Lue keskustelun säännöt.
Miksi mä vaistomaisesti ajan miesystäväni jättämään mut?
08.12.2007 |
Mulla on surkea itsetunto, oon mielestäni vähintäänkin ruma enkä ymmärrä miksi toi ihana mies rakastaa mua silti.
Mä valitan koko ajan. Mulla on paha olla, mutta niin on miehelläkin. Mun pitäs tietää, että sen ahistus vaan lisääntyy mun valituksen kuuntelemisesta. Aloin taas mököttämään ja lähetin miehelle viestin " Ymmärrätkö nyt, mitä mun äiti tarkotti kun sano, et oon pahan ilman linu, ilonpilaaja ja mun takia aina kaikki menee pilalle"
Mies vastasi, että " mikäs ton viestin tarkotus taas oli. vakuuttaa mulle, ettei sua kannata rakastaa?"
niin, musta tuntuu, että tällä kiukuttelullani jotenkin haluan jouduttaa väistämätöntä, osa musta on varma, että minä päivänä hyvänsä mut jätetään.
ollaan etäsuhteessa ja keskustelut käydään hyvin pitkälti mesessä. nyt on miehellä ollu tosi rankkaa, ja mun pitäs olla tukena. mutta mä van vellon tässä omassa paskassani.
oon joskus aiemminkin kirjotellu vastaavista fiiliksistä tänne, varmaan osaatte yhdistellä mut niihin kaikkiin muihin naurettaviin ketjuihin, mitä oon täällä alottanu.
Kommentit (15)
musta tuntuu, et oon aina ollu tällanen enkä osaa muuttua
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oikein yllätyin samankaltaisuudestasi!
nyt musta tuntuu, että ei vaan sellanen positiivnen ajattelu riitä.
musta tuntuu, että mun on lopetettava kaikki keskustelu miesystäväni kanssa, kun aina kun avaan suuni, sieltä tulee pelkkää valitusta ja huonoa tuulta. mun pitäs osata olla sille nyt se tuki, mut en vaan osaa. on niin paskapaska olo.
ap
Taidat vaan pitää siitä märehtimisestä. Rakastat sitä itsesääliäsi enemmän kuin miesystävääsi.
olen usein miettinyt tätä asiaa. ensinäkin, olen aina ollut tällainen, en tiedä millainen olisin muutoin. en todella nauti tästä, vihaan itseäni normaalia enemmän kun teen näin. tää on vaan joku tapa reagoida johonkin pahaan oloon.
alan helposti ruokkimaan näitä ajatuksia. en tiedä mistä ne ajatukset tulee, mutta kun ne tulee, niin mökötän vaan ihan periaatteesta. vitun ärsyttäviä drama queen -piirteitä. oon sitä sorttia, et musta näkyy ja kuuluu kauas oonko hyvällä vai huonolla tuulella. tai no nyt ei kuulu, kun lähinnä mökötän enkä sano kenellekään mitään.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä meillä surkimuksillakin on oikeus tulla rakastetuiksi ja kun se oikea tulee kohdalle niin hän on kanssasi huonosta itsetunnostasi huolimatta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olet kuin syöpäläinen nyt. Vaikka joku sinua rakastaisikin oikeasti, elämä kanssasi on kamalaa. Haluaisitko itse kumppanin, joka kohtelisi sinua kuten sinä nyt miestäsi?
joo, mulla on jotenkin niin iskostunu päähän sellanen " en ikinä kelpaa kellekään, byäää, oon maailman surkein" ja en osaa otttaa tota levyä pois päältä. munhan pitäisi olla nyt onnellinen, että tollanen ihana mies on ainakin halukas yrittämään mun kanssa olemista. mutta mä en vaan voi luottaa siihen, että se rakastaa.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
mies on kyllä juuri sanonut, että kun mä sanon et olen ruma ja tyhmä paska, niin sehän on samalla sen naismaun arvostelemista. mutta mähän olin jo tuominnut itseni elämään yksin loppu elämäni. mä olin jo päättäny olla sellanen marttyyri.
ap
Mulla on lapsuudessa paha hylkäämiskokemus (ei eroa eikä kuolemaa, vaan siihen saakka läheinen ja rakas isä lakkasi puhumasta minulle kun olin 7-vuotias, eikä harvoja komentoja/käskyjä lukuunottamatta enää puhunut olenkaan - syytä en tiedä vieläkään).
