi edes myydä, jos jotenkin osais heille hienotunteisesti vihjata, ettei enää. Mutta kun rakkaudella tekevät ja tosiaan erittäin taitavasti, niin en mä voi torjua. Lapset saavat aikanaan siirtää niitä omiin huusholleihinsa.

Voi kauhee, tää olis itelle ihan painajainen! Muutenkin on niitä lahjomisia kaikki paikat täynnä.

Nuoret tuskin ovat kiinnostuneita isoäitien maalaamista astiastoista.  Pieniin asuntoihin ei tuollaisia kertakaikkiaan mahdu, ja ainakin mun kokemukseni mukaan nuoret ovat entistä vähemmän kiinnostuneita tavarasta, pitävät vain tarpeellisen.

Kyllä meidän mukulat ainakin jollain tasolla arvostavat, luulen, että vanhemmiten vielä enemmän. Tykkäävät kovasti mummeistaan. Ja sitä "vain tarpeellista" saavat kyllä vähän kaikkialta. Etteivät nuo käsinmaalatut astiastot ja muut ole ollenkaan sitä "tavallista" roinaa. On ne kumminkin aivan  ainutlaatuisia.

Työskentelen hyväntekeväisyyteen suunnatulla kirpparilla ja saamme lahjoituksena jatkuvasti itse maalattuja astiastoja eikö niitä osta käytännössä kukaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Molemmat isoäidit harrastavat posliininmaalausta, ovat jo taitavia. Niin meillä on kokonaisia, käsinmaalattuja astiastoja varakuppeineen, maljakoita, vateja, kulhoja pilvin pimein. Niitä en kyllä voi edes myydä, jos jotenkin osais heille hienotunteisesti vihjata, ettei enää. Mutta kun rakkaudella tekevät ja tosiaan erittäin taitavasti, niin en mä voi torjua. Lapset saavat aikanaan siirtää niitä omiin huusholleihinsa.

Voi kauhee, tää olis itelle ihan painajainen! Muutenkin on niitä lahjomisia kaikki paikat täynnä.

Minusta se on hellyttävän ihanaa kumminkin, että mummit on aidolla rakkaudella ja ajatuksin nuo meille tehneet. Paljon kauniimpaa, kuin jos olisivat vaikka pussilakanoita tai lahjakortteja antaneet. Kun kuitenkin haluavat jotain antaa, saavat siitä hyvää mieltä itselleenkin. Etten millään tavalla pahalla näistä maininnut.

Loistavaa että osaat arvostaa näitä. Mun kohdalla olisi mennyt ihan hukkaan kun ahdistun jo näistäkin tavaroista.

Niinpä. Mutta ongelma onkin tää älytön kama, jota vaan kertyy nurkkiin, vaikka raakkaisin joka viikko. Voi tietty helpata ajan kanssa; meillä kun on neljä lasta, niin tuntuu, että joka paikassa roikkuu ja lojuu vaatteita, erilaisia/erikokoisia mailoja, kenkiä joka lähtöön, sukkia, vanhoja reppuja jms. Oma lukunsa on sitte mies, jonka "aarteisiin" mä en enää kajoa. Pari kertaa olen sen tehnyt ja kuulemma heittänyt pois just jotain oikein tärkeää. Onneksi meillä on iso asunto, mutta piukkaa pukkaa silti. Ja siivoaminen on ihan oma lukunsa....uh.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Molemmat isoäidit harrastavat posliininmaalausta, ovat jo taitavia. Niin meillä on kokonaisia, käsinmaalattuja astiastoja varakuppeineen, maljakoita, vateja, kulhoja pilvin pimein. Niitä en kyllä voi edes myydä, jos jotenkin osais heille hienotunteisesti vihjata, ettei enää. Mutta kun rakkaudella tekevät ja tosiaan erittäin taitavasti, niin en mä voi torjua. Lapset saavat aikanaan siirtää niitä omiin huusholleihinsa.

Voi kauhee, tää olis itelle ihan painajainen! Muutenkin on niitä lahjomisia kaikki paikat täynnä.

Nuoret tuskin ovat kiinnostuneita isoäitien maalaamista astiastoista.  Pieniin asuntoihin ei tuollaisia kertakaikkiaan mahdu, ja ainakin mun kokemukseni mukaan nuoret ovat entistä vähemmän kiinnostuneita tavarasta, pitävät vain tarpeellisen.

Kyllä meidän mukulat ainakin jollain tasolla arvostavat, luulen, että vanhemmiten vielä enemmän. Tykkäävät kovasti mummeistaan. Ja sitä "vain tarpeellista" saavat kyllä vähän kaikkialta. Etteivät nuo käsinmaalatut astiastot ja muut ole ollenkaan sitä "tavallista" roinaa. On ne kumminkin aivan  ainutlaatuisia.

