Periksi antaminen
Ongelma on pojan 1v7 kk itsepäisyys ja temperamenttisuus... Varsinkin väsyneenä alkaa niin hirveä huuto jos anna periksi mitä haluaa tehdä... Mitä tehdä kun esim. itse haluaisi syödä rauhassa, mutta poika on päättänyt että nyt mennäänkin vaikka olkkariin (yksin ei tee lähes mitään, vaan ottaa kädestä aina kiinni). Sitä huutoa ei jaksa kuunnella, vaan yleensä antaa periksi. Sitten hetken päästä uusi syömisyritys, tuloksena on että syöminen vie aikaan vaikka kuinka, kun pojan kanssa täytyy kesken kaiken tehdä kaikkea muuta. Pitäisikö vain yksinkertaisesti antaa huutaa!!?!? Kaikessa en toki anna periksi, esim. jos pyrkii kiellettyyn kaappiin tai haluaa mennä yläkertaan kesken syömisen tms. Lisäongelman aiheuttaa isovanhemmat, jotka käyvät vähintään joka toinen päivä, kun asuvat lähellä, ja antavat periksi lähes kaiken, esim. nameja ja keksejä saa jatkuvasti... Tuleeko pojasta tällä tavalla " diktaattori" ... Isovanhempia en tohdi torua koko ajan etteivät loukkaannu.
Kommentit (5)
Minusta sinun kannattaisi ihan ensimmäiseksi pitää kehittävä keskustelu isovanhempien kanssa -jos sitten ei tarvitsisi asioista joka kerta erikseen huomauttaa. Totta kai isovanhemmat ovat lepsumpia ja näin saakin olla, jos tapaaminen on ns. ekstraa. Jos ovat siinä pyörimässä koko ajan, niin sitten pitää olla kuria ja kaikilla samat säännöt. Itselläni särähti korvaan tuo " namin" antaminen. Antavatko he siis tuon ikäiselle karkkia? Olen itse kertonut isovanhemmille, että pojalle ei saa antaa karkkia ennen 3-vuotispäivää ja hyvässä yhteisymmärryksessä se on sujunut. Lapsen vanhempien oikeus ja velvollisuus on päättää omia lapsia koskevista asioista ja isovanhempien tulee se hyväksyä.
Tuo on todella vaikea ja raskas ikä. meillä on reilu 2,5-vuotias tahtotapaus, joka yrittää myös terrorisoida äidin syömistä. En anna periksi, en todellakaan halua siitä tulevan tapa. Isomman lapsen kohdalla on toki se etu, että lapselle voi selittää asioita ihan eri tavalla kuin 1,5-vuotiaalle ja on toivoa jopa siitä, että lapsi ne ymmärtää.
Voimia sinulle. Koita pysyä lujana ainakin niissä tärkeissä asioissa...
Kyseessä on tosiaan esikoinen. Ja mielessä on myös käynyt että toisen hankkiminen voisi auttaa asiaan. Toisaalta on käynyt mielessä, että jaksanko jos toinen tapaus olisi samanlaisesti vaativa... Poika on jo päivähoidossa, mutta ei paljon ole auttanut asiaa. Ja kyllä, poikamme saa jo " namia" , valitettavasti... Pitäisi varmaan ottaa käyttöön karkkipäivä ja tehdä ainakin isovanhemmille selväksi että karkkia ei tuoda joka kerta...
En suurelle enkä pienelle, koska siitä tulee helposti tapa kun lapsi tajuaa, että tarpeeksi kun huutaa saa tahtonsa läpi, vaikka äiti/isä ensin kieltäisi. Kova paikkahan se on lapselle kun kaikki ei tapahdukkaan niin kun hän haluaa, mutta eihän maailmassa koskaan kaikki mene yhden tahdon mukaan, joten siihen on vaan opeteltava. Ei ihme, että kiukuttaa.
Esimerkiksi tuossa syömistilanteessa toimisin niin, että sanoisin lapselle, että " äiti ei nyt tule, äiti syö ensin" koska minun mielestäni syöminen menee leikkimisen edelle. Keksisin lapselle jotain tekemistä keittiöön, mutta jos se ei kelpaa niin sitten antaisin lapsen aivan rauhassa kiukuta ja lohduttaisin kun lohdutus kelpaa. Meillä lapsilla kiukku on yleensä vain yltynyt jos on mennyt ottamaan syliin ennen kuin lapsi on saanut päästettyä pahimmat höyryt. Siksi olen tehnyt niin, että olen lähetyvillä, mutta en ole hössöttänyt ja lepytellyt, ja kun lapsi itse haluaa niin sitten saa tulla syliin. Ja sitten kun olen syönyt niin sitten myös lähdetään leikkimään.
