kauanko pitäisi jaksaa odottaa miehen kypsymistä isäksi ja kumppaniksi?

Koska toiset ei koskaan kasva aikuisiksi. Elävät äidin helmoissa ja siitä siirtyvät luonnollisesti tyttöystävän passattavaksi.

aikuisen, perheellisen miehen tulisi voida alkaa jo pikkuhiljaa kantaa omalta osalta vastuutaan :-/. Varsinkin, kun hän itse haluaa elää kanssasi ja on halunnut perheenkin!



Kannattaa kokeilla vaikka ulkopuolista keskusteluapua (tmv.), jos mies ei omasta " yrittämisestä" huolimatta pääse puhetta pidemmälle. Jos et keskusteluista huolimatta saa häntä tajuamaan tilannetta, kannattaisi ehkä miettiä olisko sittenkin parempi kahdestaan lapsen kanssa! Henk. koht. en itse jaksaisi tuollaista loputtomiin...

minusta et ole mitenkään kohtuuton toiveissasi. Mies on laiska ja käyttää sinua hyväkseen, rauhoittelee lupauksillaan joita ei edes aio toteuttaa - koska hänen ei tarvitse. Dr Philin sanoin " he does because he can" eli hän on laiska etc koska hän voi olla. Sinun pitäisi nyt jaksaa olla kova, että tilanne muuttuisi.

kakkoselle: ikävä kyllä se lapsi jo ehdittiin saada. Nyt mieheni haluaisi lisää, mutta minulla ei voimat riitä.

Minusta tuntuu, että olen se surullisen kuuluisa nainen joka hoitaa pientä ja ISOA lasta kotona. Toivon, etten ole vain onnettoman subjektiivinen katsantokannaltani.



Kolmoselle: minusta tuntuu, että minä en jaksa enää. Minussa herää voimakasta inhoa ja vihaa, kun katselen mieheni itsekästä oleskelua ja sitä kuinka hänellä riittää aikaa tietokonepeleille ja lorvimiselle, mutta esim. tiskikoneen tyhjennys on mahdoton urakka. Ja minua inhottaa tämä voimakas katkeruus, kireys ja inho, mitä sisälläni on.

Mieheni on kyllä kova pitämään kauniita puheita siitä miten lapset ja perhe ovat tärkeimpiä asioita elämässä. Mutta missään teoissa nämä puheet eivät näy. Ja kaikki ne katteettomat lupaukset, joita nyt 9 vuotta olen saanut kuulla. On todella raskasta, kun miehensä sanaan ei voi luottaa. (Hän myös huijaa minua raha-asioissa, joten eivät jää siis vain arkiasioiden tasolle nämä katteettomat lupaukset).



Minusta on tulossa vihainen ja katkera ja kova nainen, koska lähimpäni satuttaa ja hyväksikäyttää minua niin. Ja minä en haluaisi olla sellainen enkä haluaisi tulla kovaksi ja katkeraksi. Kadun joka päivä sitä että koskaan mieheni tapasin. Jälkiviisaus vain ei auta.



Kaksin lapsen kanssa olisi parempi. Ilman epäilyksen häivää. Mutta lapseni takia haluan yhä pysyä yhdessä.



Ulkopuolisille neuvojille mieheni ei suostu lähtemään. Yksin kävin tovin.

olet varmaan ihan oikeassa. He does because he can. Mutta minä olen nyt kokeillut KAIKKI konstit (lahjominen, uhkailu, kehuminen, tekemättä jättäminen, kaiken tekeminen yksin, kirjojen ostaminen...). En keksi enää mitään mitä voisin kokeilla. Suurin osa puheistani menee kuin seinille, hän ei edes kuuntele. (He kohtelevat kotonaan äitiään samalla tavalla: ilkkuvat, jättävät huomiotta, kukaan ei koskaan kuuntele häntä jne.)



Olen sanonut miehelleni nyt monta kertaa, että kohta en enää kestä ja haluan erota. Siinä vaiheessa mieheni raivostuu ja sanoo, ettei minulla ole mitään oikeutta sanoa sellaisia, koska meillä on asiat hyvin.

ja syystä niiden kuolemiseen. Että et voi enää jatkaa tällaista perhe-elämää ja kuunnella katteettomia lupauksia. Tarvitset konkreettisia tekoja sanojen sijaan. Jos mikään ei muutu, sinun on pakko vetää asiasta omat johtopäätöksesi.



Jos mikään ei todellakaan muutu, lähdet.