Työskentelen hyväntekeväisyyteen suunnatulla kirpparilla ja saamme lahjoituksena jatkuvasti itse maalattuja astiastoja eikö niitä osta käytännössä kukaan.

Ei osta tietenkään, varsinkin jos joka kuppi ja lautanen on pohjasta saajan nimikirjaimilla signeerattu. Eikä kai muutenkaan. Saajilleen ts. meille niillä on syvä tunnearvo. Muulla tavaralla ei sitä arvoa ole.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Molemmat isoäidit harrastavat posliininmaalausta, ovat jo taitavia. Niin meillä on kokonaisia, käsinmaalattuja astiastoja varakuppeineen, maljakoita, vateja, kulhoja pilvin pimein. Niitä en kyllä voi edes myydä, jos jotenkin osais heille hienotunteisesti vihjata, ettei enää. Mutta kun rakkaudella tekevät ja tosiaan erittäin taitavasti, niin en mä voi torjua. Lapset saavat aikanaan siirtää niitä omiin huusholleihinsa.

Voi kauhee, tää olis itelle ihan painajainen! Muutenkin on niitä lahjomisia kaikki paikat täynnä.

Nuoret tuskin ovat kiinnostuneita isoäitien maalaamista astiastoista.  Pieniin asuntoihin ei tuollaisia kertakaikkiaan mahdu, ja ainakin mun kokemukseni mukaan nuoret ovat entistä vähemmän kiinnostuneita tavarasta, pitävät vain tarpeellisen.

Kyllä meidän mukulat ainakin jollain tasolla arvostavat, luulen, että vanhemmiten vielä enemmän. Tykkäävät kovasti mummeistaan. Ja sitä "vain tarpeellista" saavat kyllä vähän kaikkialta. Etteivät nuo käsinmaalatut astiastot ja muut ole ollenkaan sitä "tavallista" roinaa. On ne kumminkin aivan  ainutlaatuisia.

Ymmärrän tämän kyllä. Ovat ainutlaatuisia, ja arvostan sitä, että mummit ovat näitä rakkaudella tehneet. Mutta silti, niin harmillista kuin se onkin, nuorten asuntoihin harvoin moisia astiastoja mahtuu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Molemmat isoäidit harrastavat posliininmaalausta, ovat jo taitavia. Niin meillä on kokonaisia, käsinmaalattuja astiastoja varakuppeineen, maljakoita, vateja, kulhoja pilvin pimein. Niitä en kyllä voi edes myydä, jos jotenkin osais heille hienotunteisesti vihjata, ettei enää. Mutta kun rakkaudella tekevät ja tosiaan erittäin taitavasti, niin en mä voi torjua. Lapset saavat aikanaan siirtää niitä omiin huusholleihinsa.

Voi kauhee, tää olis itelle ihan painajainen! Muutenkin on niitä lahjomisia kaikki paikat täynnä.

Nuoret tuskin ovat kiinnostuneita isoäitien maalaamista astiastoista.  Pieniin asuntoihin ei tuollaisia kertakaikkiaan mahdu, ja ainakin mun kokemukseni mukaan nuoret ovat entistä vähemmän kiinnostuneita tavarasta, pitävät vain tarpeellisen.

Kyllä meidän mukulat ainakin jollain tasolla arvostavat, luulen, että vanhemmiten vielä enemmän. Tykkäävät kovasti mummeistaan. Ja sitä "vain tarpeellista" saavat kyllä vähän kaikkialta. Etteivät nuo käsinmaalatut astiastot ja muut ole ollenkaan sitä "tavallista" roinaa. On ne kumminkin aivan  ainutlaatuisia.

Työskentelen hyväntekeväisyyteen suunnatulla kirpparilla ja saamme lahjoituksena jatkuvasti itse maalattuja astiastoja eikö niitä osta käytännössä kukaan.

Ei osta tietenkään, varsinkin jos joka kuppi ja lautanen on pohjasta saajan nimikirjaimilla signeerattu. Eikä kai muutenkaan. Saajilleen ts. meille niillä on syvä tunnearvo. Muulla tavaralla ei sitä arvoa ole.

Eipä taida kovin suurta arvoa monellekaan saajalle olla, kun kannetaan kirpputorille.

