Olen aivan yksin.. oisko se parempi kuitenkin...
Oon viimesilläni raskaana ja mun ukko luuhaa omissa menoissaan päivittäin. Kirjaimellisesti olen lukossa täällä neljän seinän sisällä.
Meillä on kaksi alle kouluikäistä lasta, ja kolmonen siis syntyy pian.
Puhetta oli kun vauvaa YHDESSÄ suuniteltiin että kumpikin saa mennä tasapuolisesti, vaan niin on käynyt minä olen se joka on vaan kotona, miehellä koko ajan muuta.... Sovittiin myös että kun h-hetki lähenee, hän olisi myös kotosalla, ja viettettäs yhdessä aikaa... Kun sanon hänelle asiasta haluan kuulemma vaan kahlita... Itken vaan ja itken, en tiedä enää miten jaksaa.
Olen sanonut hyvällä, olen pyytänyt, olen myös huutanut ja raivonnut. Tulos on aina sama, mieheni ei välitä. Ei peru menojaan ollakseen esim. lastensa kanssa ja antaaksen mulle edes hetken omaa aikaa, saatika ikinä viettäisi mun kanssa mielummin aikaa, kuin omissa menoissaan.
Että silleen. Surullisen kuuluisa paska tarina siitä miten tyhmiä naiset ovat ja alistuvat osaansa. Mitä mä tekisin?? Mun ainoa toiveeni on olla onnellinen ja elää yhdessä perheenä. Mies ei haaveile samasta näköjään...
Vaikka väärinhän tuo on, mutta minkäs teet. Sua ei kyllä yhtään helpota jos annat sille kenkää. Lopeta nalkuttaminen ja ilmoita että mä lähden nyt jonnekin omaan juttuun, heippa. Vaikka vaan kahville tai kirjastoon tms. Eiköhän se tajua, että sen sijaan että menette vuorotellen, vois olla myös yhdessä, kotona.