Voiko ihminen elää koko elämänsä masentuneena?

jos on lapsesta asti ollut masentunut, siitä tulee kroonista. Aivoille masennus on normaalitila. Ihminen ei elä, vaikka on elossa. Tunteet ovat kuolleet tai alavireiset. Jokainen päivä on yhtä harmaa kuin tuo sateinen syysilma.



Tosin masentuneenkin elämässä on mukavia hetkiä. Voi masentunutkin ajoittain voida paremmin, ei hän ole koko aikaa itsesäälissä rypevä ja hygieniastaan huolta pitämätön ressukka. Siksi masentunutta on vaikea varmasti havaita masentuneeksi.. ja hän oppii myös välttämään tilanteita, joissa mielialat ovat huonoimpia.



Ehkä tällainen ihminen sortuu viinaan tai lääkkeisiin. Ehkä hänen psyykensä sairastuttaa fysiikankin. En tiedä.

Usein kuulee puhuttavan, että jokaisella uupuneella/masentuneella tulee jossakin vaiheessa seinä vastaan. Mutta itse mietin, että voisiko olla mahdollista että ihminen pikkuhiljaa turtuu ja tottuu masentuneeseen olotilaan eikä tiedä, minkälaista on olla ei-masentunut, ns. normaali? Ja ei siten osaa edes hakea apua?



ap

psykoottiseksi ja ajatautua itsetuhoiseksi, mutta lievästi, keskivaikeasti tms. masentunut voi elää masentuneena vuosia ja vuosikymmeniä. Miksi ei voisi? Eivät kaikki masentuneet ole itsetuhoisia saati sitten päädy (onnistuneeseen) itsemurhaan. Ja mitä tuohon toiseen mainitsemaasi vaihtoehtoon, avunhakemiseen, tulee...No, voihan sitä hakea, mutta ei todellakaan aina saa (riittävissä määrin ainakaan). Lääkityksen ja sen mahdollisen terapian tai toimintaterapian avulla, jota kunnalla EHKÄ on tarjota, voi esim. vakavasti masentunut toipua keskivaikeasti masentuneeksi ja esim. täysin syrjäytyneestä ja itsetuhoisesta osittain toimintakykyiseksi, mutta ei apu, lääkitys ja terapia, ensinnäkään auta kaikkia masennuspotilaita ja toiseksiksin ilman omaa rahaa ja ykstyistä terapiaa aikuisen ihmisen on hyvin vaikea apua saada.



Itse olen seurannut läheltä vaikeasti (ja välillä pyskoottisesti) masentuneen ystäväni taivalta. Hän on ollut masentunut lääkärin diagnoosin mukaan 13-vuotiaasta asti (nyt 31-vuotias). Apua hän haki ensimmäisen kerran parikymppisenä, kun oli päätynyt itsetuhoiseksi (hautoi itsemurhaa). Hän on saanut jokusen pätkän täysin riittämätöntä psykiatrista apua (ei terapiaa) ja jotain ryhmässä toteutettuja toimintaterpian jaksoja. Kaikki hyvin lyhyitä ja löyhää auttamista. Lääkkeet ovat vahvimmat, mitä markkinoilta löytyy, ja silti hän on sairauseläkkeellä. Nykyään ei sentään haudo istemurhaa ja pystyy jossain määrin toimimaan normaalisti (opiskelee sivutoimisesti, tapaa jonkun verran ihmisiä). Masentunut hän nyt kuitenkin on ja ilmeisesti pysyy. Apua ei ole kunnalla tarjota. Tätä on nyt jatkunut 20 vuotta (joista 11 vuotta avun hakemisen jälkeen), joten miksipä ei jatkuisi seuraavatkin 20 vuotta?



Kaveri ei ole itsetuhoinen eli ei todennäköisesti tapa itseään, ja resursseja toimivaan tai intensiivisempään apuun ei ole (ei omaa fyrkkaa eikä kunnan fyrkkaa), niin mikäpä tässä nyt sitten muuttuisi, ja mikä on se seinä, joka tämän rallin pysäyttää? Eikä hän tosiaan ole ainoa laatuaan!

elämä joutuu niin umpikujaan että tulee se seinä vastaan. Mulle on muodostunut vuosien mittaan sellainen näppituntuma, että tuossa neljänkympin molemmin puolin henkinen pölypussi on niin täynnä ja ihminen on niin uupunut ryhdistäytymisyrityksiinsä, että tulee stoppi vastaan. Silloin voi hyvällä tuurilla paraneminen alkaa.