Itse olen myös ihan pienenkin tahtojan kanssa selittänyt asioita kun lapsi on rauhoittunut, vaikka lapsi ei siitä vielä kamalasti ymmärtäisikään niin siitä tarttuu itselle tapa puhua lapsen kanssa tunteista ja niiden ilmaisusta. Isompia lapsia olen kiukun yllättäessä ohjannut omaan huoneeseen rauhoittumaan, koska olen sitä mieltä, että koko perheen ei tarvitse kärsiä yhden kiukkuilusta ja huudosta. Syliin saa edelleen tulla juttelemaan asiasta heti kun haluaa ja on rauhoittunut.
Tahtoaan testaavan kanssa on paikallaan miettiä sääntöjä ja niiden mielekkyyttä. Kiellettyjä asioita ei saa olla liikaa, mutta ne mitkä on kielletty ne on kielletty sitten myös joka kerta. Päivärytmistä ja rutiineista kannattaa pitää kiinni, jotta lapsen ei ainakaan nälkäänsä ja yliväsymystään tarvitse kiukuta. Vaikea on nimittäin keksiä mitään rasittavampaa kuin väsynyt ja nälkäinen uhmaikäinen. ;0)
Mitä tuohon isovanhempien paapomiseen tulee niin tuntuu isovanhemmille olevan vielä vaikeampaa kestää lapsen kiukkua, joka voi joskus olla rajuakin. Minusta isovanhempien tulee kuitenkin kunnioittaa vanhempien kasvatusnäkemyksiä. Helppoa on tietysti tukkia lapsen suu herkuilla yms, mutta itse en kyllä moisesta tykkäisi. Minä sanoisin ihan suoraan jos isovanhemmat toimisivat vastoin meidän periaatteitamme.
eli voi se olla muu kuin esikkokin...
Meillä nimittäin kuopus on tahtotyttö 150%, aina syntymästään asti itkemässä ja huutamassa tahtonsa perille.... eli tunnistan kyllä tunteesi, periksi ei haluaisi antaa, mutta kun mikään ei toimi ja tehoa ja lapsi menee about paniikkiin kun antaa huutaa (ja nauti siinä sitten ruokaasi kun toinen karjuu vieressä!)
Mutta mikä auttaa - johdonmukaisuus. Selitä, selitä, selitä ja vielä kerran selitä. Ota syliin että huuto loppuisi, selitä mistä on kysymys ja miksi et voi tulla juuri nyt (tai voida saada jotain) ja palaa omaan tekemiseen niin monta kertaa että saat sen tehdyksi. OIKEASTI rasittavaa, mutta näin vähitellen lapsi oppii, ettei hän ihan kaikkea saakaan ainakaan heti.
Ja perheellä on tärkeä rooli hommassa - meillä mies sai tytön helpommin rauhoittumaan asioissa ja hän mm. alkoi tästä syystä hoitaa yöherätykset (hoitaa tarvittaessa vieläkin, tyttö jo 3v) kun minua ei tyttö laskenut huoneesta pois millään... Miehelle rauhoittui aina helpommin eli tiesi että hän ei anna periksi niin helposti kuin äiti (joka joutui sitä huutoa kuuntelemaan pitkät päivät välillä).
Myötätuntoa siis täältä suunnalta kovasti, johdonmukaisuutta ja jaksamista - vaikka pinna palaakin välillä (= päivittäin moneen kertaan, ainakin itsellä).
Ainakin meilla esikko oli (ja on mahdollisuuksien mukaan edelleen) juuri tuolla tavoin vaativa, varmaankin koska on saanut jakamatonta huomiota osakseen roppakaupalla. Kakkonen on meilla aina osannut touhuta myos itsekseen, ihan olosuhteiden pakosta. Tosin kakkosen syntyman jalkeen hanenkin oli pakko oppia hyvaksymaan etta haneen ei voi aina keskittya. Eli siis vain kakkosta hankkimaan! ;-) Leikki leikkina, luulen myos etta tuo hiukan alle kaksivuotiaalle tyypillista etta testataan mita kaikkea tahtomalla saa, aika auttaa tassakin asiassa jonkin verran. Ehka auttaisi myos olla muiden lasten kanssa tekemisissa (en tieda oletteko jo?); ryhmassa joutuu nimittain myos oppimaan odottamaan vuoroaan. Ja kylla musta isovanhemmille voi ihan reilusti sanoa etta meilla on nama saannot ja toivotaan etta tekin noin suurin piirtein noudatatatte niita meidan lasten kanssa koska lapselle on vaikeaa ymmartaa miksi joskus saa jotain ja toisinaan taas ei. Toisaalta lapset ovat noin yleensa aika hyvia ymmartamaan etta eri ihmisten kanssa on eri saannot.