En tietty sitä elektroniikkaa rahallisista tms. syistä sängyn alla säilö. Se nyt vaan, onnetonta, on mun hamstraustani. Saamattomuutta myös, kun ne täytyis rahdata ongelmajätteisiin, eikä vaan saa aikaiseksi, huoh.[/quote]

Sitten täytyy kyllä sanoa, etten ymmärrä ollenkaan.  Ymmärrän jollain tasolla sen, jos jemmaa varalaitteita, ja ymmärrän senkin, että tiettyjä asioita voi olla tunnesyistä hankala hävitää. Mutta, käytännössä sinä säilöt sängyn alle roskaa. Hankaloittamaan siivoustakin.

Neljän lapsen äiti ja sen joulupukin omistaja täällä. Olen peräti jokaiselle lapselle aikoinaan kerännyt semmoset laatikot, joissa on jokaisen lapsen ekan puolen vuoden ensimmäiset tavarat: syntymäpäivän sanomalehti, ensimmäinen tuttu, lelu, kirja jne. Olen ne teipannut tiiviisti kiinni ja annan sitten aikanaan kullekin omansa. Tekevät sit niille, mitä lystäävät.

Vierailija kirjoitti:

En tietty sitä elektroniikkaa rahallisista tms. syistä sängyn alla säilö. Se nyt vaan, onnetonta, on mun hamstraustani. Saamattomuutta myös, kun ne täytyis rahdata ongelmajätteisiin, eikä vaan saa aikaiseksi, huoh.

Sitten täytyy kyllä sanoa, etten ymmärrä ollenkaan.  Ymmärrän jollain tasolla sen, jos jemmaa varalaitteita, ja ymmärrän senkin, että tiettyjä asioita voi olla tunnesyistä hankala hävitää. Mutta, käytännössä sinä säilöt sängyn alle roskaa. Hankaloittamaan siivoustakin.

Juu, tiedän. Kerroin tuossa jossain kohtaa ketjua, että ainakin meiltä löytyy "säilöttyä" roskiskamaa muualtakin. Täällähän sitä puidaan, että miksi sitä turhaa tavaraa kertyy.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Molemmat isoäidit harrastavat posliininmaalausta, ovat jo taitavia. Niin meillä on kokonaisia, käsinmaalattuja astiastoja varakuppeineen, maljakoita, vateja, kulhoja pilvin pimein. Niitä en kyllä voi edes myydä, jos jotenkin osais heille hienotunteisesti vihjata, ettei enää. Mutta kun rakkaudella tekevät ja tosiaan erittäin taitavasti, niin en mä voi torjua. Lapset saavat aikanaan siirtää niitä omiin huusholleihinsa.

Voi kauhee, tää olis itelle ihan painajainen! Muutenkin on niitä lahjomisia kaikki paikat täynnä.

Nuoret tuskin ovat kiinnostuneita isoäitien maalaamista astiastoista.  Pieniin asuntoihin ei tuollaisia kertakaikkiaan mahdu, ja ainakin mun kokemukseni mukaan nuoret ovat entistä vähemmän kiinnostuneita tavarasta, pitävät vain tarpeellisen.

Kyllä meidän mukulat ainakin jollain tasolla arvostavat, luulen, että vanhemmiten vielä enemmän. Tykkäävät kovasti mummeistaan. Ja sitä "vain tarpeellista" saavat kyllä vähän kaikkialta. Etteivät nuo käsinmaalatut astiastot ja muut ole ollenkaan sitä "tavallista" roinaa. On ne kumminkin aivan  ainutlaatuisia.

Työskentelen hyväntekeväisyyteen suunnatulla kirpparilla ja saamme lahjoituksena jatkuvasti itse maalattuja astiastoja eikö niitä osta käytännössä kukaan.

Ei osta tietenkään, varsinkin jos joka kuppi ja lautanen on pohjasta saajan nimikirjaimilla signeerattu. Eikä kai muutenkaan. Saajilleen ts. meille niillä on syvä tunnearvo. Muulla tavaralla ei sitä arvoa ole.

Eipä taida kovin suurta arvoa monellekaan saajalle olla, kun kannetaan kirpputorille.

Kukin kai tyylillään? Sallittakoon se.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Molemmat isoäidit harrastavat posliininmaalausta, ovat jo taitavia. Niin meillä on kokonaisia, käsinmaalattuja astiastoja varakuppeineen, maljakoita, vateja, kulhoja pilvin pimein. Niitä en kyllä voi edes myydä, jos jotenkin osais heille hienotunteisesti vihjata, ettei enää. Mutta kun rakkaudella tekevät ja tosiaan erittäin taitavasti, niin en mä voi torjua. Lapset saavat aikanaan siirtää niitä omiin huusholleihinsa.

Voi kauhee, tää olis itelle ihan painajainen! Muutenkin on niitä lahjomisia kaikki paikat täynnä.

