Onko sinut hylätty lapsena/nuorena? Miten vaikuttanut?

Isä lähti ja palasi kahdesti, kun olin teini-ikäinen. Menetin uskoni isään ja hänen pyyteettömään isänrakkauteensa, koska hän jätti minut känniääliöäidin hoiviin ja lähti yksikseen pois. Myöhemmin oli vaikea luottaa miehiin, mutta kyllä sitä sitten pikkuhiljaa oppi, että myös luotettavia ja kunnollisia miehiä on maailmassa. Edelleenkään en kykene omalle isälleni tai äidilleni lähettämään onnittelukorttia, jossa lukee esim. "maailman parhaalle isälle/äidille" taikka "rakkaalle isälle/äidille". Ostan jonkun kukkakortin ja kirjoitan itse siihen neutraalisti, että "onnittelut isälle/äidille".

Ihan pienenä on ilmeisesti jätetty yksin. 

Saan nyt aikuisena kauhukohtauksia jättämisistä 

tai hylätyksi tulemisen pelosta.

Isä lähti kun olin alle kouluikäinen ja sen jälkeen äiti alkoi jakamaan itseään ympäri kylää ja jätti minut ja isosiskon kahdestaan. Tätä jatkui koko lapsuuden ja nuoruuden. Muutin kotoa pois 16 -vuotiaana ja tuntuu ettei elämä ikinä ole ollut ns. normaalia. 

En luota keneenkään, enkä varsinkaan miehiin. Pelkään suhteessa koko ajan että minut jätetään, petetään tai hylätään ja sekoan ihan täysin. Mun on pakko lähteä suhteesta ennenkuin mut jätetään, se on ainoa selviytymiskeino. Nykyään olen ihan yksin, en enää pysty minkäänlaisiin parisuhteisiin.

On tavallaan, silloin kun olen ollut ihan pieni.

Eli vanhempani erosivat kun oli 2-vuotias ja isääni olen varmasti silloin kaivannut (olin isin tyttö). Näin häntä enemmän vasta muutamien vuosien päästä (onneksi sentään).

Äitini eli lähivanhempi taas oli vaativa ja tunteitani huomioimaton kasvattaja, joka hylkäsi minut tunnetasolla kun olen ollut alle 4-vuotias. (Äiti ei tänäkään päivänä tätä hyväksy minun kokemuksekseni, väittää, että näin ei ole, olen 40-v. Kuitenkin näin se oli minulle, ihan sama, vaikka hän ei sitä ymmärtäisikään. Kertonee kuitenkin äidistäni jotain...)

Minun on ollut aina vaikea uskoa, että kukaan voisi minua rakastaa, enkä taida itse juuri rakastaa itseäni.

Löysin miehen vasta yli 3-kymppisenä, eikä tämäkään ole suurta rakkautta, vaan järkisyin menty yhteen.

Lasteni syntymä ei ole elämäni tärkein tapahtuma...

Minulla ei ole jäljellä ystäviä, paitsi mieheni.

Kiitos kokemuksistanne. Minut jätettiin n. 12-vuotiaana, kun vanhemmat erosivat, enkä sopinut enää kummankaan elämään. Seurasi päihteitä, riskikäyttäytymistä ja tuhoisia miessuhteita ja vaikeita tunne-elämän vaikeuksia ja epävakautta.

Vuosien terapia auttoi paljon, ja sainkin elämästä kiinni ja normaaleille raiteille. Lapsiani rakastan hirmuisesti (tosin rakkaus on syttynyt hitaasti) ja luultavasti tulen olemaan melkoisen ylisuojeleva kun tukevat teini-ikään. Miestäni rakastan myös, ja ihmettelen, että hän jaksaa olla kanssani. Jaksan vuodesta toiseen ihmetellä onneani, että olen saanut tavallisen perheen, koulutuksen ja työn. Että elämä ei olekaan murheessa vaeltamista... Ap

Niin, minullakin on tuo, että en kykene vilpittömän lämpimästi onnittelemaan vanhempiani, varsinkaan isän/äitienpäivänä. En myöskään itse kykene ottamaan onnitteluja vastaan vaivaantumatta... Vaikka olen hylkäämisen ns. käsitellyt ja anteeksi antanut, silti helposti pienet asiat vanhempien sanomana saavat mielen kuohumaan ja raivon tunteet pintaan... Ap

Ai miten on vaikuttanut? Aika hitaasti olen elämässäni päässyt eteenpäin. Tuuliajolla olen ollut. Vasta omien lasten syntymän jälkeen on alkanut ahdistaa kovasti ja haluaisin tarjota heille paremman elämän kuin minulla oli. Hyvin vaikeaa se on.