Omassa lähipiirissä on esimerkki toisenlaisesta lähestymistavasta... Sinnitellään vaan eikä suostuta hakemaan apua, siinä samalla lapset jää pahasti vaille kunnollisia elämän eväitä. Sitten kun eläkeikä rupeaa lähestymään, paineen taso vähenee sen verran, että ihminen löytää jonkinlaisen tasapainon. Koskaan hän ei tule tietämään millä lailla hänen elämänsä jäi tyngäksi, mutta olo on siedettävä, koska eläkkeellä on helpompi eristäytyä muista eikä mikään aiheuta niin paljon stressiä, etteikö paketti pysyisi kasassa.

Ehkä arvasittekin, että ketunhäntä on kainalossa ap:llä.



Luulen itse olevani tällainen ikuisesti masentunut ihminen, olen ollut lapsesta asti. Nyt olen kolmekymppinen. En osaa kuvitella, että terapia/muu apu minua mitenkään muuttaisi -koska tällainen olen. En osaa ajatella olevani toisenlainen. Ja tietysti tuo, mitä nro 5 kirjoitti, että eipä apua niin vaan saakaan.



Näen itsessäni ja toiminnassani ison avun tarpeen, mutta koetan sitkistellä. Pelkään että jos heittäydyn "virallisesti masentuneeksi", koko elämä romahtaa, en jaksa sitäkään vähää mitä nyt. En halua hullun ja laiskan leimaa otsaani, en halua syrjäytyä normaalista työtätekevien ihmisten elämästä (vaikka en sitä oikeasti jaksakaan).

Vai olenko sitten kuitenkaan masentunut tai muuten päästäni vialla? Kun kuitenkin kykenen ajattelemaan ja analysoimaan asioita, en ole yrittänyt itsemurhaa (enkä yritä), en juo tai käytä huumeita, en itke päiväkausia ja tuijota tyhjyyteen.



Olenko kuitenkin vain laiska tai huomionhaluinen tai jollakin toisella tavalla ongelmainen?



Monet masennuksen oireet minuun kyllä täsmäävät. En ole menettänyt elämänhaluani tai -iloani, koen että minulla ei ole niitä koskaan ollutkaan. Olen aika pessimistinen tulevaisuuden suhteen. Nukun paljon. En halua sosiaalista elämää, en kaipaa ystäviä.



ap

eli mistä asioista päättelet olevasti masentunut?



Kyselee keskustelua sivusta seurannut, joka on itse pohtinut samoja asioita. Olen 38 v, ja "tällainen" olen ollut n. 12 vuotta.

Jos ei kestä ajatusta, että omassa pääkopassa voisi olla mitään vikaa.

Joitakin asioita kirjoitin jo edelliseen viestiin. Mutta esimerkkinä tällaisia:



-.mieheni ehdottaa että lähdettäisiin koko perhe telemään lumiukkoa/uimaan/lomareissulle jne. minä rehellisesti ajateltuna jäisin aina mieluiten yksin peiton alle joko nukkumaan tai katsomaan tv:tä. Yleensä nukkumaan. Yritän pakottaa itseni toimintaan mukaan aina joskus, ja se on kamalaa pakkopullaa.



-koko elämä tuntuu raskaalta. en saa tehtyä yksinkertaisimpiakaan asioita. Laskut venyy, vaatehuoneet räjähtää silmille, piha repsottaa. En jaksa, ei kiinnosta.



-en koe elämäniloa, mitä se sitten onkaan. Elämä ja tulevaisuus näyttää harmaalta, jotenkin merkityksettömältä. Vaikka minulla on ihanat lapset ja mies, heidän kasvuaan on ihana seurata, silti se tuntuu raskaalta. Kuin olisi väsynyt tekemään kaikkia elämiseen kuuluvia asioita.