Nuoret tuskin ovat kiinnostuneita isoäitien maalaamista astiastoista.  Pieniin asuntoihin ei tuollaisia kertakaikkiaan mahdu, ja ainakin mun kokemukseni mukaan nuoret ovat entistä vähemmän kiinnostuneita tavarasta, pitävät vain tarpeellisen.

Kyllä meidän mukulat ainakin jollain tasolla arvostavat, luulen, että vanhemmiten vielä enemmän. Tykkäävät kovasti mummeistaan. Ja sitä "vain tarpeellista" saavat kyllä vähän kaikkialta. Etteivät nuo käsinmaalatut astiastot ja muut ole ollenkaan sitä "tavallista" roinaa. On ne kumminkin aivan  ainutlaatuisia.

Ymmärrän tämän kyllä. Ovat ainutlaatuisia, ja arvostan sitä, että mummit ovat näitä rakkaudella tehneet. Mutta silti, niin harmillista kuin se onkin, nuorten asuntoihin harvoin moisia astiastoja mahtuu.

Tämä on se lahjomisen ydin, ja siitä on tässä ketjussa aina aika ajoin puhuttu.

Ihmiset antavat lahjoja siksi, että siitä tulee heille itselleen hyvä mieli. Vasta toissijainen tarkoitus on tehdä lahjansaajalle hyvä mieli. Meiltä löytyy mm. sananlasku "ei saa katsoa lahjahevosen suuhun" koska lahjansaajan odotetaan nöyrtyvän ja olevan kiitollinen siitä mitä saa, arvostella ei sovi.

Mummit haluavat osoittaa rakkauttaan toteuttamalla itseään, harrastamalla haastavaa käsityöharrastusta. Sen jälkeen he työntävät tilaa vievät tuotoksensa pois käsistään sinun ja lastesi huoleksi. Sinun osaksesi jää olla rajattoman kiitollinen ja säilyttää astiasto, jolle ei tosiasiassa ole käyttöä.

He eivät tarkoita pahaa, mutta aiheuttavat silti kauheasti vaivaa teille.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Molemmat isoäidit harrastavat posliininmaalausta, ovat jo taitavia. Niin meillä on kokonaisia, käsinmaalattuja astiastoja varakuppeineen, maljakoita, vateja, kulhoja pilvin pimein. Niitä en kyllä voi edes myydä, jos jotenkin osais heille hienotunteisesti vihjata, ettei enää. Mutta kun rakkaudella tekevät ja tosiaan erittäin taitavasti, niin en mä voi torjua. Lapset saavat aikanaan siirtää niitä omiin huusholleihinsa.

Voi kauhee, tää olis itelle ihan painajainen! Muutenkin on niitä lahjomisia kaikki paikat täynnä.

Nuoret tuskin ovat kiinnostuneita isoäitien maalaamista astiastoista.  Pieniin asuntoihin ei tuollaisia kertakaikkiaan mahdu, ja ainakin mun kokemukseni mukaan nuoret ovat entistä vähemmän kiinnostuneita tavarasta, pitävät vain tarpeellisen.

Kyllä meidän mukulat ainakin jollain tasolla arvostavat, luulen, että vanhemmiten vielä enemmän. Tykkäävät kovasti mummeistaan. Ja sitä "vain tarpeellista" saavat kyllä vähän kaikkialta. Etteivät nuo käsinmaalatut astiastot ja muut ole ollenkaan sitä "tavallista" roinaa. On ne kumminkin aivan  ainutlaatuisia.

Ymmärrän tämän kyllä. Ovat ainutlaatuisia, ja arvostan sitä, että mummit ovat näitä rakkaudella tehneet. Mutta silti, niin harmillista kuin se onkin, nuorten asuntoihin harvoin moisia astiastoja mahtuu.

Ei varmaankaan mahdu. Mä pidän ne sitten miehen ja mun neliöissä. Sitten kun joku aikanaan tyhjää meidän kämppää, niin tehköön niille just mitä parhaaksi katsoo. Enkä mä suinkaan väkisin nuorille mukaan niitä tyrkytä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Molemmat isoäidit harrastavat posliininmaalausta, ovat jo taitavia. Niin meillä on kokonaisia, käsinmaalattuja astiastoja varakuppeineen, maljakoita, vateja, kulhoja pilvin pimein. Niitä en kyllä voi edes myydä, jos jotenkin osais heille hienotunteisesti vihjata, ettei enää. Mutta kun rakkaudella tekevät ja tosiaan erittäin taitavasti, niin en mä voi torjua. Lapset saavat aikanaan siirtää niitä omiin huusholleihinsa.