Meillä oli suht samalainen tilanne pitkään, liian pitkään. Olin ihan kypsä heittää hanskat jo tiskiin. Puhuttiin pitkään, useammankin kerran, mies lupasi kuunnella kunnolla ennen kuin edes aloitettiin asioiden selvittäminen. (Normaalisti mies huutaa päälle ja puolustelee jo ennen kuin ehdin selittää mitään.) Aikaa muutokseen tuosta keskustelusta meni 3 tai 4 kuukautta. Nyt menee jo ihan kivasti. Mies (tottakai) haluaa omaa aikaa, pelata rauhassa tms. Annan sitä hänelle. MUTTA muutos on se, että hän myös antaa omaa aikaa minulle. Kotitöihin ei kovin paljoa enempää osallistu kuin ennen, MUTTA menee ulkoilemaan lasten kanssa siksi aikaa että saan rauhassa siivota. Pari kertaa viikossa täyttää ja tyhjentää astianpesukoneen, se kotitöistä. On sovittu, että esikoinen menee nukkumaan klo 20.00, sitä ennen mies ei mene koneelle pelaamaan tms. Auttaa esikoisen iltatoimissa. Paitsi jos on erikseen jotain muuta sovittu.

avomeihensä kanssa ollut yhdessä jo jotain 6 vuotta. edelleenkin ystäväni tekee kaiken yksin ja mies vain pelaa ja katsoo telkkua. nyt ystäväni miettii, että pitäisikö jättää se mies, kun eihän tollasen kanssa voi perhettä perustaa. mä uskon, että kovin helposti ei tuollaiset taipumukset parane, jos on aikuiseksi asti pääsyt kasvamaan...



noi on just niitä asioita, mihin kiinnitän huomiota jo seurustelun alussa. arjen on toimittava, ei siitä muuten mitään tule. kyllä sen miehen pitää olla jo alussa sellainen, että sen kanssa jaksaa loppuelämän, eikä mitään sitkun-listoja toivotuista muutoksista. noh, sinulle varmaan myöhäistä jo.



mäkin tunnen ihmisen, joka on luvannut muuttua koko elämänsä, mutta ei sitä enää jaksa edes uskoa, että mitään koskaan tapahtuu. ei se vaan pysty, vaikka ehkä haluaisikin. lusmu mikä lusmu.

Meillä oli alkuun ihan samanlaista kuin teilläkin. Lupauksia ja kauniita puheita, mutta mitään ei koskaan tapahtunut. Puhuin ja puhuin ja puhuin. Lähdin välillä lasten kanssa pois, kirjoitin kirjeitä etc.



Lopulta oltiin siinä pisteessä, että kävin kerran mieheni päälle ja oikeasti meinasin pistää jätkän lihoiksi :-/ Ilmoitin ottavani eron. Jos emme eroa, tulee ruumiita. Siihen se mies sitten viimein heräsi. Pyysi, etten lähtisi. Halusi tietää, mitä minä haluan ja oli valmis kuuntelemaan. Kerroin kaiken, päästin kaikki vuosien turhautumiset ulos itsestäni. Monta iltaa putkeen itkin ja syyttelin ja hän jaksoi kuunnella. Siitä se muutos sitten alkoi, pikkuhiljaa. Nyt on jo vuoden verran ollut niin hyvä olla yhdessä, ettei juurikaan tarvitse mistään valittaa.

että mies pysyy poikana 24-vuotiaaksi asti. Ja kolmekymppisenä hän on vihdoin viimein mies.

..yhä harjoittelee lasten kanssa olemista, eikä juuri pyytämättä älyä lapsia huomioida.. Sen sijaan pappa, mieheni isä, käyttäytyy niinkuin isän pitäis: huomaa,hyppyyttää, ihailee, painii, kutittaa, sylittää ja rapsuttaa.. Olisko se sitten niin että se on kasvanu aikuiseks nyt, anopin mukaan omiensa kans ei tosiaan ollu sellainen!

meillä mies nyt kolmikymppinen ja nyt pari viimeistä vuotta on ollut mitä mahtavinta. Mies osallistuu ilman pyyntöjä ja kerjäämisiä. Tekee kotitöitä ja huolehtii lapsista, ihan oma alotteisesti. Muutama eka vuosi meni niin että tein melkein kaiken yksin. Mies kyllä huolehti autot, raha aisat ja kaupassa käynnit. Joskus teki ruokaakin alku aikoina.



Useampi lapsi on nyt, ehkä sekin vaikuttaa. Mies ei voi vain lorvia, on pakko osallistua.

ole uskollinen itsellesi. Et voi sivuuttaa omia tuntemuksiasi. Olethan valmis joustamaan ja tekemään kompromissejä tarvittaessa, et ole mielestäni mitenkään kohtuuton vaatimuksissasi. Tilannehan on se, että sinäkin tarvitset välillä lepoa, mukavuutta, rentoutusta ja hauskuutta elämääsi. Ja ennenkaikkea vastuuntuntoista, epäitsekästä rakkauta itseäsi ja lastanne kohtaan...



Miehesi joko muuttuu pakon edessä, tai ei muutu. Sinä itse päätät haluatko ottaa asiasta selvää, ja mihin se voi johtaa, joko hyvään tai pahaan.



Valitettavasti kuulostaa nyt siltä, että miehesi ei ota vastuuta yhteisestä arjesta, ja hän pistää AINA oman mukavuuden ja hauskuuden kaiken muun edelle.