Onko muita näin tunnevammaisia, kuin minä?
En voi kuvitellakaan, että itkisin kenenkään nähden, en edes mieheni. Jos joku muu aikuinen itkee, en osaa sanoa mitään.
Jos joku kamala onnettomuus tai muu katastrofi sattuisi, olisin varmaan ihan tyyni päällepäin.
En muutenkaan osaa mistään ongelmista, esim. seksistä puhua. Enkä voi kuvitella, että kävisin jollain terapeutilla kertoilemassa omia asioita. Muutenkin olen sellainen, joka ei omista asioistaan puhu.
Töissä ja muualle, ei taideta tajuta, miten estynyt ja sulkeutunut luonne olen. Tuntuu, että mietin etukäteen jo päivän kulun, ettei tule yllätyksiä. Monet pitävät minua iloisena ja huumorintajuisena ihmisenä, vaikka en todellisuudessa sellainen ole.
Kommentit (3)
Mutta edustan toista ääripäätä. Lörpöttelen kaikki asiani sivu suuni kaikille ja itken ensimmäisenä kaikkea naapurin kummin kaiman kissojen kohtaloakin.
En myöskään itke katastrofeja ja suuronneettomuuksia kuten Jokela yms.
Mutta se ei tarkoita sitä ettenkö niitä surisi. En myöskään pidä itseäni tunnevammaisena, vaan minulla on oma tapani surra asioita. Luulen, että kyllä muutkin päällepäin näkee jos olen surullinen vaika en itkekään.
Tosin nykyään on " pakko" käydä terapiassa. Se on ihan tervanjuontia, kun en yksinkertaisesti ole sen tapainen ihminen, joka muille parkuisi asioistaan.