Mieheni ei arvosta kotiäitiyttäni lainkaan...

Luulin, että ajattelutapa muuttuu, kun joutui pakosta hoitamaan lapset ja kodin yksin ollessani petipotilas. Mutta vielä mitä... Mies hoitaa lapset ihan hyvin, laittaa ruoan ja päiväunille ja nukkumaan. Ovat kaiket päivät ulkona. Vuoteet on joka päivä sijaamatta, lelut ja sotkut siivoamatta. Roskat pursuaa. Tiskipöytä pursuaa tiskiä koko päivän, illalla sitten hoitaa ne pois tai sitten ei. On siivonnutkin, mutta asuntomme haisee aivan hirveälle. Pyykkiä on opastuksella pessyt pari koneellista, lapset ovat kuitenkin samoissa likaisissa ulkovaatteissa pyörineet jo kaksi viikkoa. Joka päivä olen pyytänyt pesemään, mutta ei ole kuulevinaan. Kuivanneet pyykit on tietysti osa vieläkin kuivamassa narulla ja osa viskelty komeroon, osa sängyllä, siellä täällä. Siis sotku on aivan sanoinkuvaamaton, mutta en viitsi vain sanoa, ettei suutu ja jätä sitten kaikkea minun varaani.



Olen koettanut kehua ja sanoa, että hyvin hoitaa. Mies valittaa kun ei pääse mihinkään, harrastukset on joutunut nyt jättämään vähäksi aikaa. Ja valittaa kun koko ajan pitää tehdä jotain. Tunnen älytöntä syyllisyyttä tilanteesta, vaikka en tälle sairaudelle mahda mitään. Koetin sanoa, että pääset heti kun paranen. Voit mennä harrastamaan ja juomaan, sitäkin mies keuhkoaa kun ei pääse rentoutumaan.



Menin sitten pöllö kysymään, että tuntuuko nyt erilaiselta. Että onko huomannut, että minäkin täällä teen jotain kuitenkin vaikka olenkin "vain" lasten kanssa kotona. Ja mitä mies siihen "no mitäs tämä nyt on, yhtä ulkoilua ja syömistä, tätähän tekisi kuka vaan". Taitaa olla vain niin, ettei mieheni koskaan tule minua kunnioittamaan. Eikä jostain syystä nytkään huomaa, että elämme sotkussa jossa ei ole koskaan eletty. Paitsi mies aikanaan kotonaan. Plääh!!