-en halua tavata ihmisiä, en tutustua uusiin ihmisiin. Jos olen sosiaalisessa tilanteessa vaikkapa ystävien seurassa, koen jälkeenpäin hirveää krapulaa, kuin ihmiset veisivät minulta energiaa (useimmille kai ystävät tuovat energiaa).



ap

En halua näyttää muiden silmissä ressukalta. Juu, tiedän että muiden mielipiteistä ei kannata välittää, että oma elämä on tärkeämpää. Mutta tosiasia on, että jos ihmiset tietäisivät taustani ja mahdollisen masennusdiagnoosin, käytös minua kohtaan olisi aivan toisenlaista. Ja puheet selän takana velloisivat. En halua että minua arvostellaan tai säälitään. Siksi yritän vielä sitkistellä itsekseni jos jostakin saisin kaivettua itseni ja elämänilon, jostakin.



ap

...että keskustelkaa ihan keskustelun aloituksen mukaisesti jos innostaa. Tarkoitus ei ollut kääntää aihetta minun tilanteeseeni vaan keskustella yleisesti tästä aiheesta.



Jos serotoniinin tason voisi mitata edullisesti ja helposti, nämäkin asiat helpottuisivat huomattavasti. Ei muuta kun testiin ja tulosten perusteella hoito. Kuten muissakin sairauksissa.



ap

Et varmaan kovin vakavasti mutta jonkin verran.



Jos et halua hakeutua terapiaan, voisitko vaikka lukea aihesta ja pohtia ja analysoida itse tapaasi ajatella ja reagoida asioihin? Masennushan kait merkitsee, että itse suhtautuu asioihin ja itseensä tietyllä tapaa ja on itse muodostanut ajatusrakennelmia ja suhtautumistapoja, jotka aiheuttavat itselle pahaa oloa. Jos omaa ajattelua saisi avattua ja ehkä muutettua, niin olokin paranisi.



Suosittelen sinulle Duedecimin kirjaa voimavaroja arkeen. Siinä on tehtäviä ja ajatuksia, mitä kannattaisi miettiä jotta oma itsetuntemus lisääntyisi. Varmasti on olemassa muitakin kirjoja -mielenterveysseuralla on joku mielenterveyden kuntokirja tms. jossa on myös esitelty keinoja omassa arjessa löytää voimia ja itsetuntemusta. Mielenterveysseuralla on varmaankin oma kotisivu.



Masennus johtuu käsittääkseni usein siitä, että ihminen ei tunnista omia tunteitaan tai ei pysty hyväksymään niitä - ja siten tunteiden käsittely rakentavalla tavalla ei onnistu., Usein suru on jäänyt surematta, viha jota ei voi purkaa oikeaan kohteeseensa kääntyy itseä vastaan.

Pystytkö tunnistamaan itsessäsi tunteita ja mikä voi estää niiden kohtaamista?

Onko sinulla käsitystä mistä alakulo voisi johtua?



Harrastatko liikuntaa (ulkosalla)?

Säännöllisen liikunnan tehon ja vaikuttavuuden on todettu olevan yhtä suuri kuin masennuslääkityksen, joten siitä voisit saada hyvän avun oloosi.

SAmoin ravinto ja uni vaikuttaa. Kalarasva, banaani ja tumma suklaa - kohtuudella- vaikuttaa mielialaan tutkimustenkin mukaan.

Kiitos pitkästä ja asiallisesta, ystävällisestä viestistäsi.



"Masennus johtuu käsittääkseni usein siitä, että ihminen ei tunnista omia tunteitaan tai ei pysty hyväksymään niitä - ja siten tunteiden käsittely rakentavalla tavalla ei onnistu., Usein suru on jäänyt surematta, viha jota ei voi purkaa oikeaan kohteeseensa kääntyy itseä vastaan.

Pystytkö tunnistamaan itsessäsi tunteita ja mikä voi estää niiden kohtaamista?

Onko sinulla käsitystä mistä alakulo voisi johtua?"



Tuo on hyvin totta varmasti. Aika ison pinon tiedän syitä, mistä tämä olo johtuu. Lapsuudessani ja nuoruudessani on useita sellaisia asioita, joita ei pitäisi lapsen elämässä olla. Varmasti on jäänyt monet surut surematta ja vihat vihaamatta, ajatukset ääneen sanomatta.



Otan kirjavinkkisi muistiin ja tutustun opukseen.



ap

Samojen asioiden kanssa täälläkin painiskellaan joten aihe on sitä kautta tuttu.