Olen itse tulkinnut niin, että miessuhteissani halusin jotenkin testata ja testata toisen rakkautta. Uskoin, että hylkääminen olisi edessä ennemmin tai myöhemmin, ja tavallaan halusin nopeuttaa väistämätöntä. Tai sisimmässäni tietenkin huomata, että se toinen pysyy rinnalla, kaikesta huolimatta.
En osaa neuvoa miten taipumuksesta pääsee eroon, vaikka tiedän tarkalleen tilanteen. Ei millään haluaisi toimia kuten toimii, mutta ei mitenkään pysty muuhunkaan.
Minun kohdallani kävi niin, että lukuisten melko lyhyiksi jääneiden suhteiden jälkeen kohtasin mieheni, jonka rakkaus kesti tämän kaiken. Vuoden ajan testasin häntä kaikin mahdollisin keinoin, ja se oli kyllä molemmille kamalaa aikaa - en vieläkään ymmärrä, miten hän siltikin pysyi rinnallani. Sitten vaan pikkuhiljaa suhde alkoi normalisoitua, ja parissa vuodessa LUOTIN mieheen ja hänen tunteisiinsa. Alkoi tuntua hyvältä, ei enää tarvetta kummalliseen käytökseen.
Nyt avioliittomme on kestänyt kymmenkunta vuotta, ja edelleen luottamus on vahva, enkä ole palannut entisiin tapoihini. En siltikään, vaikka ahdistuin pari vuotta sitten vanhempieni (vihdoin!) erotessa sen verran, että kävin jonkun aikaa terapiassa. Se oli minulle tosi hyväksi, voisi olla hyväksi sinullekin. Mutta siis ahdistuksen oireet eivät enää vaikuttaneet avioliittoon, ja sain mieheltä tukea siinäkin tilanteessa :-)
Tsemppiä. Aika auttaa, rakkaus parantaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Toivottavasti mies jaksaa mua ja saisin tän loppumaan. Mullakin oli jo jonkin aikaa luottavainen olo, mutta nää ajatukset hyökkää vielä välillä jostai kulman takaa. Kesällä oli todella paha vaihe ja meninkin syksyllä juttelemaan. Olen alkanut ymmärtämään syitä miksi olen tällainen, mutta en vielä osaa muuttaa itseäni.
ap
Niin se vain on, hyväksy se! Mitä voit tehdä, on olla mahd. normaalisti, niin että JOS suhde päättyy, se ei johdu ainakaan mistään " turhasta" . Noin toimimalla satutat vain itseäsi ja kadut lopulta entistä enemmän.
Mieti sitä, jos mies on ihana ja todella haluaa olla kanssasi... Kuinka paljon yhteistä upeaa aikaa hukkaat tuollaiseen?!? Jos menetät hänet yllättäin vaikka liikenneonnettomuudessa, kuinka paljon surisit sitä mitä sinulla oli, mutta josta et osannut pitää huolta? Pystyt parempaan. Koeta uskoa siihen myös itse. Miehesi jo niin tekee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Raahaan selässä jotain kivisäkkiä. Kulkea voi kyllä eteenpäin, mut ilman pääsis keposemmin. Ja todella tiedän tän olevan valtava taakka kaikille mun läheisille. Mutta kuten sanottu, mä olen aina ollut tällainen, enkä osaa muuttua.
Vierailija:
Mieti sitä, jos mies on ihana ja todella haluaa olla kanssasi... Kuinka paljon yhteistä upeaa aikaa hukkaat tuollaiseen?!? Jos menetät hänet yllättäin vaikka liikenneonnettomuudessa, kuinka paljon surisit sitä mitä sinulla oli, mutta josta et osannut pitää huolta? Pystyt parempaan. Koeta uskoa siihen myös itse. Miehesi jo niin tekee.
taisin löytää kohtalotoverin