Lue keskustelun säännöt.
Auttakaa. Olin vähällä lyödä lastani tänään.
05.12.2007 |
Lapsi on 4,5v ja ei tottele sitten yhtään mitään. Ikinä ei voi ensimmäisestä kerrasta tehdä mitä pyydän. Ja tätä kun jatkuu päivästä toiseen, niin meillä karjutaan joka päivä. Tänään sitten taas napsahti ja huusin sille, että jos et nyt tottele, niin mä lyön.
Paha mielihän siitä sitten jälkeenpäin aina tulee. Auttakaa, mistä haen apua, ennen kun tapahtuu jotain anteeksiantamatonta.
Kommentit (6)
Uhkailu ja rangaistukset ei tunnu hetkauttavan lasta millään lailla. Mä olen ihan poikki.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ollaan pyydetty anteeksi puoleen ja toiseen. Olen selittänyt lapselle, että kun et tee niin kuin pyydän, niin äiti hermostuu. Ja sitten tulee kaikille paha mieli, sinulle ja minulle. Mutta tämä lapsi vaan elää jossain omissa maailmoissaan...
Mietin tänään töistä kotiin ajellessani " mitä tekoa/ ajatusta kadun lasteni edessä" ja mielleni tuli tilanne kun poika oli 4-5v. ja olin aivan raivona ja avuton, kun en saanut poikaa tottelemaan. (Mitä ihme ajatuksia ihmisen päässä liikkuukaan)
Muistelin tapahtumaa ja mietin miksi olin niin hermona, enkä ymmärtänyt lasta. No syitähän löytyy kai?
Mietin myös muistaakohan poika ko. tilannetta ja onko jäänyt traumoja.
Itselleni on.
Tuosta paikasta lähdin toiseen huoneeseen jäähylle ja selvittyäni etsin luettelosta numeroita mihin voisin soittaa ja varata ajan. (Tuskin näin ja osasin lukea nimiä ja numeroita, niin shokissa olin omasta käytöksestäni).
Varasin ajan perheneuvolaan. Jo tuo ajanvaraus sai minut näkemään tilanteen uudella tavalla ja miettimään käyttäytymistä.
Nyt kun vuosia on kulunut ajattelen, etten ymmärtänyt poikaa. Enkä aina ymmärrä vieläkään (nyt 12v) mutta se, että yrittää hoitaa ja kasvattaa parhaalla mahdollisella tavalla. Uskon (vaikkakin välillä unohdan) ettei lapset tahallaan ole hankalia, jotakin käyttäytymisen taustalla on.
Meillä oli silloin isä todella vähän pojan kanssa, eikä ollut juuri kiinnostunut, lähinnä pyydettynä ja haluttomana saattoi tehdä pojan kanssa jotain. Itse olin nuori, enkä osannut asettaa pojan tarpeita omieni edelle. Esim. ärsytti kun poika heräsi viikonloppunakin aikaisin (tietysti) ja minun piti nousta antamaan aamupalaa ja seuraksi vaikka olisin halunnut nukkua.
En jaksanut/ ei kiinnostanut leikkiä pojan kanssa. Eli yhdessä oleminen oli jotenkin väkinäistä ja rasittavaa. Nyt tajuan miten kesken kasvuinen olin itse. Totta kai tykkäsin pojasta (nykyään tykkään enemmän), mutta rehellisesti sanottuna lapsi tuntui enemmän rasittavana hidasteena kuin että yhdessäolosta olisi nauttinut.
Luulen, että tuo on heijastunut poikaan. On edelleen mustasukkainen pikkusiskoilleen.
Alkuperäinen aihe jäi melkoisen kauaksi, mutta tällaisia pohdintoja omasta kokemuksesta pienen pojan kanssa.
Tosi hyvä, että jaksat pohtia tilannetta! Ehkä tosiaan perhenneuvola voisi auttaa kuten edellinen (olikohan 5) ehdotti?
Voimia, jos vielä olet linjoilla. 4-vuotiaat osaa olla aika rasittavia, ei voi mitään. Ne on jo niin isoja ja tietäviä ja kuitenkin niin hirveän pieniä.
Minä murhaan mielessäni lapsiani joka päivä kun oikein hermostun, mutta siitä on aika pitkä matka kuitenkin että sen toteuttaisin... Ei tarvitse pelätä ajatuksiaan, vaan tekojaan. Ajatukset ja teot eivät ole sama asia.
siitä lasten kurituskyselystä (en nyt ehdi käydä katsomassa)? Siinä oli joku linkki MLL:n tai vastaavan sivuille. Heillä taitaa olla joku auttava puhelin just tähän tarkoitukseen! Soita ihmeessä. Aina kannattaa joka tapauksessa pyytää lapselta anteeksi. 4,5v. ymmärtää sen jo hyvin. Osaisiko hän jo itse sopia jatkoa varten, mitä (väkivallatonta) seuraa siitä, että hän ei tottele? Siis rauhallisena hetkenä sopia, ei tietenkään siinä riitatilanteessa. Ulkoilu peruuntuu? Ruoka viedään pois, jos ei tule pöytään toisella pyytämällä? Nää oli neuvoja, joita meidän pk:ssa jaettiin lastenpsykologin toimesta.