Voi kauhee, tää olis itelle ihan painajainen! Muutenkin on niitä lahjomisia kaikki paikat täynnä.

Nuoret tuskin ovat kiinnostuneita isoäitien maalaamista astiastoista.  Pieniin asuntoihin ei tuollaisia kertakaikkiaan mahdu, ja ainakin mun kokemukseni mukaan nuoret ovat entistä vähemmän kiinnostuneita tavarasta, pitävät vain tarpeellisen.

Kyllä meidän mukulat ainakin jollain tasolla arvostavat, luulen, että vanhemmiten vielä enemmän. Tykkäävät kovasti mummeistaan. Ja sitä "vain tarpeellista" saavat kyllä vähän kaikkialta. Etteivät nuo käsinmaalatut astiastot ja muut ole ollenkaan sitä "tavallista" roinaa. On ne kumminkin aivan  ainutlaatuisia.

Ymmärrän tämän kyllä. Ovat ainutlaatuisia, ja arvostan sitä, että mummit ovat näitä rakkaudella tehneet. Mutta silti, niin harmillista kuin se onkin, nuorten asuntoihin harvoin moisia astiastoja mahtuu.

Tämä on se lahjomisen ydin, ja siitä on tässä ketjussa aina aika ajoin puhuttu.

Ihmiset antavat lahjoja siksi, että siitä tulee heille itselleen hyvä mieli. Vasta toissijainen tarkoitus on tehdä lahjansaajalle hyvä mieli. Meiltä löytyy mm. sananlasku "ei saa katsoa lahjahevosen suuhun" koska lahjansaajan odotetaan nöyrtyvän ja olevan kiitollinen siitä mitä saa, arvostella ei sovi.

Mummit haluavat osoittaa rakkauttaan toteuttamalla itseään, harrastamalla haastavaa käsityöharrastusta. Sen jälkeen he työntävät tilaa vievät tuotoksensa pois käsistään sinun ja lastesi huoleksi. Sinun osaksesi jää olla rajattoman kiitollinen ja säilyttää astiasto, jolle ei tosiasiassa ole käyttöä.

He eivät tarkoita pahaa, mutta aiheuttavat silti kauheasti vaivaa teille.

Ei meidän mummit itsekkäistä syistä astiastoja tee. Eivät niiden perään kysele, Eivätkä nyt missään tapauksessa rajatonta kiitollisuutta odota, eikä yleensä mitään kiitollisuutta. Eivät he harrastuksensa tuotoksia meille pois käsistään tunge ajatuksella, että voivat taas lisää tehdä. Kumpikin on tehnyt pitkän uran posliininmaalauksen opettajina opistoissa.  Mummejakin on joka lähtöön.

tip top kirjoitti:

Tavaramäärä sinänsä ei ole ongelma, siis jos ajatellaan vain omaa huushollia, ei maailman ongelmia. Kahdella seikalla selviää: 1. Jokaisella tavaralla on paikka. 2. Jokainen tavara pannaan käytön jälkeen sille paikalle. Yksinkertaista, mutta niin kovin vaikeaa monelle. Onnistuu vain luontaiselle nysvääjälle. Semmoiselle kuin minä. Joka asun yksin.

Meidän kuuden hengen huushollissa ei mainitsemallasi kahdella seikalla selvitä. Meillä on varsinkin lasten kamat missä ja milloin vaan, vaikka niille on jokaisen huoneessa tilaa. Ja vaikka mä komentaisin kuin vääpeli, kompastun silti milloin olkkarin lattialla lego-viritelmiin, milloin tennismailoihin keittiössä. Kun on iso perhe ja lapset alle viistoista kaikki, on elämä kaikkinensa ihan toisenlaista kuin yksinasujalla. Mutta mitäs mun piti valittaa, ai niin, se merkillinen seikka; että vaikka mä yritän raivata, niin sitä enemmän tuntuu sitä raivattavaa olevan. Ikäänkuin taloon virtaisi jostain jatkuvasti jotain turhaketta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Molemmat isoäidit harrastavat posliininmaalausta, ovat jo taitavia. Niin meillä on kokonaisia, käsinmaalattuja astiastoja varakuppeineen, maljakoita, vateja, kulhoja pilvin pimein. Niitä en kyllä voi edes myydä, jos jotenkin osais heille hienotunteisesti vihjata, ettei enää. Mutta kun rakkaudella tekevät ja tosiaan erittäin taitavasti, niin en mä voi torjua. Lapset saavat aikanaan siirtää niitä omiin huusholleihinsa.

