Lue keskustelun säännöt.
Tuli tuosta suosikkilapsi-ketjusta tällaista mieleen...Sanokaapa mielipiteenne!
25.12.2007 |
Aina riittää noita valittajia, jotka hokee, että häntä jompikumpi vanhemmista suorastaan vihasi ja sisarusta hemmoteltiin ja plaa plaa.
Onko totuus kuitenkaan usein juuri se? Ihmiset tykkäävät ajatella, että heitä kohdeltiin kaltoin, se antaa sellaista tiettyä oikeutta itsesääliin ja häpeämättömään rypemiseen siinä.
Useinhan ihmiselle omat vanhemat ei ole ihmisiäkään, ne on isä ja äiti ja on tosi kapea ala, jolla he saavat liikkua oman jälkikasvunsa mielestä. Vanhemmilta vaaditaan täydellisyyttä, heitä halveksitaan avoimesti ja jokainen heidän päätöksensä, jollei se ole juuri lapsen ensisijainen etu (vaikka kys. lapsi olisi siis itsekin aikuinen) nähdään jollain lailla syrjimisenä jne. Pikkuasiat kaivelevat vuosikaudet, eikä anteeksiannosta ole tietoakaan. Tykätään olla niin hylättyjä, niin hylättyjä.
Uskon todella, että useammin lapset ovat niitä tunne-ongelmaisia, eivät vanhemmat! Miettikää itse kukin omaa mielikuvaanne omista vanhemmistanne, eikö monikin tunnusta, että koette heidät teidän henkilökohtaisena omaisuutenanne, joiden yksikin väärä liike on loukkaus teitä kohtaan? Että te oikeastaan tiedätte paremmin kuin he? Että vika on aina heissä?
Tavallaan se on luonnollista, onhan lapsen terveen henkisen kasvun turvaamiseksi hänellä oltava juuri nuo ihmiset, jotka voivat ottaa vastaan sen pahimmankin ja silti rakastaa, mutta valitettavan moni ei tajua kasvaneensa jo itse aikuiseksi, ja lakata syytämästä sitä paskaa vanhempiensa niskaan.
On muotia olla lapsuuden traumoista kärsivä, sillähän saa seliteltyä monet omatkin mokat! Todellisuudessa se on kuitenkin aika harvinaista!
Itselläni on kolme lasta ja kyllä aika taiteilua on, että jokainen saa juuri saman verran huomiota ja samalla tavoin. Hehän ovat kaikki erilaisia ja minäkin vain ihminen. Rakastan kuitenkin heistä jokaista enemmän kuin mitään. Pelkään silti, että he vielä jossain vaiheessa kokevat eriarvoisuutta jollain lailla, väkisinkin, jos se näin herkillä on, mitä ihmisten jutuista voi päätellä?
Mielipiteitä?
Kommentit (2)
automaattisesti ajatella vanhemmistaan aina vain hyvää ja puolustaa niitä jopa omia kokemuksiaan ja ajatuksiaan vastaan. Joten aikuisikään asti kestävät surulliset muistot eivät johdu siitä, että jonain päivänä joku muu sai olla " suosikkilapsi" . Kyllä niissä takana on jotain järjestelmällisempää ja periaatteelisempaa syrjintää ja suosimista, joka jatkuu ja jatkuu ja tulee esiin tilanteessa kuin tilanteessa. Oma muistoni on leikkiporukan lapsesta, joka aikuisten mielestä oli aina niin kiltti ja esimerkillinen eikä koskaan tehnyt mitään pahaa. Lapsi itsekin lällätteli muille, että hän voi tehdä kaikkea ja syyt menee aina muiden niskoille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
mutta ajatuksia...
Ne esimerkit siinä keskustelussa mihin viittasit. Etkö usko että niin voi olla? Että kaikki on vaan lapsen omassa päässä? Eihän kukaan vanhempi tai isovanhempi voisi laittaa lapsia tärkeysjärjestykseen kun sinäkään et niin tee?
Itse en nyt puhu omista " lapsuuden traumoistani" mitään, mutta meillä ei mummi neljästä lapsenlapsestaan aina edes muista mainita kuin yhden, vanhimman. Ja kyllä, ihan oikeasti, niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin. Esimerkit ovat vielä uskomattomampaa kuunneltavaa. Eli kyllä, näitä tapauksia on ihan varmasti. Ja jos tätä tapahtuu joka päivä, lapsen omassa kodissa, on sillä varmasti vaikutusta ja on enemmän kuin normaalia, että niitä miettii aikuisiällä itse tullessaan äidiksi/isäksi.
Ja sun omat ajatukset ap, sanot että on vaikea jakaa jokaiselle kolmelle lapselle saman verran ja samalla tavalla huomiota jne. Eihän se ole tarkoituskaan. Usein nämä " suosikki-jutut" ovat paljon räikeimpiä esimerkkejä kuin kuvaamasi normaali elämä. Toki on varmaan niitä trendin vuoksi valittajiakin, mutta kyllä tätä tapahtuu ihan oikeastikin.