NELIAPILAT vko 52-53

nopeasti. Toivotan myös hyvää uutta vuotta!

Yritän pitää pään kylmänä vauvahaaveiden kanssa, sattuu muuten liikaa...

Päivästä toiseen, kuukaudesta toiseen... katsotaan mitä uusi vuosi tuo tullessaan, ja toivotaan parasta.

minunkin puolestani kaikille tasapuolisesti. Otin tuossa uuden kalenterin esille ja selailin siinä sitten sitä nimipäivälistaakin. Huomasin miettiväni mikä nimi sopisi jatkoksi jo olemassa oleville, tytölle tai pojalle. Ihan pitkään viihdyin sen allankan parissa...voihan sitä vuotta vaihtaa näinkin. Minulla on työhaastattelu ensi perjantaina ja jos sen työn saan, se kestäisi ensi vuoden. Oli sitten eilen miehen kanssa puhetta, että ensi vuoden puolivälissä voisi alkaa vauvaa puuhailemaan. Katotaan sitten *hih*, ajatuskin kutkuttaa. Minulle on tehty jo kolme sektiota, joten neljäs vauva todellakin jäisi sitten viimeiseksi. Ja haluan odottaa sen vuoden ennenkuin uutta raskautta aletaan laittamaan alulle eli maaliskuussa tulee vuosi pojullemme täyteen.



Mutta nyt alan laitella syömisiä pöytään, päästään pikkuhiljaa uutta vuotta juhlistamaan.

Liittyisin joukkoonne, jos mukaan huolitte. Meidän kuopus on vasta puolivuotias, mutta vauvakuume taas jo vaivaa. Menkatkaan ei ole kyllä vielä alkaneet ja aikasemmin ne ovat alkaneet 9kk-1vuosi, joten ei taida ihan vielä toivoa ollakaan.. ;)



Mies on mukana täysillä vauvaa tekemässä. Hän olisi valmis niin moneen lapseen, kun vain olisi tullakseen.. Minä olen taas aina haaveillut 4-5 lapsesta. Mutta katotaan nyt yksi kerrallaan, eihän sitä koskaan tiedä saako enää yhtään.. Ikääkin on 33-vuotta. Ennen kuopusta minulla oli kohdunulkopuolinen raskaus ja sen jälkeen meni vielä yli vuosi ennen kuin tyttäremme sai alkunsa. Tyttäremme ovat 6-v, 4-v ja 6kk. Tyttötriolle olisi mukava saada pikkuvelikin, mutta toki onnellisina neljäs prinsessakin vastaan otettaisiin. :)



T. sani

minkäslaisia perinteitä muilla kuuluu uudenvuoden juhlintaan, teettekö taikoja tms.



meillä vietellään yleensä kotona rauhassa, syödään hyvin, ammutaan raketteja ja sulatellaan tinat. Tänä vuonna poikkeuksellisesti vietettiin sisareni luonna ja jäi tinat sulattamatta, lupasin lapsille että tänään sulatetaan ne sitten. Raketteja ammuttiin rutkasti (olimme keräytyneet kaikki sisarrukset samaan paikkaan, ja kaikki oltiin ostettu naormaali määrät raketteja). Nuorimmainenkin jaksoi hienosti valvoa loppuun asti, vaikka yritin houkutella välillä köllölleen sitä, ei malttanut.



nyt juhliessa meni kiertopäivien laskut vähän sekaisin... mutta oliskohan 20/28-32, meillä kohta taas jännätään.

Joukkoon mahtuu kirjoittelijoita...Me tulimme eilen illalla reissusta ja niin se vuosi vaihtui taasen. Meillä ei sinänsä kauheasti perinteitä uuden vuoden vietossa ole, koska olen melkein aina ollut töissä. Tänä uutena vuotena kuitenkin ilmoitin jo hyvissä ajoin, että nyt vietän sen perheeni kanssa. Tinat valettiin, syötiin nakkeja ym ja sitten ammuttiin muutama raketti...siinäpä ne muun normaali touhun lisäksi.



