pp10 ja ruskeaa housuissa..

Me ollaan tässä taas yhdessä miehen kanssa itketty. Äidin kanssa itketty, kavereiden kanssa itketty ja nyt alkaa itku olla loppu. Ei riitä enää kyyneliä tälle iltaa. Oon onnellinen että mulla on edes niinkin ihana ja upea mies kuin on, joka ei jätä mua vaikka mä en pysty sille sen suurinta unelmaa ja toivetta toteuttamaan kovasta yrittämisestäni huolimatta. Usein nään unia että se jättää mut tämän lapsettomuuden vuoksi, mutta hän on miljoonia kertoja vakuuttanut ettei niin käy. Voin vain kiittää onneani että edes jotain ihanaa on elämä mulle tuonut. Ystäviltä ja äidiltä oon saanut valtavasti tukea tänään, paljon ihania viestejä. Soittamaan en oo kertakaikkiaan voinut, tiedän että sitten hanat taas aukeaisi enkä osaisi puhua mitään. Enkä halua niillekkään liian tukalaa oloa tuottaa, kun eivät voi auttaa. Äiti yritti lohduttaa ja tukea, sanoi että hän antaisi mulle sen lapsen jos vain voisi, jollei se olisi mahdoton ajatus. Ja lisäsi että mitäpä äiti ei lapsensa onnen eteen tekisi. Itkin ja nauroin yhtäaikaa.. Jotenkin tuo oli niin suuri ajatus äidiltäni, sellainen etten olisi uskonut hänen niin sanovan, KOSKAAN. Miehen kanssa päätimme nyt hetkeksi unohtaa koko lapsettomuuden ja yrittämisen, nousta tästä kivusta ylös ja keskittyä johonkin iloisempaan. Laitetaan tätä taloa kuntoon, kun ei vielä ole varaa rakentaa sitä unelmakotia. Ja jatkamme haaveilua siitä upeasta kaksikerroksisesta unelmatalosta, se jos mikä on toteutettavissa. Ei ole niin arpapeliä kuin tämä lapsen saaminen. Ja lupauksi siitä " naimaliitostakin" on, että ehkä sekin saadaan toteutettua jossain vaiheessa. Ja mies mulle sanoi, että tuli meille sitten yksi, kymmenen tai ei yhtään lasta, niin hän lupaa rakastaa mua koko lopun elämämme ja rakentaa meille sellaisen linnan että sinne ei mikään suru koskaan pääse.. Ja aiko tehdä kaikkensa jotta olisin onnellinen.. Miten ne ihmiset osaakin tällaisessa tilanteessa sanoa juuri sellaisia sanoja että mun sydän meinaa pakahtua onnesta ja rakkaudesta heitä kohtaan. Nyt sitä taas huomaa, on mun elämässä sentään jotain onnellista ja hyvää. Ja keskityn enemmän koiriin, ne kun on jäänyt vaille mamman huomiota. Jospa saisin tuon oman koirani kisoihin asti tälle kesää... Sinne päin pyritään vaikka läpi harmaan kiven.



Suru on yhä läsnä, olo on välillä tuskainen ja epätoivoinen. Mutta aion yrittää selvitä tästä yli ja eteenpäin. Jossain vaiheessa sitten taas hoitoihin. Nuoriahan tässä vielä ollaan. ja viimeistään adoptiolla saamme sen lapsen jota olemme toivoneet. Yksi ystäväni sanoi, ettei hyvät vanhemmat mene koskaan hukkaan.. Eli jollakin tapaa mekin pääsemme vielä tätä suunnatonta rakkauttamme jakamaan lapsellekin. Nyt lähden ulos, aurinko paistaa ja toivottavasti kuivattaa nämäkin kyyneleet poskelta edes hetkeksi.