Ystävät hävinneet vauvan tultua

Varsinkin ne lapsettomat kaverit aika herkästi jää pois kuvioista, elävät niin erilaista elämää kuin "lapselliset".

Itsellä kävi niin jo esikoisen syntymän jälkeen, eli 6v sitten.

Onneksi kuitenkin olen löytänyt paljon ihania ystäviä perheellisistä :)

on vaan löydettävä uusia ystäviä.. soittavat kyllä jos sattuvat juoppokuskia tarvitsemaan..

..ystävät kaikonneet.

Oen kuitenkin nuori ja ainut ystäväpiireissä kenellä lapsia.

Jotkut vielä jaksaa soitella perjantai-iltasin että lähdenkö drinksulle...

Eipä ne tunnu ymmärtävän että perheellisellä ei ole mahdollisuutta lähte 30min. varotusajalla mihinkään.

Miehen kanssa ollaan sovitttu että käydään kerran kuukaudessa ulkona jotta ei ihan höperyttäis vielä.. Joskus käydään juhlimassa ja joskus syömässä. Olen ihan tyytyväinen. Tyttäreni on minulle kaikki kaikessa, eli selväähän se on mihin aikani käytän. harmittaa että niin monttaa ihmistä luulin "tosi" ystäväksi vaikka totuus on paljastunut.

Ystäviä ei ole koskaan liikaa, eli itsekkin mielelläni juttelisin jonkun perheellisen kanssa. Kirjeen vaihtoa olen yrittänyt, mutta vastaaminen aina siirtyy ja siirtyy..



Jos kaipaatte ystävää/juttukaveria täällä olisi yksi sellainen =)



-äiti 20 tytär 2 :)

Eikä kavereista kenelläkään lapsia, suurin osa sinkkuja. Siskoni kahden lapsen äitinä varoitteli että nyt sitten huomaa ketkä on tosiystäviä kun lapsi tulee. Onhan se vähän haikeata ja paikoitellen pistää vihaksi, mutta en kyllä kaipaakaan ihmisiä, jotka eivät tajua, että voi mulle vielä soitaa samoista asioista ja ongelmista kun ennen. Että en mä puhu vaan vaipoista ja yövalvomisista.



Kiitos kaikille vastanneille! =)



-Ap

yhtäkkiä että hei lähetään lintsille tai serenaa...? Juu,mihis mä nää lapset laitan..

Mä olen kans nuori 22 ja kolmatta odotan niin ei heti löydy kavereita ja naapuripiirissäkään ei ketään oo, missä vaikka kahvilla kävis...

Itse olen 30+ ja kaverini myös. Kaverit, lapsettomia, ovat olleet mielestäni jopa ilkeitä. Kun esim kutsuin kaksi kaveriani esikoiseni 1v-päiville, eivät tulleet, ja syynä oli se, että "kun teillä on siellä talo täynnä väkeä, niin ei meitä kavereita sinne tarvita, juhlikaa vaan suvun kesken".

Oon huomannut, että ei enää kutsuta mihinkään kylään (ei kertaakaan ole kutsuttu lapsen syntymän jälkeen, lapsi kohta 2v), ja itse kun kutsun meille, kysytään aina "että miten muka ehdit, kun sinulla on se lapsi"?

Siis ihan käsittämätöntä jotenkin, mutta lapsen myötä ystävät ovat kaikonneet. Se on ollut ehkä suurin yllätys lapsen saannissa. Ja lapsi kun vielä on noin pieni, niin ei meille miehen kanssa ainakaan ole tullut uusia tuttavia toisista lapsiperheistä, koska meillä ei vielä käydä tarhassa, kerhoissa tms vaan ollaan kotosalla. Muskarissa kyllä, mutta ei siellä oikein ehdi toisten kanssa yhteyttä.

En vois kuvitella hylkääväni ystävää siksi että hän saa vauvan, ihan ihme touhua.

Tässä lapsettoman näkökulma ystävyysasiaan:



Mulla on päinvastainen tilanne kuin monella teistä ketjuun kirjoittaneista, eli lähes kaikilla kavereillani on lapsia. Toistaiseksi yksikään ystävyyssuhde ei ole kariutunut. Lieneekö syynä se, että jaksan loputtomasti kuunnella tarinoita vaippaikäisten toilailuista ja uusista opituista asioista. Niitä on mielestäni oikeasti ihan hauska kuunnella.



Okei, ehkä meinasi into lopahtaa, kun yksi pitkäaikainen ystävä kerran tokaisi, että ihanaa nähdä äijän veljen vaimoa, kun voi kerrankin puhua VAAN lapsista, eikä tartte tsempata. Teki mieli tokaista, että et ole nytkään mistään muusta puhunut.



Kyllä todellinen ystävä ymmärtää 10 putkeen peruttua illanviettoa lapseen vedoten. Mutta joskus lapsettoman ystävänkin maailmaan kannattaa heittäytyä, ja tehdä jotain hänen ehdoillaan, raivata siihen aikaa vaikka väkisin. Ystävyys vaatii hoitoa kuin puutarha, molempiin suuntiin.

Toi on ihan totta! Kyllä sitä ymmärtää ettei lapseton jaksa aina vaan kuunnella vain ja ainoastaan lapsista. Tää on tosiaan niin, että vaatii molemmilta ystävyyden osapuolelta uhrauksia. Että se jolla on lapsi ymmärtää, että ei ne ystävät sitä lasta päättäneet tehdä ja lapsettomilta ystäviltä ymmärrystä todella uudelle elämäntilanteelle. Vaikea homma, mutta kyllä tosiystävyys kestää!