Lapsuuden kiintymyssuhteella on todellakin suuri merkitys - turvattomasti kiintyneet lapset saattavat oireilla aikuisena masentumalla tai ahdistumalla. Turvattomasti kiintynyneitä suomalaisista on noin 40%, se ehkä selittää osaltaan miksi masennus on niin yleistä - joka viidennellehän se on tuttu seuralainen jossain elämän vaiheessa.



Usein elämän kriisit ja stressit altistavat nämä ihmiset masennukselle- esimerkiksi lapsen syntymä on stressin paikka äidille, vaikka lapsi olisi kuinka kaivattu ja rakastettu, ja siksi synnytyksen jälkeen masennus saattaa puhjeta ensi kertaa elämässä.



Uskoisin myös, että intensiivinen pienten lasten hoito saattaa juuri väsyttää ja uuvuttaa naisia, sillä silloin omaan palautumiseen ja lepoon ei jää yleensä riittävästi aikaa ja unen sekä oman ajan puute, pitkään jatkuessaan, latistaa tunne-elämää ja jaksamista.



Voimia siis sinulle ap, nyt kun olet havainnut tarpeen saada elämääsi enemmän iloa tuottavia asioita ja jaksamista uskoisin, että analyyttisenä ihmisenä löydät kyllä keinoja oman olon parantamiseen.



14

minä olen ollut masentunut tai ahdistunut alakouluikäisestä asti. Elän kuitenkin ihan normaalia elämää, menestyn töissäni tavalla jota suurin osa teistä ei osaa edes kuvitella - mulla on useimmilla mittapuilla "hieno" kansainvälinen ura - ja rakastava ja rakastettu perhe. Siis siitä masennuksesta ja ahdistuksesta huolimatta. Siitä, että useimpina päivinä pelkään sängystä nousemista, en tiedä mitä tekisin töissä tai lasteni kanssa, pelkään kun puhelin soi, välttelen ihmiskontakteja. Mä olen myös fyysisesti perusterve, vaikka en pystykään nukkumaan ja sydän hakkaa epätahtiin ja vatsa on käpertynyt kimpaleeksi.



Mutta mitä mä siitä "avun hakemisesta" kostuisin? En mitään. Kyllä mä kävin parikymppisenä vuoden verran juttelemassa yths:n psykologille, mutta ei siitä mitään hyötyä ollut. Ahdistus tai masennus ei hävinnyt mihinkään, oikeastaan tuo vain ruokki sitä. En myöskään halua mitään lääkkkeitä - tiedän ihmisiä, jotka syövät masennus- tai ahdistuslääkkeitä ja heistä kaikista on tullut vain entistä sekavampia, muutamistakin lääkeriippuvaisia ja yhdestä ihan dementikko.



Mä en todennäköisesti tee itsemurhaa, kun en uskalla. En myöskään enää mene hakemaan "apua". Toivon vain, että mun läheisilläni riittää voimia rakstaa mua tämmöisenä kuin olen. Minä rakastan heitä sellaisina kuin he ovat, vaikkeivät hekään täydellisiä ole. Ja jos nyt mun elämästäni jää jotain "puuttumaan" niin ketä perkelettä se kiinnostaa? Jää sieltä joka tapauksessa jotain puuttumaan. Ja JOS jotakuta oikeasti kiinnostaa mun hyvinvointini niin miksei se puhu ja auta konkreettisesti esim uuvuttavassa lapsenhoidossa (mulla on erityislapsi) sen sijasta että jeesustelisi ammattiavunpyytämisellä? Koskei se ammattiauttaja oikeasti välitä paskan vertaa, kunhan kerää rahat siitä että sen nojatuolia kulutetaan...

toisen ihmisen kanssa, kyvyttömyyttä läheisyyteen ja läsnäoloon. Kyvyttämyyttä jakaa toisen tunteita ja siten muodostaa yhteisiä kokemuksia.

Lapsen tasapainoiselle kehitykselle n haitallista, jos vanhempi katoaa tunnevuorovaikutuksesta pitkiksi ajoiksi. Siksi apua kannattaa hakea tai yrittää omin voimin kuntouttaa itseään. Kaikilla masennus ei ehkä näy suoraan kyvyssä ihmissuhteisiin - se riippuu varmaan masennuksen perimmäisestä syystä ja ihmisen tavasta reagoida siihen. Suurella osalla vaikutus kyllä heijastuu ihmissuhteisiinkin.



