itse vl ja mies ei ole
onko täällä muita vl-äitejä joiden mies ei jaksa uskoa..
Mentiin 3 vuotta sitten naimisiin, meillä on yksi 2 v lapsi ja toinen tulossa. Uskonasiat ei ole kohdallaan miehelläni.. onko meitä muita? Tuntuu välillä ettei itekään jaksas uskoa.. aika rankkaa! Miten te muut äidit tässä tilanteessa jaksatte?
Kiitos jo etukäteen jos joku kehtaa vastata!
Kommentit (8)
puhutaan paljon uskon kilvoituksesta ja taistelusta syntiä vastaan? Minä luulen kyllä että kyllä se sielunvihollinen tekee kaikkensa uskovaisen eksyttämiseksi niin Pohjois-Koreassa kuin Suomessakin.
Silkkiuikku:
Jos uskossa olo tuntuu normaaliolosuhteissa (=Suomi, vrt. Pohjois-Korea) rankalta, niin olettekohan löytäneet ARMOA? Armossa ei ole mitään vaatimusta, siinä on rakkautta ja lepoa.
Jos ihminen sinnittelee omin voimin, hän sortuu omavanhurskauteen.
Kyllä kristitty joutuu taistelemaan ja kilvoittelemaan, joskus on ihan ylitsepääsemättömän vaikeitakin hetkiä. Mutta juuri uskon pitäisi mielestäni olla se voima, jonka avulla kestämme kaiken. " Minun rauhani minä annan sinulle" , sanoo Jeesus. " En anna niin kuin maailma antaa" , hän jatkaa (vapaasti lainaten).
Tämä ei kuitenkaan ole mielestäni mitenkään vastakkainen mielipide Ksiin esittämän näkökulman kanssa. Kyllähän on monia, jotka eksyvät joko lihan houkutuksiin tai omaan vanhurskauteen. (olisiko tämä " en jaksa usko" juuri sitä??)) No, nämä nyt olivat vain sekavia pohdintojani. Oikein hyvää Joulua kaikille!!
tunnen täysin tilanteesi..itekkki jo iha uppumassa.ei lu mieheni koton ees uutta vuot ...ja oon jo itkeny tilannetta vaik mihkä..ei tunnu helpoll itellkää uskomas säilyy..ja latenki kaa nyte rankkaa..mut on se uskomine vaa s ainut lohtu yhä kuiteski..mitä sit enää oiska..jos uupus..siitäki pois..VOIMIA LÄHETÄN..täältä kaukaa-tunnen tilanteesi terv,muumimamma koht 7lasta
Itse olen melkein samassa tilanteessa. Mies suhtautuu uskoon erittäin negatiivisesti ja kriittisesti, mutta ei ole julkisesti vielä kieltänyt . Toivoin tasapainoista elämää uskon suhteen, mutta tämä kieltämättä on tuonut paljon surua ja hämmennystä elämääni. Tuntuu, että pohja, jolle rakennamme, on luhistumassa. On vaikeaa, kun mies ei halua osallistua mihinkään toimintaan enkä itse jaksaisi lähteä yksin lasten kanssa (meillä 2). Ketään ei voi pakottaa uskomaan ja kunnioitan kyllä mieheni ajatuksia, mutta kyllä elämä olisi paljon helpompaa, jos molemmat uskoisivat samalla tavalla.
VOIMIA!
Olen samassa tilanteessa oleva kolmen lapsen äiti. Minä ja lapset olemme uskomassa, mies omalla tavallaan muttei kuitenkaan lestadiolainen ole.
Aikansa tuota asiaa olen vatvonu ja murehtinu. Kun etsii elämässä niitä asioita mitkä ovat hyvin ja panostaa siihen parisuhteeseen kaikesta huolimatta, voi elää tyydyttävää perhe-elämää vaikkei sama usko olisikaan puolisoilla.
Voimia sinulle. Pura tuntojasi jollekki luotettavalle ystävälle jotta et itse uupuisi. Itse sain voimia uskoa kun hoksasin mitä hyvää usko minulle oikeasti merkitsee.
meillä tilanne on se, etten itsekään ole aina ollut uskomassa ja meillä on uus perhe, eli mieheni ei ole vanhemman lapsemme biologinen isä.
kun menimme naimisiin minä olin uskomassa, mutta mieheni ei.
haluasiko joku alkaa maili kaveriksi?
Jos uskossa olo tuntuu normaaliolosuhteissa (=Suomi, vrt. Pohjois-Korea) rankalta, niin olettekohan löytäneet ARMOA? Armossa ei ole mitään vaatimusta, siinä on rakkautta ja lepoa.