En ole tuohon törmännyt, mutta monesti siinä 20 vuoden korvilla kaveripiiri vaihtuu, kun ihmiset kasvavat aikuisiksi ja huomataan, että koulukavereiden kanssa ei ole muuta yhteistä kuin sama koululuokka. Jos osa porukasta lähtee opiskelemaan, töihin ja toiset saa lapsia, niin ei ihme, että ystäväpiiri vaihtui. Moni muuttaakin opiskelujen ja töiden perässä silloin.



Mä olen saanut lapseni vanhempana enkä ole tuohon törmännyt. Mutta on se vähän itsestäkin kiinni. Meillä on se onnellinen tilanne, että lapsilla on kaksi vanhempaa. Olen siksi onnistunut joskuslähtemään niille drinksuillekin.

paljastu tosiaan ne ihmiset jotka oliki enemmän vaan niitä"ryyppykavereita". Ja eipähän tarvi tänä vuonna ostaa niin montaa joululahjaa! ;)

Yhtäkään ystävää en ole menettänyt. Toisaalta, en koskaan puhu ystäville lapsista, jos eivät erikseen kysy. Pystyn lähtemään kahville tai vaikka serenaan extempore, lapset vaan mukaan tai mies hoitaa.

varmaan osittain sillä että lapset tekee tolkuttoman nuorena ja osittain sillä, ettei ole enää muuta elämää.



Jos äiti haluaa vain kertoa lapsestaan eikä ole yhtään kiinnostunut mistään lapsettomnan kaverin jutuista, niin vaikeaksihan se menee.



Osa minun ystävistäni sai lapsia 2-kymppisenä ja itse sain 3-kymppisenä kuten suurin osa. Yhteenkään kaverisuhteeseeni lasten saaminen ei ole vaikuttanut. Minä osaan puhua myös asioista jotka eivät kosketa minua henk koht ja niin suurin osa ystävistäni. En oikeastaan jaksa edes aina puhua vain lapsista, koska elämääni mahtuu paljon muutakin, mutta tunnen ainakin yhden äidin joka ei ole tehnyt lasten saannin jälkeen muuta kuin ollut heidän kanssaan ja tottakai juttelee sitten vain niistä. Se on tylsää vaikka meillä on samanikäiset lapset. Ei voi edes elokuvista tai mistään puhua. Varmaan tappaa hengiltä jutuillaan lapsettomat ihmiset.

Mutta erikoiseksi sen tekee, että nää pari ystävää, jotka olen yli 10vuotta tuntenut menevät kyllä erään toisen ystävänsä luokse, jolla on vauva. Vieläpä hyvin samoihin aikoihin syntynyt kuin omani. Kyllä vähän on tullut mietittyä, että olenko ollut sitten niin huono ystävä kun minut unohdetaan.. Olen pitänyt yhteyttä, kysellyt kuulumisia ja sanonut, että kylään voi aina tulla, mutta lupausten jälkeen mitään ei kuulu. Mutta kuulemma käyvät usein sillä toisella tutulla ja kutsuvat tätä heille kylään.

Ja minä en tosiaan aina puhu lapsestani! On niin ihanaa tavata sellaisia tuttuja joille voi puhua ihan jostain muusta, kun kuitenkin itse yksinään lapsen kanssa tulee mietittyä niin paljon lapseen liittyvää. Ja vauva-asioista puhun usein vain äitini kanssa, kuuntelen aina lojaalista ystävieni työpaikan tapahtumat ja mitä silloin ja silloin missäkin baarissa kävi, kun mua kiinnostaa oikeesti kuulla jotain muuta kiu vauvan itkua!

Ja että on niin outoa tulla meille kun täällä on pikkuvaavi, on niin erilaista että ystävää ahdistaa ja pelottaa..

Raskausaikanani ei kertaakaan kysynyt, mitä minulle kuuluu tms, vaan soitti ja höpötti vain ja ainoastaan omia asioitaan. Sitten raskaudenloppupuolella kerran puhelimessa lopuksi tokaisi, että "no, ilmoittele sit kun se lapsi syntyy". Tulkitsin tämän siitä äänensävystä niin, että "muuten ei tarvii soitella". Niinpä en en sitten mitään ilmoitellut ennen vauvan syntymää. Myöhemmin laitoin tekstiviestin, että nyt on vaavi maailmassa, hän soitti ja onnitteli, mutta sittemmin ei ole mitään yhteyksiä pidelty.



Ja olihan vielä toinenkin tapaus: kaveri, jolla on lapsia, mutta joka loukkaantui, kun en omistautunut hänelle (ei voinut ymmärtää, että toisinaan haluaisimme miehen kanssa olla kahdestaan ja nyttemmin vauvan syntymän jälkeen perheen kesekn.). Hän sitten otti ja pisti välit poikki.



Vauvan syntymästä on nyt viisi viikkoa, saa nähdä, vieläkö "ystäviä" kaikkoaa...

Niinpä en en sitten mitään ilmoitellut ennen vauvan syntymää. Myöhemmin laitoin tekstiviestin, että nyt on vaavi maailmassa, hän soitti ja onnitteli, mutta sittemmin ei ole mitään yhteyksiä pidelty....

Minun yksi ystävä veti ihan hirveän herneen nenään, kun en enää voinutkaan lähteä samalla tavalla hänen kanssaan kaupungin rientoihin. Tai olisihan sitä voinut, mutta kun ei yksinkertaisesti JAKSA, etenkin kun se sama elämä alkaa aamulla klo 6 eikä voi nukkua koko päivää kanuunaansa pois, kuten joskus silloin aiemmin.

Sanoi sitten puhelimessa, että soitellaan vaikka sitten kun ne lapset on täyttänyt 18 vuotta. Sitä odotellessa :)