Jotkut ihmiset eivät vaan saa otetta lapsiinsa.

En sitten kyllä enää yhtään ihmettele itkeviä lapsia kaupoissa ja leikkipuistoissa. tai niiden liepeillä.



Meillä on kautta aikojen ollut tilanne, että minä sanon jo etukäteen, että kun sanon, että lähdetään, silloin lähdetään. Ja on lähdetty.



Toinen juttu on se, että minä kyllä varoitan, että lähdön hetki lähestyy. Sanon lapsille:" Viisi minuuttia niin lähetään." Varmistan, että kuulevat. Ja sitten kun seuraavan kerran sanon jotain niin sanon:" Viisi minuuttia on mennyt, nyt lähdetään." Minulla on kaksi lasta, vanhempi n. kuusi vuotias. Ehkä viisi kertaa on lähdetty itkun kanssa mistään. Yleensä ihan reippaasti lähtevät. Totta kai joskus kiukuttaa tai surettaa lähtö.



Maanittelu on mielestäni vihonviimeistä. Samoin _ylenmääräinen_ perustelu. On tilanteita, jolloin thedään kuten aikuinen sanoo, ilman turhia perustelukertoja. Tottakai voi sanoa, että lähdetäänpä, bussi menee kohta. Mutta sitä ei jäädä toisteleen. On tilanteita, jolloin lapselta ei kysytä, lähdetäänkö, vaan vain lähdetään. Esim. iltapesu illalla. " Pestäänkö hampaat, jooko." Voi tauti, se ei ole kysymys, vaan toteamus, mutta lapsi ei ymmärrä sitä. eikä ymmärrä, miksi ne hampaat pestään, vaikka on vastannut siihen, että ei, ei pestä.



Ja ei, en ole hitleri. En vain halua lapsistani kiukkuisia pikkuhitlereitä.

siksi aloitan varoittelun jo aiemmin, toistelen ja lopulta mennään.. kaikki lapset ei toimi samalla tavalla kuin teillä ja kaikki vanhemmat eivät jaksa olla aina nii suunnitelmallisia joka helvetin päivä.. mitä sitten jos joskus lepsuilee..

En nyt ihan tarkkaan kelloa seurannut, mutta melkein koko sen ajan, kun etsiskelin lahjoja.



Minun tapani ei ole pyydellä kymmeniä kertoja. Ilmoitan, että kohta lahdetään ja sitten että nyt lähdetään. Siihen menee aikaa minuutti-kaksi. Noin niin kuin leluosastolla.



Puistossa annan hieman enemmän varoitusaikaa, vähän samaan tyyliin kuin joku tuossa edellä vastanneista. Voi olla, että olen välillä liian jyrkkäkin, mutta en vain kertakaikkiaan ymmärrä, miksi pitäisi loputtomiin neuvotella tuollaisista asioista lapsen kanssa. Muutenhan lähdöt venyisivät kuin purukumi. Ja väitän, että lapset, jotka ovat tottuneet, että aikuinen päättää, eivät nosta mitään maailman meteliä, vaikka lähteminen olisikin kurjaa. Ainakaan joka kerta.



ap

En minäkään maanittele, vaan varoitan etukäteen ja toisen kerran sanottuani lapset kyllä ovat totelleet aina ihan huudoittakin. Ja jos huuto tulisi, sittenhän tulisi. Lohduttaisin toki ja pukisin lapsen harmin sanoiksi, mutta en antaisi periksi.



En silti voi todellakaan VANNOA, etten KOSKAAN olisi toiminut epäjohdonmukaisesti MISSÄÄN tilanteessa. Ehkä sinäkin ap satuit näkemään äidille EPÄtyypillisen reagointitavan...? Minusta on tosi ärsyttävää huomata, kuinka älyttömän helposti tuntemattomia ihmisiä tuomitaan :-/ Kukaan ei ole täydellinen, etenkään joka hetki.

Vierailija:

ettei lapsi vaan ala mekastaa. Kysyvät lähdetäänkö? lapselle sanotaan päättävästi nyt lähdetään ja TARKOTETAAN sitä. Huutavat kun henkee vietäs...sellanen lapsi tottunu et huutamalla saa tahtonsa läpi

Meillä on huutava lapsi, jonka kanssa minä päätän koska lähdetään ja toimin jämäkästi. Huuto on varma, se on hänen tapansa reagoida asetettuihin rajoihin. Ääntä lähtee aina, vaikka ei saa huutamalla tahtoaan ikinä läpi. Huuto loppuu kuitenkin nopeasti, ja yleensä tyttö pyytää " kohtaustaan" lopuksi anteeksi (vaikken kohtauksista ole koskaan suuttunut).

Ja sekään ei ollut tämän keskustelun tarkoituksena.



ap

Lässytetään ja jaaritellaan.

Muksuthan opppi hyvin nopeasti käyttämään sitä hyväkseen kun huomaavat että " ai jaa, täällähän mä voin käyttäytyä miten vaan kun mua ei komenneta" .



Itse tarvittaessa korotan (en karju) ääntäni esim. kaupassa jos ei parin kerran sanomisen jälkeen poika usko. Pojan ollessa taaperoikäinen koppasin sen kainaloon ja lähdettiin kaupasta sitten niin jos ei sanominen tehonnut. Tai mikä tilanne sitten kulloinkin oli. Meillä siis komennetaan tarpeen vaatiessa lapsia kotona, kaupassa, kylässä tai missä vaan.