Voi kauhee, tää olis itelle ihan painajainen! Muutenkin on niitä lahjomisia kaikki paikat täynnä.

Nuoret tuskin ovat kiinnostuneita isoäitien maalaamista astiastoista.  Pieniin asuntoihin ei tuollaisia kertakaikkiaan mahdu, ja ainakin mun kokemukseni mukaan nuoret ovat entistä vähemmän kiinnostuneita tavarasta, pitävät vain tarpeellisen.

Kyllä meidän mukulat ainakin jollain tasolla arvostavat, luulen, että vanhemmiten vielä enemmän. Tykkäävät kovasti mummeistaan. Ja sitä "vain tarpeellista" saavat kyllä vähän kaikkialta. Etteivät nuo käsinmaalatut astiastot ja muut ole ollenkaan sitä "tavallista" roinaa. On ne kumminkin aivan  ainutlaatuisia.

Ymmärrän tämän kyllä. Ovat ainutlaatuisia, ja arvostan sitä, että mummit ovat näitä rakkaudella tehneet. Mutta silti, niin harmillista kuin se onkin, nuorten asuntoihin harvoin moisia astiastoja mahtuu.

Tämä on se lahjomisen ydin, ja siitä on tässä ketjussa aina aika ajoin puhuttu.

Ihmiset antavat lahjoja siksi, että siitä tulee heille itselleen hyvä mieli. Vasta toissijainen tarkoitus on tehdä lahjansaajalle hyvä mieli. Meiltä löytyy mm. sananlasku "ei saa katsoa lahjahevosen suuhun" koska lahjansaajan odotetaan nöyrtyvän ja olevan kiitollinen siitä mitä saa, arvostella ei sovi.

Mummit haluavat osoittaa rakkauttaan toteuttamalla itseään, harrastamalla haastavaa käsityöharrastusta. Sen jälkeen he työntävät tilaa vievät tuotoksensa pois käsistään sinun ja lastesi huoleksi. Sinun osaksesi jää olla rajattoman kiitollinen ja säilyttää astiasto, jolle ei tosiasiassa ole käyttöä.

He eivät tarkoita pahaa, mutta aiheuttavat silti kauheasti vaivaa teille.

Kun annan esim. siskojen lapsille synttärilahjan, kyllä mä mietin, mistä nimenomaan lahjansaajalle tulisi hyvä mieli. Mitä taivaan tähden tarkoitat, että lahjansaajan odotetaan nöyrtyvän? Kuka odottaa? Kauhea ajatuskin, että mulle pitäis olla kiitollinen antamastani lahjasta. En ketään "lahjo" siksi, että MINULLE tulis hyvä mieli.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Molemmat isoäidit harrastavat posliininmaalausta, ovat jo taitavia. Niin meillä on kokonaisia, käsinmaalattuja astiastoja varakuppeineen, maljakoita, vateja, kulhoja pilvin pimein. Niitä en kyllä voi edes myydä, jos jotenkin osais heille hienotunteisesti vihjata, ettei enää. Mutta kun rakkaudella tekevät ja tosiaan erittäin taitavasti, niin en mä voi torjua. Lapset saavat aikanaan siirtää niitä omiin huusholleihinsa.

=========

Sen sitten näkee, mitä lapset ja viimeistään lapsenlapset niillä tekee...

Mitäpä, jos lapset haluaisivat ihan itse valita astiastonsa? 

MInun anoppini ompeli vimmaisesti tyynyliinoja yms ja jakeli niitä sitten lastensa huusholleihin. Niitä on nyt sitten meidänkin liinavaatekaappi pullollaan. Tunnustan, että olen osan repinyt siivousräteiksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Molemmat isoäidit harrastavat posliininmaalausta, ovat jo taitavia. Niin meillä on kokonaisia, käsinmaalattuja astiastoja varakuppeineen, maljakoita, vateja, kulhoja pilvin pimein. Niitä en kyllä voi edes myydä, jos jotenkin osais heille hienotunteisesti vihjata, ettei enää. Mutta kun rakkaudella tekevät ja tosiaan erittäin taitavasti, niin en mä voi torjua. Lapset saavat aikanaan siirtää niitä omiin huusholleihinsa.

Voi kauhee, tää olis itelle ihan painajainen! Muutenkin on niitä lahjomisia kaikki paikat täynnä.

Nuoret tuskin ovat kiinnostuneita isoäitien maalaamista astiastoista.  Pieniin asuntoihin ei tuollaisia kertakaikkiaan mahdu, ja ainakin mun kokemukseni mukaan nuoret ovat entistä vähemmän kiinnostuneita tavarasta, pitävät vain tarpeellisen.