Nyt sitten taas kotosalla ja pakenin kaaosta koneelle. Aurinko paistaa ja ikkunat älyttömän likaiset...joka paikka sekaisin ja siivotakin pitäisi. Joten istumpa hetken tässä ja sitten mietin mistä aloittaisi.

ihan vaan nostattelen pinoa, ilman sen kummempia asioita.



sen verran omaa napaa, että melkeen kaikkina yrityskuukausina olen ollut ihan varma raskautumisesta, on ollut jos minkälaista oirettakin, mutta nyt on oikeen luovuttanut olo, ja olen enemmän kuin varma ettei minun kohdussa tapahdu yhtään mitään. (oiskohan tämä nyt merkki siitä että nyt onkin tärpänny :)

Olen silloin tällöin käynyt pinoa lukemassa, itsekin kun siitä neljännestä vielä haaveilen. On mukava lukea muiden samassa tilanteessa olevien ajatuksia, kovin tutuilta kuulostavat.



Lyhyesti omasta tilanteesta: meillä on tyttöjä kolme, nuorimmainenkin jo reilut kolme vuotta. Itseäni on vauvakuume vaivannut jo pitkälti toista vuotta, mutta kuten monessa muussakin perheessä tuntuu olevan, mies ei vielä ole innostunut ajatuksesta. Isommat alkavat jo olla aika omatoimisia ja elämä alkaa helpottaa - olisiko siis pähkähullua aloittaa yövalvomiset ja vaippasirkukset alusta? Ja kyllähän se on tietysti myönnettävä että neljä lasta on jo käytännössä eri asia kuin kolme. Auto menisi vaihtoon ja talossakin tilajaot pitäisi miettiä uusiksi. Mutta siltikin ajatus vielä yhdestä tuntuu hyvältä. Miehen pehmittämisessä ajatukseen on kuitenkin yksi kompastuskivi; meillä on jo yhdet kaksoset joten riski toiseen tuplaosumaan on suurempi kun tuota ikääkin tässä pähkäillessä kertyy koko ajan lisää. Kieltämättä tuo tuplaonnen mahdollisuus itselläkin vähän vauvakuumetta hillitsee...



Loppupeleissä tämä elämä ei kuitenkaan ole täysin oman käsikirjoituksen varassa ja kaikkea on turha yrittää pelata varman päälle. Pitäisi uskaltaa toteuttaa hullujakin ideoita vaikka ympäristö (ja oma järkikin) niistä mitä sanoisi. Sitä paitsi lasten saaminen ei tosiaan ole niin yksinkertaista eikä aina itse päätettävissä. Kunpa sitä osaisi vaan elää turhia murehtimatta ja nauttia hetkistä tässä ja nyt. Oli sitten lapsia kolme tai ehkä jonain päivänä enemmänkin.



Hyvää alkanutta vuotta kaikille! Ajatuksianne on aina mukava lukea!

tervehdys taas pyhien jälkeen. En tainnu pistää mitään niistä, mutta mitä pistämäänkään, eipä mun kannalta paljon arjesta eronnut muuten kuin lisätyönä koristelua ja suunnittelua ja ruuanlaittoa ja siivoomista.



(Armotonta omaa napaa tuleva teksti, tai siis korvien väliä eikä napaa niinkään.)

On vähän mieli maassa. Meiän parisuhteen taso on sellanen, että näitä tärkeitä mietteitäni saan miehelle ilmastua vain kirjeellä, se joko töissä tai pelaamassa koneella, se ei kahdenkeskistä laatuaikaa tarjoa. Tai sitten vain kun se on penkkiin sidottu. Ts kauppareissuilla autossa.