Masennus ikävä kyllä vaikuttaa terveyteen - ainakin pitkällä aikavälillä. Se nostaa verenpainetta ja sydän- ja verisuonitautikuolleisuus vaaraa moninkertaisesti. Univaikeudet johtavat hormoni- ja välittäjäaineiden tuotannon häiriöihin, mikä taas vaikuttaa mm, metabolisen oireyhtymän ja kakkostyypin diabeteksen kehittymiseen.



Ikävä kyllä en pääse auttamaan sinua lastenhoidossa, vaikka haluaisinkin. En pysty muuhun kuin jeesusteluun.



Hienoa että sinulla on hyvä kansainvälinen ura ja rakastavat ja rakastetut lapset, se auttaa paljon. Toivottavasti ne tuovat sinulle tasapainoa ja elämäniloa, vaivoineen kaikkineen.

Kyllä se avun hakeminen kannattaa. Nimittäin tuo mitä kerroit on just sitä mistä sitten ajattelee jälkeenpäin että voi luoja, miten ollenkaan kestin moista helvettiä. Se että parikymppisenä käy juttelemassa eikä siitä ole mitään hyötyä, on ihan normaalia. Ihminen ei ole vielä tarpeeksi kypsä niihin asioihin mitä on edessä.



Mutta tosiasia on, että toisen päähän ei voi istuttaa halua sisäiseen muutokseen. Kyllä se tulee ihmisestä itsestään, sitten kun tuska vaan käy liian suureksi. Ja sitten kun lopulta pääsee jyvälle siitä mistä on kyse, löytää ihan uuden ja kiehtovan maailman, jossa pääsee tutustumaan itseensä ja maailmaan ihan uudella tavalla. Mutta ilman psyykkistä kipua sinne ei pääse. Niin se vaan on.

80-luvulla ei varmaan edes tajuttu, että lapsikin voi olla masentunut joten mitään apua ei saanut. Minulle masennus on normaali olotila. En osaa iloita mistään aidosti ja minulla ei ole koskaan energiaa mihinkään. Tunne-elämäni on luokiteltu kylmäksi ja rajoittuneeksi. Empatian kokeminen on minulle vaikeaa ja en ihan tajuakaan sitä. Näyttelen kyllä tunteita ja teen niin kuin muut tekevät ja reagoivat johonkin.

Minun pitäisi olla enemmän läsnä perheelleni, mutta en oikein tiedä ja osaa sitä, että miten. Taas mennäänkin kohta jollekin terapiajaksolle jossa opetellaan näyttämään tunteita??

Ystäviäkin minulla on, mutta en oikeastaan koskaan kaipaa heitä enkä ole aidosti kiinnostunut heistä. Harmittaa toisinaan, koska epäilen että menetän jotain elämässäni.

Masennus johtuu käsittääkseni usein siitä, että ihminen ei tunnista omia tunteitaan tai ei pysty hyväksymään niitä - ja siten tunteiden käsittely rakentavalla tavalla ei onnistu., Usein suru on jäänyt surematta, viha jota ei voi purkaa oikeaan kohteeseensa kääntyy itseä vastaan.

Kärsin vuosikausia pahoista masennuskausista, kunnes ymmärsin tämän asian ihan käytännön tasolla. Ei riitä että sen tajuaa teoriassa. Pitää olla valmis istumaan alas ja kuuntelemaan mitä tuntee, ja ennen kaikkia hyväksyä KAIKKI mitä sieltä tulee. Se ei ole ollenkaan niin helppoa kuin kuulostaa. Jos on sisäistänyt täydellisesti sen että EI SAA olla surullinen, vihainen, loukkaantunut, peloissaan, väsynyt, vaan pitää olla positiivinen, energinen, ahkera, joustava jne jne, on erittäin uhkaavaa sallia itselleen nuo tunteet. Tai minulle oli, varmasti tässäkin asiassa ihmiset ovat erilaisia.

Perheeni on kärsinyt masennuksestani. Minä olen kärsinyt masennuksestani. Ystäväni ovat kärsineet masennuksestani. Oltuani puoli vuotta sairaalassa tajusin, että minulla on valta muuttaa tilanne, voin saada apua lääkkeistä ja terapiasta. Joskus tuntuu, että en itseni vuoksi jaksa enää yrittää, silloin yritän lasteni vuoksi.



Elämä voi olla elämisen arvoista, apua saa jos on itse valmis tekemään töitä.



Voimia!