Kyllä meidän mukulat ainakin jollain tasolla arvostavat, luulen, että vanhemmiten vielä enemmän. Tykkäävät kovasti mummeistaan. Ja sitä "vain tarpeellista" saavat kyllä vähän kaikkialta. Etteivät nuo käsinmaalatut astiastot ja muut ole ollenkaan sitä "tavallista" roinaa. On ne kumminkin aivan  ainutlaatuisia.

Ymmärrän tämän kyllä. Ovat ainutlaatuisia, ja arvostan sitä, että mummit ovat näitä rakkaudella tehneet. Mutta silti, niin harmillista kuin se onkin, nuorten asuntoihin harvoin moisia astiastoja mahtuu.

Tämä on se lahjomisen ydin, ja siitä on tässä ketjussa aina aika ajoin puhuttu.

Ihmiset antavat lahjoja siksi, että siitä tulee heille itselleen hyvä mieli. Vasta toissijainen tarkoitus on tehdä lahjansaajalle hyvä mieli. Meiltä löytyy mm. sananlasku "ei saa katsoa lahjahevosen suuhun" koska lahjansaajan odotetaan nöyrtyvän ja olevan kiitollinen siitä mitä saa, arvostella ei sovi.

Mummit haluavat osoittaa rakkauttaan toteuttamalla itseään, harrastamalla haastavaa käsityöharrastusta. Sen jälkeen he työntävät tilaa vievät tuotoksensa pois käsistään sinun ja lastesi huoleksi. Sinun osaksesi jää olla rajattoman kiitollinen ja säilyttää astiasto, jolle ei tosiasiassa ole käyttöä.

He eivät tarkoita pahaa, mutta aiheuttavat silti kauheasti vaivaa teille.

Kun annan esim. siskojen lapsille synttärilahjan, kyllä mä mietin, mistä nimenomaan lahjansaajalle tulisi hyvä mieli. Mitä taivaan tähden tarkoitat, että lahjansaajan odotetaan nöyrtyvän? Kuka odottaa? Kauhea ajatuskin, että mulle pitäis olla kiitollinen antamastani lahjasta. En ketään "lahjo" siksi, että MINULLE tulis hyvä mieli.

Hienoa, jos teet näin!   Mietit lahjansaajaa.   Muutenkin, lahjojen ostaminen lapsille on vähän eri asia kuin lahjojen ostaminen aikuisille, joilla on jo kaikkea, ainakin tavaraa.  

NImittäin, todella moni, varsinkin vanhempi ihminen, ostaa jotain mistä itse tykkää tai minkä itse katsoo jotenkin sopivan nuoremmalle, jopa niin, että mielestään nuorempi TARVITSEE kyseisin tavaran.  Ja sitten siitä pitää olla kiitollinen.   Ei ajatella toista, eikä ymmärretä, että toisen elämäntapa voi olla erilainen.  

Lahjoitetaan kahvinkeitin, vaikka perheessä ei juoda kahvia, kun sellainen "kuuluu olla".  Tai juurikin kahviastiasto, kun sellainen kuuluu olla, tai mitäs jos tulee vaikka juhlia. Juu, tulee sellaisia juhlia ehkä kerran 10 vuodessa.  Lahjoitetaan koriste-esineitä, joista itse tykätään, vaikka lahjansaaja haluaa ympäristönsä olevan minimalistinen. Jne.

Meidän kuuden hengen huushollissa ei mainitsemallasi kahdella seikalla selvitä. Meillä on varsinkin lasten kamat missä ja milloin vaan, vaikka niille on jokaisen huoneessa tilaa. Ja vaikka mä komentaisin kuin vääpeli, kompastun silti milloin olkkarin lattialla lego-viritelmiin, milloin tennismailoihin keittiössä. Kun on iso perhe ja lapset alle viistoista kaikki, on elämä kaikkinensa ihan toisenlaista kuin yksinasujalla. Mutta mitäs mun piti valittaa, ai niin, se merkillinen seikka; että vaikka mä yritän raivata, niin sitä enemmän tuntuu sitä raivattavaa olevan. Ikäänkuin taloon virtaisi jostain jatkuvasti jotain turhaketta.[/quote]

Ne legot! Joskus vetelin niitä lattialastalla lasten sänkyjen alle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niitä vanhoja laitteita ei kannata säilöä. Niillä ei ole mitään arvoa.. edes käyttöarvoa kun ovata jonkun aikaa olleet käyttämättömiä ja päivittämättömiä kun ne on rakennettu niin. 