Että tämä lapsiasia painaa mieltä koko ajan. Ja sit se on toiselle vaan sellanen ilmoitusluonteinen juttu jonka voi unohtaa yhen lauseen jälkeen:" mä en NYT tahdo ajatella neljättä. ehkä joskus." Se siitä. Siitä sorruin sit vuodattamaan kaiken katkeruuteni ja heitin ilmoille ultimaatumin, tänään kun oli sitten se yksi päivä vuodessa jolloin aiheesta keskusteltiin. Että minä olen perheen vuoksi (mies oli meillä se joka oli vuosia vauvakuumeessa mutta mua ei alkuun kiinnostanut) uhrannut työni, uramahdollisuuteni, sosiaaliset suhteeni, harrastukseni liki terveyteni ja mitä se on uhrannut tai tehnyt myönnytyksiä. Ei niin mitään ja tää neljäs muksu on se ainoa mitä siltä olen pyytänyt. (En kyllä ihan sitä mieltä ole että uhraukset hukkaan on menneet, lapset on parasta ikinä, mutten halua olla se ainoa joka perheen eteen uhrautuu.)



Mä kun olen nyt viidettä vuotta putkeen kotona ja koti on sellasella seudulla että ei paljon puheseuraa ole. Muksut ei kuuntele kun tappelevat keskenään ja mies tosiaan kohtelee kuin ilmaa. Tännekin suvun ja kavereiden ulottumattomiin muutettiin miehen työn perässä. Ja se pitää mua pikkurouvana joka itsestäänselvästi kykkii kotona ja antaa miehensä edistää omaa uraansa. Mun työpaikka odottaa vielä siellä mistä pois muutettiin kun oli juttua että joskus palataan takaisin sinne.



Nyt miehellä senkun uraputki urkenee, just sai tällä viikolla kuulla etenemismahdollisuudesta ja mulla tiltsaisi kun olen tässä oloani kuunnellut ja todennut että tässä on ovisajat käsillä, jo joko oli eilen tai joskus lähiaikoina, hiukan oireet vielä hakusessa kun vasta tokat kk:t vauvan jälkeen. Että se vauva viemäriin, mies senkun uraa edistää ja tietää mulle vielä vuosia tässä kotona puhumassa seinille. Muutama muukin seikka puoltaisi sitä että sitä neljättä yrittämään heti mutta eihän mies sellasia kuuntele.



Josta sitten siihen ultimaatumiin, sanoin sitten että jos ei neljättä heru pian, niin minä palaan " kotiseudulle" ja töihin, vuokraan oman kämpän ja ryhdyn yksinhuoltajaksi. Äitiyslomakin loppuu kätevästi huhtikuussa, että bye bye, minä ja muksut mennään. Tuntuu jotenkin että sanon mä tuolle mitä vaan niin ei se kuuntele ja jos kuuntelee ei välitä. Että mitä rajua tässä voi sanoa että se alkais reagoimaan. Ei vissiin sitä päivää tule. En mihinkään radikaaleihin toimiin haluais ryhtyä mutta taitas se vasta sit tajuta mun ahdistuksen kun tosiaan ottaisin muksut ja häipyisin. Tosin senkin huomais vasta parin viikon jälkeen.



Mulla siis on sellanen olo että pää kerää painetta kun täällä pyörin ilman mitään ulkopuolisia virikkeitä, miettien omia asioitani jotka senkun paisuu megalomaanisiin suhteisiin eikä kukaan välitä paskan vertaa. Meni sit rapiat neljä vuotta päästä tähän tilaan...



Ettei siis jäis epäselväks niin mies on luvannut neljättä joskus, se on luvannut että palataan joskus lähemmäs tukiverkostoa ja mun työntekoa se suorastaan vaatii (rahan takia). Mutta mulla menee hermot ja elämä tässä odottelussa että koska se pääsee siihen asti, sillä aikaa voisin mainiosti kasvatella perhettä tässä kotosalla. Mutta TAHDON sen varmuuden että jotain tapahtuu.