Kuulin juuri että minut hylättiim lapsena kaksikin kertaa. Ensimmäisen kerran 1-vuotiaana olin viikon sairaalahoidossa, kuulemma sidottuna pinnasänkyyn tiputuksessa etten revi letkuja irti. Vanhemmat kävivät kerran päivässä. Toisen kerran minut hylättiin 5-vuotiaana lastensairaalaan viikoksi tutkimuksiin missä otettiin aivokäyriä ja kokeita, tutkittiin kuumekouristeluiden syitä ettei ole epilepsia. En kuulemma ollut yksin. Siellä oli hoitajia. Se oli äitini vastaus. Hän naurahti tämän sanoessaan. Samoin kun kerroin että luulen tietäväni vihdoin syyn miksi olen niin herkkä ja pelokas, hän naurahti halveksuvasti. Kertoo hänestä enemmän kuin minusta. En enää puhu asiasta hänen kanssaan.

Mut on jätetty 1,5-vuotiaana mummolle useammaksi kuukaudeksi. Niin pitkäksi aikaa etten muistanut kuulemma äitiä kun hakivat kotiin. En tiedä miten on vaikuttanut. Koko lapsuus oli muutenkin ihan hullun myllyä. En ole tuota paljon miettinyt. Sitten kun sain oman lapsen, vasta tajusin että mitä helkkaria itselleni on tapahtunut. Ihmettelen vanhempieni touhuja.

No nyt kun tuon kerroit, meidät heivattiin pienemmän siskoni kanssa pieninä (5-10?) vuotiaina aina joko tädillemme tai vanhalle mummillemme. Siellä vissiin oltiin vain parisen viikkoa mutta meille se tuntui ikuisuudelle. Oliskohan syynä ollut kesäloma vai ihan se että vanhemmat lähti lomalle ilman lapsia, en tiedä. Ja lapsuudessa tuntui että oltiinkohan me koko kesä jopa siellä tädillämme, maatila kun heillä oli. Olihan siellä sinänsä kivaa, paljon eläimiä. Mutta jotenkin oli yksinäinen olo kun ei ollut sitä omaa vanhempaa, isää tai äitiä lähellä. Täti oli siskon kummitäti ja mukava, mutta välillä muistelen että hän oli hirveän vihainen meille. Pelotti. Se päivä kun heille tuli 3 vuotias adoptiolapsi, siihen loppui meidän hemmottelu kauppa reissulla, ei saatu enää jäätelöä, pientä kivaa tms, ostivat vain uudelle lapselleen. Surullista. Mietin että miten vamhempamme ovat voineet koko kesäksi meidät jättää sadan kilsan päähän? En voisi kuvitellakaan tekeväni saman lapsilleni. Omat tyttäret nyt 5 ja 6. Kun nuorimmaimen oli n. puolivuotias, hänelle tuli keuhkokuume ja joutui viikoksi akuuttiosastolle. Onneksi olin siellä koko ajan; nukuin istualtaan sängyn laidalla ja hyvä ystäväni joka oli töissä sairaalassa, toi minulle välillä ruokaa. Poistuin viereltä vain vessassa käydäkseni. Ehkä omat kokemukset alitajuntaisesti pakottivat tekemään näin. Minut siis jätettiin sekä 1 että 5 vuotiaana sairaalaan 1-2 viikoksi hoitoon ilman vanhempia. Voin kertoa että jälkensä on kokemus minuun jättänyt. Olen liian herkkä, epävarma ja pelokas.

Vierailija kirjoitti:

Kyselee nuorena vanhempien hylkäämä aikuinen, joka pohtii elämäntarinaansa, vaikeuksia, selviytymistä jne.

Miten sinut hylättiin?

Haliiis kirjoitti:

Kuulin juuri että minut hylättiim lapsena kaksikin kertaa. Ensimmäisen kerran 1-vuotiaana olin viikon sairaalahoidossa, kuulemma sidottuna pinnasänkyyn tiputuksessa etten revi letkuja irti. Vanhemmat kävivät kerran päivässä. Toisen kerran minut hylättiin 5-vuotiaana lastensairaalaan viikoksi tutkimuksiin missä otettiin aivokäyriä ja kokeita, tutkittiin kuumekouristeluiden syitä ettei ole epilepsia. En kuulemma ollut yksin. Siellä oli hoitajia. Se oli äitini vastaus. Hän naurahti tämän sanoessaan. Samoin kun kerroin että luulen tietäväni vihdoin syyn miksi olen niin herkkä ja pelokas, hän naurahti halveksuvasti. Kertoo hänestä enemmän kuin minusta. En enää puhu asiasta hänen kanssaan.