En tietty sitä elektroniikkaa rahallisista tms. syistä sängyn alla säilö. Se nyt vaan, onnetonta, on mun hamstraustani. Saamattomuutta myös, kun ne täytyis rahdata ongelmajätteisiin, eikä vaan saa aikaiseksi, huoh.

Elektroniikka ei ole ongelmajätettä, vaan ser- eli sähkö- ja elektroniikkaromua, jota on velvollisia vastaanottamaan jokainen elektroniikkaa myyvä liike. Voit siis viedä romut vaikka Prismaan kauppareissulla.

Vierailija kirjoitti:

tip top kirjoitti:

Tavaramäärä sinänsä ei ole ongelma, siis jos ajatellaan vain omaa huushollia, ei maailman ongelmia. Kahdella seikalla selviää: 1. Jokaisella tavaralla on paikka. 2. Jokainen tavara pannaan käytön jälkeen sille paikalle. Yksinkertaista, mutta niin kovin vaikeaa monelle. Onnistuu vain luontaiselle nysvääjälle. Semmoiselle kuin minä. Joka asun yksin.

Meidän kuuden hengen huushollissa ei mainitsemallasi kahdella seikalla selvitä. Meillä on varsinkin lasten kamat missä ja milloin vaan, vaikka niille on jokaisen huoneessa tilaa. Ja vaikka mä komentaisin kuin vääpeli, kompastun silti milloin olkkarin lattialla lego-viritelmiin, milloin tennismailoihin keittiössä. Kun on iso perhe ja lapset alle viistoista kaikki, on elämä kaikkinensa ihan toisenlaista kuin yksinasujalla. Mutta mitäs mun piti valittaa, ai niin, se merkillinen seikka; että vaikka mä yritän raivata, niin sitä enemmän tuntuu sitä raivattavaa olevan. Ikäänkuin taloon virtaisi jostain jatkuvasti jotain turhaketta.

Mun on tietysti helppo tämä toteuttaa, kun asun yksin, mutta joskus kannattaa vaikka kuukauden ajan pitää jotenkin kirjaa (ei tarvitse olla ihan täydellinen tietenkään) tai muuten seurata tietoisesti, mistä ja millaista tavaraa kotiin virtaa ja voisiko sille tehdä jotain. Sama myös toiseen suuntaan eli miten tavaraa lähtee pois ja onko siinä virrassa jotain tukoksia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

tip top kirjoitti:

Tavaramäärä sinänsä ei ole ongelma, siis jos ajatellaan vain omaa huushollia, ei maailman ongelmia. Kahdella seikalla selviää: 1. Jokaisella tavaralla on paikka. 2. Jokainen tavara pannaan käytön jälkeen sille paikalle. Yksinkertaista, mutta niin kovin vaikeaa monelle. Onnistuu vain luontaiselle nysvääjälle. Semmoiselle kuin minä. Joka asun yksin.

Meidän kuuden hengen huushollissa ei mainitsemallasi kahdella seikalla selvitä. Meillä on varsinkin lasten kamat missä ja milloin vaan, vaikka niille on jokaisen huoneessa tilaa. Ja vaikka mä komentaisin kuin vääpeli, kompastun silti milloin olkkarin lattialla lego-viritelmiin, milloin tennismailoihin keittiössä. Kun on iso perhe ja lapset alle viistoista kaikki, on elämä kaikkinensa ihan toisenlaista kuin yksinasujalla. Mutta mitäs mun piti valittaa, ai niin, se merkillinen seikka; että vaikka mä yritän raivata, niin sitä enemmän tuntuu sitä raivattavaa olevan. Ikäänkuin taloon virtaisi jostain jatkuvasti jotain turhaketta.

Mun on tietysti helppo tämä toteuttaa, kun asun yksin, mutta joskus kannattaa vaikka kuukauden ajan pitää jotenkin kirjaa (ei tarvitse olla ihan täydellinen tietenkään) tai muuten seurata tietoisesti, mistä ja millaista tavaraa kotiin virtaa ja voisiko sille tehdä jotain. Sama myös toiseen suuntaan eli miten tavaraa lähtee pois ja onko siinä virrassa jotain tukoksia.

Hieno ajatus, jota olen jollain tavalla joskus yrittänytkin. Meillä se ei vielä toimi; en mä ehdi/voi olla passissa vahtimassa. Meillä on nyt kyse lähinnä semmosesta pikkusälästä, kuten esim. latureista, joita on poppoon käytössä tuntematon määrä. En pysy perässä, mikä on kenenkin/ehjä/varalla/joltain kaverilta jäänyt. Nuorin kerää leikkeihinsä rikkinäisiä herätyskelloja. Vanhin harrastaa valokuvausta kaikkine tykötarpeineen ja siis tätä rataa.