Sori näistä vuodatuksista, kuten pistin niin ei tässä nurkissa kuleksi ketään kelle vuodattaa, sen takia mää täällä netissä pyörinkin :-)

Leekolasselle! Muutittekos te jonnekkin Itä-Suomeen? Vai muistanko tuolta Kotiloista ihan väärin? Ei taida kovin hyvät välit teillä miehen kanssa olla. Kirjoita tosiaan miehellesi kirje, jos ei kuuntele tai ei halua ymmärtää. Mites parisuhdeneuvonta?



Ja saat muuten olla varma, että miehesi kyllä huomaisi lähtösi nopeammin kuin kahdessa viikossa. Loppuis nimittäin valmiiksi laitettu ruoka ja puhtaat vaatteet ;)

Oma tilannekaan ei ihan hirmuisesti tosta heitä, meillä tosin on miehen kanssa hyvät välit. Mutta tämä vauva-asia rassaa mieltä ja paljon! Itse olen koko syksyn ja " talven" (missä se lumi viipyy???) ollut kiikun kaakun, että haluanko vielä lapsen vai en. Välillä olen aivan varma että haluan, välillä ajatus tuntuu ihan älyttömältä. Nyt taas on ollut muutama päivä kun todellakin kaipaan vauvaa.



Mies on välillä sanonut ettei enää koskaan, välillä taas väläyttelee vihreää valoa ja vetää sitten seuraavassa käänteessä takaisin. Tänään otin päivällä asian vaivihkaa puheeksi kierukan oireiden takia. Mies käski ottaa kierukan pois ja sanoi menevänsä itse sterilisoitavaksi! Kysyin vielä että menisikö oikeasti, ja vastasi että voisi mennä, on kuulemma varma ettei enää halua lapsia. Sitten illalla kylästä kotiinpäin ajaessa tuli puheeksi kuinka mun todennäköisesti tarvitsee vuoden päästä mennä töihin kun kuopus täyttää 3v ja kotihoidontuki loppuu. Ja mies sanoi että jos se 4. tehtäisiin niin ei vielä tarvisi!



Mitä tostakin nyt sitten ajattelisi? En tiedä kuinka varma mieskään ajatuksistaan on, enkä haluaisi koko aikaa olla painostamassa. Toisaalta haluaisin oikean vastauksen, sillä tää eipäs-juupas leikki todellakin rassaa hermoja. Juuri kun alkaa asennoitua että haaveelle on heitettävä hyvästit ja luovuttava toivosta, mies heittää ohimennen jotain nelosesta ja omat toiveet tietysti heti herää ja nousee ainakin pilviin asti.



Ehkä älyttömintä tässä kuitenkin on se, että vaikka mies suostuisikin vauvapuuhiin, en ole edelleenkään varma haluanko sitä itsekään! Raskaana haluaisin olla ja ottaisin koska tahansa pienen vauvan tai alle 2-vuotiaan, mutta en oikeasti tiedä vieläkö haluan yhden uhma-ikäisen lisää ja aikoinaan 4 koululaista, murkkuikäistä... Riittääkö oma aika ja jaksaminen vielä sittenkin, varsinkin kun silloin on käytävä töissäkin. Nythän olen ollut kotiäitinä esikoisen syntymästä lähtien ja silti aikaa lapsille tuntuu välillä olevan liian vähän.