Voi hyvää päivää....olisiko sinut pitänyt jättää hoitamatta?

Eipä ole mielestäni juurikaan vaikuttanut. Välillä kyllä harmittaa ja nuorena ehkä surin sitä enemmänkin ettei isä välitä minusta. Kuitenkin huolehtii parista muusta lapsestaan. Miksiköhän minä en kelvannut? Sen haluaisi joskua tietää, mutta tuskinpa saan vastausta. Mutta mihinkään elämänvalintoihin tai itsetuntooni se ei hirveästi ole vaikuttanut. Ei mun elämän kriisit ole isäni syytä, vaikka olenkin sitä mieltä ettei isä toiminnut kovinkaan järkevästi hylätessään lapsensa. Mutta toisaalta, mistä mä tietäisin kuinka järkeviä hänen syynsä oli, kun minut jätti.

Isä lakkasi pitämästä yhteyttä ollessani teini. Ei se ollut kyllä muutenkaan siihen asti mikään normaali isä-tytär -suhde mutta kyllä edelleen tunnen tulleeni hylätyksi. Jotenkin sitä miettii, että miksi en kelvannut, mikä mussa on vikana. En tiedä, onko hänellä uutta perhettä jossain, enemmän lapsia jne. Yritän olla ajattelematta asiaa. Mun on hieman vaikea luottaa miehiin, ja pelkään koko ajan että toinen lähtee kertomatta syytä. Tarvitsen paljon vahvistusta ja tukea parisuhteessa tämän pelon takia. Ajattelen koko ajan olevani riittämätön ja kuvittelen toisen löytävän negatiivisia asioita, joiden takia hän ei yhtäkkiä enää haluakaan mua ja etsii korvaajan tilalle. Olen tosi itsekriittinen ja pyrin täydellisyyteen sekä miellyttämään kumppaniani, niin ulkoisesti että myös persoonallisuuden tasolla ollakseni mahdollisimman "hyvä". Mulla on alemmuuskompleksi ja jollain tapaa häpeän ja inhoan tosi monia juttuja itsessäni, vaikka tajuan ettei siihen ole mitään "oikeaa" syytä. Vertaan itseäni muihin naisiin ja kehittelen päässäni kauhuskenaarioita, joissa mun mies jättää mut koska he ovat kaikilla mahdollisilla tavoilla parempia kuin minä. 

Äiti lähti kun olin 12v.Ilmoitti vihaavansa mua ja sanoi ettei tulla näkemään enää koskaan.Nähtiin seuraavan 10v aikana vissiin kolme kertaa.Oli joka kerta kännissä/aineissa kun kävin.

On soitellut perään ja haukkunut ja huoritellut.

Kärsii siis pahoista mielenterveysongelmista ja jostain syystä pitää minua syynä siihen että perhe hajosi.

Nyt ei olla nähty ainakaan viiteen vuoteen.Välillä hän muistaa tekstiviestillä missä kertoo vihaavansa.

Mut on myös ihan pienestä vauvasta saakka jätetty yksin kotiin kun vanhemmat on lähtenyt ryyppäämään.

Nykyään vielä 30v mulla on järjetön menettämisen pelko.

Myös yksin nukkuminen tuntuu turvattomalta.

Jos mies ei ole kotona en pysty nukkumaan.

Nukun muutenkin todella huonosti,ns toinen silmä auki.

Jotenkin alitajunnassa on säilynyt pelko siitä että täytyy paeta humalaisia vanhempia.Olivat väkivaltaisia..

Nukahdan hyvin vain sillon kun joku on vieressä ja hereillä.

Kuullostaa oudolta mutta sillon pystyn rentoutumaan kun ajattelen että se toinen suojelee mua kyllä jos jotain tapahtuu.Uni on hyvää kun tiedostaa jonkun toisen olevan hereillä ja "vahtivan".

Mulla on myös älyttömän huono itsetunto.En luota itseeni yhtään ja kuvittelen olevani aina muita huonompi.

Jossain takaraivossa on ajatus siitä etten voi kelvata kenellekkään koska oma äitikin on jättänyt ja vihaa kovasti.

