Lue keskustelun säännöt.
meillä taitaa olla 7 vuoden kriisi :(
29.10.2007 |
viime yönä tuli keskusteltua miehen kanssa avioliittomme tilasta. olen pitkään " tivannut" , miksi mieheni ei ikinä puhu minulle tunteistaan mua kohtaan.
no, nyt se selvisi. mies väittää elävänsä ilotonta elämää kanssamme (minä ja kaksi lasta) ja ei ole kuulemma koskaan tuntenut ketään kohtaan suuria rakkautta eikä voi siis sanoa rakastavansa minua...
sanoin jo miehelle, että minä en voi elää ihmisen kanssa, joka ei rakasta minua. ehdotin jo, että mies voi lähteä muualle miettimään...
mies ei itse ollu ollenkaan eroamisen kannalla. pitääkö mun siis sietää tätä tilannetta vai olenko itseäni kunnioittava nainen ja alan elelemään itsekseni? vai odottelenko, jos miehellä vaikka alkais tunteita heräämään...
kuuluuko tällaset tilanteet avioliittoon? meille tää oli eka kerta. luulin, että meillä olis kaikki hyvin.
Kommentit (6)
Ei kai mies ole jotenkin masentunut? Onko hänellä harrastuksia tai omaa elämää ollenkaan? Onko muissakin asioissa pessimistinen luonne?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Silloin joskus sanoi, ettei ole koskaan ollut muhun rakastunut. Olin tosi järkyttynyt. No siitä selvittiin eikä nykyään ole epäilystäkään kehen on rakastunut :) Se oli vaan sitä masennusaikaa ja kun siitä pääsi yli niin oli taas oma itsensä.
illat ollaan kyllä lasten kanssa yhdessä, mutta sitä omaa aikaa ei ole.
olen miettinyt jo pitkään, että päästän mieheni vaikka salille pari kertaa viikossa.. nyt sille taitaa olla ihan todellinen tarve, jos aion auttaa miestäni " parantumaan" .
mutta joo, ei hän ole itse asiassa juuri koskaan sanonut rakastavansa minua. mies on aiemmin sanonut, että ei osaa puhua tunteistaan, ja olen selityksen hyväksynyt. nyt hän kuitenkin sanoi, että niitä suuria tunteita ei oikein edes ole...
et minulla on toinen mies ja minä käyn panemassa miestäni lapset mukanani!!! vielä tässä toinen mies kun omakin mies vituttaa kympillä
olemme olleet yhdessä 11v. lapsia on jua lapset ovatkin ainoa syy olla yhdessä enää... tai voisi sanoa, että lasten takia näinkin kauan olemme olleet. Aiemmin se riitti, että on ns tyytyväinen elämäänsä.. Mutta kun ikää tulee niin tulee myös kaipuu, että josko olisi joku jonka kanssa olisi oikeasti onnellinen.. Mieheni kääntänyt asian niin, että ajatukseni johtuvat masennuksesta ja se tuntuu todella loukkaavalta. Olen siis terve niin kauan kuin olen hänen kanssaan ja jos haluyan lähteä olen sairas?! Henkistä pahoinpitelyähän tuo on... Tiedän työni puolesta, että masennus saa tosiaan ihmisen sanomaan kaikenlaista, mitä ei tarkoita, mutta tiedän myös että ihmiset muuttuvat. Elämä muuttaa muotoaan ja meitä...
on niin loukattu olo.