Positiivista tätä vuotta kaikille neliapiloille!

vinkkis

Nyt kuullostaa ihan siltä, että tarvitsisit omaa aikaa ja varsinkin ystävien seuraa. Vaikka asutte syrjässä niin onko sinulla autoa käytettävissä ,että pääsisit välillä myös muiden seuraan?! Miehet on välillä aivan pässejä. Niille täytyy vääntää rautalangasta asioita. Kirjeen kirjoittaminen voisi olla hyvä juttu. Toivottavasti miehesi herää huomaamaan tilanteesi. Mä pääsen aina välillä viikonlopuksi töihin ja se auttaa mua aina tuollaisen olon tullessa. Saa ainakin jutella työkavereiden kanssa :)



Ja tervetuloa mukaan sinä, jonka nimimerkin jo unohdin... :)



Me ollaan tämä päivä siivottu. Siirrettiin pojat(4 ja 6v) nukkumaan ylimääräiseen huoneeseen ja tyttö (3v) sai sitten oman huoneen. Kaikki tyytyväisiä ainakin nyt. Olen näitä huonejuttuja pohtinut täällä aikaisemmin ja näin me nyt päädyimme. Toiveissa olisi että tyttö saisi seuraa huoneeseensa joskus...



Jotenkin huono omatunto jäi tästä päivästä. Koko ajan siivoili ja teki hommia ja tuntui että lapset jäivät liian vähälle huomiota vaikka molemmat vanhemmat oli kotona. Sit taas hyppää ajatus esiin, että mitäs sitten jos lapsia onkin joskus enemmän. Mutta ei kai äitit ikinä pääse itsensä syyllistämisestä eroon...

Tottahan sitten tiedätte että tämä mun sepitys on mun näkemys meiän tilanteesta, ja sekin vielä masennuksen hetkellä kirjotettu. Että en minä sentään ole kaivoon hyppäämässä ja mies kyllä hoitaa kotona hommia ihan kiitettävästi. Että onhan se kelpo yksilö. Enhän muuten sitä lapsilleni isäksi olisi huolinutkaan saatikka haaveilis neljännestä... (Sekin ois siis musta kompromissi mun puolelta, kun viidestä olen aina haaveillut...)



Kysymyksiin vastaukseksi, että me muutettiin varsinais-Suomesta Satakuntaan ja kyllä vaan tilanne ois ihan toinen jos oltais itään päin muutettu. Näyttää siltä että mitä lännemmäksi mennään sitä jurmumpaa ja sisäänpäinlämpiävämmän näköistä porukka on ulkopuoliselle. Kun itekin olen heikosti sosiaalista kontaktia ottava yksilö niin näillä seuduin se on liki mahotonta, mä en enää jaksa tehä sitä työtä jonka kavereiden hankkiminen teettäis. Kun mehän " kohta" jo muutetaan pois. Kuulin kerran tänne muuttaneelta että eihän hänelläkään mennyt kuin kahdeksantoista vuotta päästä " piireihin" . Että ei enää kauaun tartteis odotella...



Ja onhan mulla henkireikäharrastus, mutta siinä on vielä joulutauko meneillään eikä niitäkään ihmisiä nyt näe. Että auton kyllä saisin mutta enpä paljon keksi paikkoja jonne mennä noin vain iskemään juttua, kun aikuista juttuseuraahan tarvitsisin.



No, kaipa mä aika perusoptimisti olen, kun hetkellisen heikkouden hetkenä ei valoa näy mutta jo taas pian kajastaa.

Ilmottaudunpas sitten tähän porukkaan mukaan, kiitos leekolasse vinkistä ja kiva että tunnelin päässä näkyy valoa



Olen siis 25-vuotias, neljännestä haaveileva, kahden pojan(03 ja 07) ja tytön(04) äiti. Vielä yhdelle(näillä näkymin) olisi meidän perheessä tilaus, vaikka välillä jo hirvittää meno näittenkin kanssa =)

Nuorimmainen syntyi siis lokakuussa ja täysimetyksellä vielä mennään, joten tuskin tässä nyt ihan lähi kuukausina vielä kuitenkaan tärppää, mutta kiva päästä jutustelemaan " samassa" tilanteessa olevien kanssa.



mutta juttua lisää taas tuonnempana, nyt tämä katras tarvitsee jälleen hellyytä ja huolenpitoa...