Järjellä kyllä ymmärrän että äiti oli sairas ja mä olen ihan hyvä tyyppi.

Siinä tilanteessa kun tuntee epäonnistuvansa tai tuntee ettei kukaan voi rakastaa niin on vaikea muistaa mistä on oikeasti kysymys.

Tollaset jää vain niin syvälle johonkin sisimpään.

En syö mitään masennuslääkkeitä vaikka olen välillä tosi apea enkä nuku.

Olen järkeilllyt sen silleen ettei ne turruttavat lääkkeet tule koskaan poistamaan mun kamalaa lapsuutta.Kun on tosi vaikeaa niin keskustelen läheisten kanssa.Se auttaa.

Ne muistuttaa että oon hyvä tyyppi ja lohduttaa että äitienpäivä on vain yksi päivä muiden joukossa.

Isä hävisi, kun olin 5 v. Tuli takaisin pari vuotta myöhemmin ja hylkäsi taas uudelleen. Itsetunto on pitänyt rakentaa murusista, oppia olemaan olematta katkera ja suru menetyksestä on pitänyt surra.

Minulla on vaikuttanut niin etten kestä henkisesti jos vaikka  kaveri tai seurustelukumppani suuttuu minulle asiasta jota en osannut odottaa. Siis joku tämmöinen, ilmeisesti  tavallisille ihmisielle normaali, arkielämän suutahdus jossa aletaan moittia minun toimintaani jossain tilanteessa. Alan itkeä ja tuntuu että olen täysin avuton tilanteessa ja minut mitätöidään kokonaan, sen lisäksi tulee voimakas pyörrytyksen ja huimauksen tunne ja joskus viikkoja kestävä masennus, tai en tiedä onko se masennusta...vaan sellaista oloa että olen tehnyt kammottavan virheen ja arvottomuuteni on todettu ja tuntuu etten voi lähteä ulos kotoakaan ilman ponnistelua. Lisäksi tuntuu etten enää pysty yhtään luottamaan siihen toiseen. 

No se toinen osapuoli ei näe muuta kuin avuttoman hämmennykseni ja kyyneleeni tilanteessa, ei älytöntä reaktiotani että joudun viikkojen mittaan kokoamaan itseäni noin tuskallisesti takaisin normaaliksi. Joskus olen aktiivisesti pyrkinyt selvittämään ja keskustelemaan noita asioita mutta yleensä tuollaisen jälkeen toinen osapuoli välttelee juuri niin pitkään kunnes saan itseni kokoon.

Ei noita onneksi usein tapahdu, siis ei edes vuosittain. Paitsi silloin kun olin parisuhteessa niin kumppani huomasi sen oivaksi tavaksi pitää minut heikkona.

Minut "hylättiin" keskoskaappiin pitkäksi aikaa heti kun synnyin. Olen ihan varma, että siitä hylkäämisestä johtuu kaikki selittämätön ahdistus ja pelko minussa. Ei pitäisi kenellekään vauvalle tuollaista tehdä, pitää sitten antaa vaikka kuolla pois jos ei selviydy ilman kaappia. :(

Vierailija kirjoitti:

Minut "hylättiin" keskoskaappiin pitkäksi aikaa heti kun synnyin. Olen ihan varma, että siitä hylkäämisestä johtuu kaikki selittämätön ahdistus ja pelko minussa. Ei pitäisi kenellekään vauvalle tuollaista tehdä, pitää sitten antaa vaikka kuolla pois jos ei selviydy ilman kaappia. :(

Tahallaanko provoilet? Aika moni lapsi joutuu keskoskaappiin eikä tuollaisia oireita synny. Taidat olla itse kehittänyt jonkun hienon syyn (toisen aiheuttaman tietysti) ahdistukseen ja pelkoosi.  Jospa hakisit psykiatrilta apua?

Äiti ja isä pisti mut omaan asuntoon kun täytin 15. Auttoivat vuokrassa kunnes täytin 18 ja sen jälkeen ei ole ollut kotiin asiaa enkä ole heistä kuullut. Jos törmätään kaupassa äiti on kuin ei tuntisikaan, isää selvästi kiinnostaisi kun on huomannut, että mulla on lapsia, mutta ei uskalla sanoa äidille vastaan varmaan vieläkään. Koko lapsuuteni äiti teki selväksi, että mä olin virhe ja vahinko ja jos isä ei olisi vaatinut pitämään mua olisi tehnyt abortin ja pilasin hänen elämänsä ja kehonsa.