En kertakaikkiaan käsitä sitä, että erotaan vauvan synnyttyä " kun on niin rankkaa" .

siis näin kärjistetysti

perheterapiassa käytiin pitkään ja yritettiin, eikä ollut kyse siitä, että lapsesta ei molemmat olisi välittäneet tai halunneet huolehtia, mutta kun näitä asioita ja työ- ym. elämäntilanteita ja kuvioita ei osaa ennustaa.

Tietysti jos molemmat olis päässyt siihen tilaan, missä mielestäni aika monet vanhempieni sukupolven liitot on, että eletään saman katon alla, mutta omia elämiämme, koska kerran on naimisiin menty, niin olis voitukin jatkaa yhdessä asumista, mutta se ei meidän tapauksessa riittänyt.

Eli kyllä voin tunnustaa, että ongelmat ilmaantui vauva-aikana, mutta silloin ei vielä tehty mitään isoja ratkaisuja nimenomaan sen takia, ettei ollut aikaa tai jaksua ajatella muuta kuin vauvaa.

elämä ei ole reilua. Ainakaan lapsen kannalta, jota pompotellaan miten keskenkasvuiset vanhemmat mielivät.

Minkä ikäisiä lapset ovat? Kauanko olet ollut naimisissa? Vanhako itse olet? Miten voit olla noin naivi?

On totinen tosi jo ihan tutkimustenkin mukaan että pikkulapsiaika on eräänlaista poikkeustilaa perheessä, jolloin ongelmat kärjistyvät (kokemusta on kahdesta lapsesta erittäin pienellä ikäerolla). Silti ei ole hetkeäkään tarvinnut pelätä että puoliso noin vain lähtisi kävelemään, sillä puolisoni ei todellakaan ole mitään luovuttajatyyppiä, jolle perhe ja lapset ovat joku sivuseikka elämässä. Kannattaisi vähän miettiä, kenen kanssa perhettä rupeaa perustamaan..

projektilla on alku ja loppu, jonka jälkeen se arvioidaan.



Lapsi tulee ja on.

Sehän onkin niin yksinkertaista. Miehissähän lukee otsassa, että onko hyvä vai huono isä. Ja tulevaisuuden ongelmatilanteet ja oma jaksaminenhan on tiedossa etukäteen. Ja aborttihan on aina paras vaihtoehto, jos vähäkin oma jaksaminen tai miehen kyvyt arveluttavat.



Ja minulla tosiaankin on tuollainen hyvä mies, mutta se " hyvyys" tuli ilmi vasta esikoisen synnyttyä.

ikää 47 v, naimisissa 20 v, nuorimmainenkin jo koulussa.

Mutta kyllä ällistyttävän paljon on sellaista, että odotetaan jatkuvasti kaverien kanssa/ harrastuksissa luuraavan, omaa napaa tuijottavan huithapelin kummasti muuttuvan lasten saamisen myötä, ja ottavan vastuuta kodista ja perheestä. Tätä on tullut nähtyä ihan lähipiirissäkin, ja vaikea on tajuta, miten ne naiset ovat olleet niin sokeita. Joukossa useampi akateemisesti koulutettu perhe, eli ei tämä mikään white-trash -ilmiö ole. Kaikki tapaukset eivät tietysti ole tällaisia, mutta hyvin suuri osa on.

niin ei siinä meikäläisen ymmärrystä paljon kysyttykään. Ekan lapsen kanssa oli hyvä isä ja puoliso joten mistäpä hitosta olisin osannut arvata, millaiseksi muuttuu tokan tultua. En ole ennustaja.

Vierailija:

Minkä ikäisiä lapset ovat? Kauanko olet ollut naimisissa? Vanhako itse olet? Miten voit olla noin naivi?

4- ja 2-vuotiaat lapset, kymmenen vuotta yhdessä, ikää 30 vuotta. En ole mielestäni naivi.

ap

Olin ihan yhtä tyhmänylpeä minäkin ja ajattelin, että huonommat ne eroavat. No, lasta yritettiin vajaa kaksi vuotta ja hoitojonossa tärppäsi. Yhdessä oltiin oltu siinä vaiheessa viitisen vuotta, kun raskaus alkoi.

Kun vauva oli neljä kuukautta, mies päätti, ettei haluakaan lapsiperhearkea. Se olikin kuulemma liian raskasta ja hän oli alunperinkin epäillyt, ettei hänestä ole isäksi.

Olisi ehkä voinut sanoa sen jo niinä vuosina kun yritettiin ja odotettiin? Silloin vaan maalaili lastenhuoneen seiniä ja mietti nimiä kanssani.



Niin että yksinhuoltajana on tullut pärjättyä ja maailmankuva on avartunut aika lailla.

Eli en osaa kuvitella, mikä voisi katkaista vuosien suhteessa sen tunnesiteen, mikä on olemassa. Sama kuin yrittäisi erota vanhemmistaan tai sisaruksistaan. Jotenkin mahdoton ajatus. Tunneside on liian vahva. Ja vaikka elämässä sattuu kaikenlaista ja tulisi isojakin ongelmia, niin jotenkin on vaikea kuvitella, että tämä yhteys ikinä katkeaisi. Kuulostaa lapselliselta, mutta näin sen tunnen.

Onhan se ihan " normaalia" että tunneside katkeaa, tai ainakin heikentyy niin, että ei ole enää mieltä olla yhdessä. Suurella osalla ihmisistä on kuitenkin elämässään useampia pidempiä parisuhteita ennen sen lopullisen kumppanin löytymistä. Voihan tuo tunneside olla vahva ilman lapsiakin ja silti katketa.

Finette:

Eli en osaa kuvitella, mikä voisi katkaista vuosien suhteessa sen tunnesiteen, mikä on olemassa. Sama kuin yrittäisi erota vanhemmistaan tai sisaruksistaan. Jotenkin mahdoton ajatus. Tunneside on liian vahva. Ja vaikka elämässä sattuu kaikenlaista ja tulisi isojakin ongelmia, niin jotenkin on vaikea kuvitella, että tämä yhteys ikinä katkeaisi. Kuulostaa lapselliselta, mutta näin sen tunnen.

Ehkä niitä varoitusmerkkejä sitten ei suostuta näkemään, kun on kova vauvakuume ja monenlaista muuta projektia usein menossa.



En nyt puhu pelkästään avioliitosta, vaan kyllä ihmisistä yleensä suht' nopeasti näkee (esim. työelämässä), onko kyseessä laiskahko luovuttajatyyppi/ ongelmien väistelijä vaiko ongelmat haasteena ottava sitoutuja. Paljon kertoo myös suhde omaan lapsuudenperheeseen, ja yleensäkin teot kertovat paljon enemmän kuin sanat. Ehkä tämä on naiivia, mutta 35 v. kahden lapsen äitinä ja monipuolisella elämänkokemuksella olen tätä mieltä. Ihmistuntemus auttaa paljon, toki ei välttämättä takaa mitään.