Lue keskustelun säännöt.
10v. tyttäreni on lähes päivittäin vailla pikku sisarusta
25.10.2007 |
Toivoo siis jatkuvasti että perheeseen tulisi vielä vauva. Miten saisin lopettamaan? Mielestäni on perheen aikuisten asia millainen perhe meillä on.
10v. on siis perheen ainut lapsi ja nyt tosiaan puhuu vauvasta vähän väliä.
Meille ei todellakaan ole tulossa vauvaa.
Kommentit (23)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Se että tunnet noin monta samanlaista perhettä/sisarusparvea joissa ei tulla toimeen, johtunee siitä, että itse tulet samanlaisesta? Vaikak en kyllä ihan ymmärtänyt millainen oma lapsuudenperheesi oli, kirjoitit että sieltä ette perheenä tukea saa, mutta toisaalta ettei ole tragedia kasvaa ainoana lapsena rakastavassa perheessä...
Mä taas en tunne yhtään perhettä, jossa sisarukset ei olisi tiiviisti tekemisissä toistensa kanssa ja perheen välit lämpimät. Mä sen sijaan tiedän kyllä ainoita lapsia, jotka varsinkin nyt kun omat vanhemmat ikääntyvät, kokevat ainoana olemisen ahdistavaksi. Kaikki vanhemmat kun eivät halua olla vanhuudessaan itsenäisiä ja omatoimisia, vaan jotkut todella vaativat omalta lapseltaan tukea ja osaamista ja osallistumista. Oma äitinikin on sellainen -mutta onneksi minulla on veljeni, jonka kanssa jakaa tätä asiaa ja vastuuta äidistä.
Vierailija:
jossa vanhusten asiat hoidettaes jotenkin yhdessä pohtien. Äitini on nyt siinä iässä, että hänen ja hänen kaveriensa vanhemmat on dementoituneita/muuten raihnasia, sairaita, pitää hommata hoitokoteja, kotisairaanhoitoa jne. Ja monet kuolee ja sitten on perinnönjaot jne. Järkiään näissä tapauksissa homma menee niin, että yksi sisarus hoitaa vanhempien asiat - toiset ehkä osallistuvat sen verran, että mäkättävät jostain jutusta, mutteivat toki itse viitsi asiaa hoitaa. Joissain tapauksissa riitaa on tullut myös siitä, että hoitokoti liian kallis " ei kai se sitä kodinhoitajaa niiiiin montaa kertaa kuukaudessa tarvitse" jne.Perinnönjaot on sitten vielä oma lukunsa. Olen niitä paljon työnikin puolesta seurannut ja noin 80% tapauksista ei tosiaan ole sisarus tuki ja turva vaan vihollinen nro 1.
Omissa kavereissani on aika monta, jotka eivät pidä sisaruksiinsa nyt aikuisena juuri mitään yhteyttä - ehkä joulunpyhinä näkevät vanhempiensa luona. Omilla lapsillani on mieheni puolelta kaksi serkkua. Mieheni ei ole veljensä kanssa varsinaiseti riidoissa, mutteivät myöskään pidä mitään yhteyttä. Eli lapsilleni nämä serkut ovat täysin yhdentekeviä ihmisiä.
Sen sijaan meillä on paljon rakkaita, pitkäaikaisia ystäviä. Heihin ollaan tukeuduttu, kun lapsemme ovat olleet sairaita, mieheni oli onnettomuudessa jne. Lapsuudenperheistämme ei ole tukea paljon herunut - ei käytännön tasolla eikä emotionaalisesti.
Ainoana lapsena oleminen ja eläminen ei todellakaan ole mikään tragedia ja surunaihe, jos lapsella rakastavat vanhemmat, jotka opettavat lapselleen kuinka luodaan lämpimiä ja läheisiä ystävyyssuhteita.
jossa vanhusten asiat hoidettaes jotenkin yhdessä pohtien. Äitini on nyt siinä iässä, että hänen ja hänen kaveriensa vanhemmat on dementoituneita/muuten raihnasia, sairaita, pitää hommata hoitokoteja, kotisairaanhoitoa jne. Ja monet kuolee ja sitten on perinnönjaot jne. Järkiään näissä tapauksissa homma menee niin, että yksi sisarus hoitaa vanhempien asiat - toiset ehkä osallistuvat sen verran, että mäkättävät jostain jutusta, mutteivat toki itse viitsi asiaa hoitaa. Joissain tapauksissa riitaa on tullut myös siitä, että hoitokoti liian kallis " ei kai se sitä kodinhoitajaa niiiiin montaa kertaa kuukaudessa tarvitse" jne.
Perinnönjaot on sitten vielä oma lukunsa. Olen niitä paljon työnikin puolesta seurannut ja noin 80% tapauksista ei tosiaan ole sisarus tuki ja turva vaan vihollinen nro 1.
Omissa kavereissani on aika monta, jotka eivät pidä sisaruksiinsa nyt aikuisena juuri mitään yhteyttä - ehkä joulunpyhinä näkevät vanhempiensa luona. Omilla lapsillani on mieheni puolelta kaksi serkkua. Mieheni ei ole veljensä kanssa varsinaiseti riidoissa, mutteivät myöskään pidä mitään yhteyttä. Eli lapsilleni nämä serkut ovat täysin yhdentekeviä ihmisiä.
Sen sijaan meillä on paljon rakkaita, pitkäaikaisia ystäviä. Heihin ollaan tukeuduttu, kun lapsemme ovat olleet sairaita, mieheni oli onnettomuudessa jne. Lapsuudenperheistämme ei ole tukea paljon herunut - ei käytännön tasolla eikä emotionaalisesti.
Ainoana lapsena oleminen ja eläminen ei todellakaan ole mikään tragedia ja surunaihe, jos lapsella rakastavat vanhemmat, jotka opettavat lapselleen kuinka luodaan lämpimiä ja läheisiä ystävyyssuhteita.